Kakku, toi on just ihana XD <3
Ah, ja viimenen luku... ~
Btw. Toi Agilityhän on sitten massaboosti ainaki PMD:s, en sit tiiä onko esim. DPPT:s.
... Voin sanoo: TÄTÄ OLI HYVIN TUSKAA KIRJOTTAA. Varsinki tota loppua. Voi perhana päätä särkee nyt. Jei. Mut olkaa hyvä.
(Jotku kohat saattaa feilata vähän)
Ps. Hyvää joulua. ^^
LUKU 8 (END)
Pidgeoton kuulutuksen jälkeen ei kulunut kauaa, kun jostain kaukaa kuului raivoisaa huutoa.
Kaupungin muurien sisäpuolella olevien pokémonien liikkeet pysähtyivät ja veret seisahtuivat. Hitaasti kaikkien päät kääntyivät kohti portteja, joiden luona vastasaapunut nelikko seisoi yhä.
Misteli, Feta, Rikki ja Mallorykin katsoivat porteista ulos.
Kokonainen armeija tosiaan: noin viidenkymmenen metrin päässä siinsi pieniä kuin valtaviakin pokémoneja niin juosten, lentäen, leijuen kuin luikertaenkin.
”SULKEKAA PORTIT!” Pokémonmassan keskellä ollut Charizard jylähti. Siinä samassa nelikko ja porttien lähellä olevat pokémonit havahtuivat järkytyksestä ja jakautuivat molempien portinovien luo, työntäen käsillään, päillään ja muilla ulokkeillaan raskaita ovia kiinni.
Kun ovet olivat kiinni ja salvat tiukasti paikoillaan kaupunkilaiset kerääntyivät keskustaan hätäkokoukseen.
”Mitä ne täällä tekee?!” ”Mitä ne meistä haluaa?”-kysymykset olivat kaikkien huulilla, ja se kuului. Koko joukkio oli kuin kaakattava kanalauma kauhistuksesta kimeine äänineen, eikä kukaan kuunnellut ketään saatika edes huomioinut muiden läsnäoloa. Kukaan ei saanut puheenvuoroa, ellei joku olisi hiljentänyt näitä.
”HILJAA!” Sama Charizard karjaisi muiden äänten yli, väen lopulta hiljentyessä.
Tämä musta Charizard oli yksi kaupungin vanhimmista, ja oli kokenein taistelija sekä tiiminjohtaja – itseasiassa juuri näiden takia hänet oltiinkin valittu kaupungin ”kapteeniksi” hätätapausten varalta.
Tämä jos kuka on nähnyt maailman hyvät ja huonot puolet. Kaveerattuaan viisaimpien – kuten Whiscashin ja Noctowlin kanssa – hän tietää maailman menosta aikalailla. Mutta strategiat ovat eniten hänen alaansa, joten tässä tilanteessa hänen kuuntelemisensa olisi kaikkein kannattavinta.
”En tiedä mitä he täällä tekevät tai mitä haluavat, mutta yksi asia on varmaan kaikille selvä: Ne ei ole hyvissä aikeissa.” Charizard aloitti silmäillen hiljentynyttä joukkiota. ”Kaupunkia on suojeltava. Kaikki taisteluun kykenevät jäävät puolustamaan, ja kykenemättömät ja lapset siirtyvät nopeasti etelässä olevaan metsään. Siellä ollessanne pysykää kaikki yhdessä ja lähellä muureja. Onko selvä?”
Nopeasti joukkio jakautuikin taistelijoihin ja pakolaisiin. Taistelijat puhkuivat taisteluintoa ja pakolaiset liukuivat nopeasti eteläporteille. Muutamat lentopokémonit tarkistivat ilmasta, ettei eteläporteilla ollut väijytystä, ja tien ollessa selvä pakolaiset katosivat nopeasti metsän suojiin.
Tarinan sankarinelikko pysyi kaupungissa. Juuri pokéjoukkion keskellä seistessään Misteli mietti kuumeisesti: johdattivatko he armeijan tänne? Ovatko he kenties juuri heidän perässä? Ainakin luulisi kun he iskivät jengiläisiä kanveesiin... Kostoksiko he tulivat?
Stantler puri hampaitaan yhteen. Ei yhtään hyvä juttu.
”Aikaa ei ole paljon, mutta selitän tämän lyhyesti. Lentävät: lentäkää porttien ulkopuolelle ryhmissä ja eliminoikaa ensin vihollisten lentävät osapuolet, jonka jälkeen voitte hyökätä maassa oleviin. Parantamista osaavat: Pysykää etäänpänä ja vahtikaa omilla puolilla olevia ja parantakaa tarpeen vaatiessa. Kaikki muut: tiedätte varmaan, mitkä tyypit ovat omien tyyppienne heikkouksia? Tähdätkää niihin. Lisäksi massa- ja sivuvaikutuksia aiheuttavat iskut olisivat enemmän kuin suotavia”, Charizard tiivisti puheensa ja nyökkäsi. Vakavine ilmeineen taistelijat nyökkäsivät takaisin ymmärryksen merkiksi.
”Sinä Girafarig siinä”, Charizard mörähti ja osoitti Fetaa, joka säpsähti ilmeisesti ajatuksistaan. Misteli kurtisti kulmiaan.
”Osaatko Agilityn?” shiny kysyi, kirahvipokémonin nyökätessä epäröivästi.
”Hyvä. Sinä pysyt taistelijoiden keskellä ja pidät huolen, että meidän vauhtimme pysyy kaksinkertaisena. Ymmärretty?”
'Olipas kohteliasta...' Misteli tuhahti ja katsoi, kun Girafarig nyökkäsi uudelleen, tällä kertaa varmempana. Tämä näytti jotenkin ylpeältä saadessaan erikoistehtävän...
Kauaa ei ehditty punoa juonia, kun valtava töminä kuului porttien ulkopuolelta. Kaikki kääntyivät katsomaan porteille, Charizardin noustessa siivilleen ja lentäessä joukon kärkeen.
Jo ennestään tuttu ryppynaamainen, rakosiipinen ja nyhdätyn näköinen Noctowl lehahti portille istumaan.
”Noctowl? Mitä helvettiä sinä täällä teet?!” Kapteeni karjahti järkyttyneenä nähdessään ystävänsä. Noctowl vilkaisi tätä hullunkiilto silmissään, nykäisi päätään ja kirkaisi: ”MISSÄ ARCEUS ON?!”
Eräs nelikko nielaisi lujaa.
”Arceus? Oletko sekoittanut pääsi?” Charizard vastasi lujalla äänellä.
”EN OLE, SE ON SIELLÄ TEILLÄ! AISTIN ARCEUKSEN JÄLJEN KESKUUDESSANNE!” Noctowl paasasi ja hyppi portin päällä.
”Arceus?” ”Mikä se on?” muurien sisäpuolella olevat mumisivat toisilleen.
”ETSIKÄÄ SE ARCEUS, JOKA STANTLERIN MUODOSSA ON KESKUUTEEMME PALANNUT! TUOKAA SE MINULLE TAI TAPPAKAA JOS KÄY HANKALAKSI!” Noctowl julisti ja nousi lentoon. Samassa porttien takaa kuului ryminää ja valtava rysäys: ne yrittivät päästä portista läpi.
”Lentävät: HYÖKÄTKÄÄ!” Charizard karjaisi. Kolmen ryhmiin liittoutuneet siivekkäät nousivat ilmaan ja syöksyivät porttien takaa nousevien lentopokémonien kimppuun. Osa niistä hyökkäsi jopa niin rajusti, että onnistuivat tiputtamaan vihollisensa maahan, mutta saivat siinä samassa maassa olevia vihollisia kimppuunsa.
Maassa olevat pokémonit valmistautuivat hyökkäysasentoihin ja tuijottivat tiiviisti porttia, joka päästi ikävää rutinaa puisen pinnan antaessa pikkuhiljaa periksi. Feta laski päätään ja meni leveään haara-asentoon Mistelin vierellä, valmiina antamaan taistelijoille lisää nopeutta.
Pian oven läpi iskeytyi kivinen sarvi, joka kuului ilmeisesti Rhydonille, joka hakkasi ovea päällään parin muun valtavan pokémonin auttaessa. Huomatessaan vilahduksen kivestä vesipokémonit ujuttautuivat Charizardin vierelle taistelupokémonien kanssa, jotta nämä saisivat yhdessä hoideltua portinmurtajat kanveesiin.
Vihdoin ovi antoi periksi: Salvat vääntyivät sijoiltaan ja molemmat ovet raksahtivat palasiksi säpäleiden lentäessä ympäriinsä. Kaksi Rhydonia ja Tyranitar syöksyi porteista sisään ja karjuen juoksivat kaupunkilaisia kohti.
Fetan silmissä välähti valkea valonhäive kun tämä liikahti paikoiltaan ja käytti Agilityaan. Se ulottui kärjen pokémoneihin asti, joten taistelupokémonit syöksyivät vihollisiaan kohti vesipokémonien ladatessa vesipumppujaan ja muita iskuja.
~*~
Misteli ei ole koskaan nähnyt näin suurta mittelöä.
Muutamissa minuuteissa porttien luona oli täysi rähinä päällä, kun kaupunkilaiset estivät vihollisia tulemasta yhtään edemmäs.
Kaupunkikin valitettavasti sai tuta taistelun jälkiseuraukset: Hyvänä esimerkkinä käyköön juuri äsken tapahtunut tapaus. Vihollisjoukon repalelehtinen Venusaur lensi juuri Charizardin iskun voimasta yhtä korkeaa taloa vasten, mikä aiheutti koko rakennuksen sortumisen. Muutama vihollinen ja yksi omakin jäi seinistä irronneiden lohkareiden alle.
Misteli ei mielellään haluaisi nähdä kaupunkia aivan tuusan nuuskana taistelun jälkeen.
Stantler katsoi, kun lohkareiden alle jääneen Linoonen luo syöksyi Espeon, joka veti loukkaantuneen pois isohkojen lohkareiden alta ja paransi Morning Sunilla. Linoone virkosi silmissä ja syöksyi samantien auttamaan lähintä taistelijaa.
Nyt varmaan ihmettelette, miten Mistelillä on aikaa ihmetellä muiden tappelemista.
Hänen vaistonsa vain sanoi, että pitäisi pysyä kaupunkilaisten takana piilossa. Rikkikin oli jotain sellaista käskenyt ennenkuin sekin ryntäsi muiden jalkojen välistä ensimmäisen ruohotyyppisen kimppuun, jonka vain näki. Kenties hän olisi kuin tarjolla pahiksille, jos menisi tuonne keskelle taistelemaan.
Siksi hän katsoi enimmäkseen vain ystäviensä perään ja olisi valmis auttamaan kun joku todella apua tarvitsee.
Mutta Fetalla, Mallorylla ja Rikillä näytti menevän pelkästään hyvin. Kun Misteli laski, niin Rikkikin on saanut jo kolme tainnutettua, Mallory kuusi ja Feta neljä. Girafarigilla oli tosin kiire aina välillä käyttää Agilityä, jotta taistelijoiden vauhti pysyisi nopeana.
~*~
Feta oli saanut niljakasjalkaisen Ariadoksen kimppuunsa, kun hän juuri oli saanut tainnutettua aiemman vihollisensa. Hämähäkkipokémon oli varsin vilkas jaloistaan ja liikkeistään, mutta niin oli hänkin Agilityn vaikutuksen alaisena. Uroksen oli helppo väistellä Ariadoksen myrkkypiikkejä samalla kun lähestyi. Girafarig alkoi keskittää psyykkistä voimaa päähänsä ja puski Ariadosta täysin voimin sen omaa päätä vasten. Vihollinen päästi tuskaisan säksättävää ääntä lentäessään kauemmas kirahvipokémonista, päätyen lopulta selälleen maahan.
Kuitenkin Feta huomasi tämän yrittävän jaloilleenpääsemistä. Girafarig astui sätkivää otusta lähemmäs, latasi Psybeamia sarviensa väliin ja ampui. Hämähäkkipokémon sätkäisi taas ja lopetti sen jälkeen liikkumisen silmät sykkyrällä.
Yllättäinen hännän rääkäisy sai Fetan havahtumaan, ja ei kulunut edes sekuntia kun hän tunsi painoa selässään ja kummia hipaisuja takajaloissaan. Refleksinomaisesti Feta kavahti takajaloilleen painon vieriessä selkää pitkin. Etukavioiden kopistessa maahan hän ponkaisi tajakaloillaan ja sai potkaistua selässään olleen otuksen ilmeisesti aika kauas, koska hän ei nähnyt ketään muita kuin rihmojaan esillä pitävän Ivysaurin takanaan.
”GIRAFARIG, AGILITY!” Joku kauempana oleva kaupunkilainen karjaisi tappelunsa tiimellyksessä Fetan huomion siirtyessä muihin. Kaupunkilaisten vauhti oli tosiaan hidastunut Agilityn vaikutuksen hiipuessa pois.
”Hetki!” Feta huudahti takaisin, tuntien taas kummaa hiplailua, mutta tällä kertaa etujaloissaan.
Ivysaur oli käyttänyt toisen huomion herpaantumista hyväkseen, ja nosti Girafarigin ilmaan rihmoilla etujaloista roikottaen. Katsoen sätkivää uhriaan Ivysaur virnisti ja veti lehtiä esiin. Kun se vain ampuisi mihinkään kykenemätöntä saalistaan muutamilla Razor Leafeilla ja hakkaisi pari kertaa seinää vasten niin se voittaisi.
Valmiina lähettämään ensimmäisen erän viiltäviä lehtiä Ivysaur levensi haara-asentoaan ja kohotti selässään kasvavaa nuppua. Ehkä se voisi ihan muidenkin kiusaksi vielä käyttää nukutuspulveria lähimpänä oleviin kaupunkilaisiin jotta pahikset saisi heidät nopeasti tainnutettua, ja Noctowl saisi haluamansa nopeammin.
'Ehkä mut palkintaanki jotenki', Ivysaur mietti ja raotti nuppua, mutta havahtuikin kirvelevään kipuun, joka levisi lehdistä kohti nuppua.
”Päästä hänet irti, senkin läski rumilus!”
Feta vilkaisi maahan ja hihkaisi helpotuksesta. Rikki oli ritarillisesti syöksynyt apuun ja tällä hetkellä tekee Ivysaurista ylikypsää kinkkua palaneella salaattipedillä. Ivysaurin ote kaviojalkaisesta lipesi, ja rymähtäen kirahvipokémon putosi maahan.
Kauaa ei Ivysaur jaksanut leikkiä panikoitunutta tuoksukynttilää, vaan lyyhistyi maahan pökertyneenä kipuihin ja palovammoihin.
Tyytyväisesti kuonoaan nostaen Rikki katsoi hetken pyromaniakohtauksensa uhria. Jos Rikiltä kysyttiin, niin tuo Ivysaur oli kyllä naurettavan heikko. Jotenkin hänestä tuntui myös, että viholliset olivat aliarvioineet kaupunkilaiset ja lähettivät sen takia keitä sattuu muka kidnappaamaan Misteli.
”Kiitos, Rikki!” Feta kiitti Ivysaurin toiselta puolelta, kävellen sitten ystävänsä luo.
”Ole hyvä vain”, Quilava virnisti ylpeänä itsestään. Girafarig katsoi hetken ympärilleen ja muisti sitten velvollisuutensa.
Miksi hän antoi muiden taistelijoiden odottaa? Tuossahan oli kestänyt aika pitkäkin tovi, ja kaupunkilaiset oli yhä ilman nopeusvahvistusta.
”Anteeksi, mutta minun pitää nyt mennä!” Feta sanoi hätäisesti ja syöksyi pokémonien keskelle. Hetken päästä Rikkikin tunsi kirahvipokémonin Agilityn vaikutuksen kehossaan.
~*~
Mallorylla oli kiire.
Siis tosi kiire.
Niin fyysisellä kuin henkisellä tasolla.
Vilkaistaanpas ensin Heracrossin ympärille. Kuinka monta vastustajaa näkisit, jos olisit paikan päällä katsomassa tappelua?
Viisi. Ja kuinka suuri osa niistä on juuri Malloryn kimpussa?
Täydet viisi. Okei, neljä, kun ei enää lasketa sitä Raticatea, jolta naaras iski juuri tajun kankaalle.
Ei siinä mitään, Heracross tuskin huomaisi niiden olemassaoloa, ellei ne koko ajan hyppisi nenille ja yrittäisi huitoo tätä hengiltä. Turha luulo, sillä jotenkin kummasti Heracrossiin kohdistetut iskut eivät pahemmin hallaa tee.
Ja sitten katsotaan Malloryn mieleen.
Naaras pohtii kovasti sitä, että_miksi_ihmeessä pahikset aliarvioivat kaupunkilaiset näin pahasti? Eivätkö ne todellakaan tienneet, että kaupunki on yksi pelastustiimien keskuksista, eli aikalailla täynnä kokeneita tappelijoita? Jopa hän entisenä erakkona ja metsän asukkina sen tiesi.
Motattuaan Machopia toistamiseen turpaan Mallory pohti ankarasti. Vastustajat olivat varmasti kaikista heikoimpia otuksia joihin hän on ikinä törmännyt.
Tai siis oli isoista pokémoneista – kuten Rhydoneista ja Tyranittaresta – jonkinlaista vastusta, mutta eivät nekään loppujen lopuksi mitään muskelikasoja olleet.
Ehkä pahisryhmän pomot halusivat päästä helpolla? Kenties luulivat että puolensadan vihamielisen pokémonin tunkeminen kaupunkiin saisi asukkaat pelkäämään ja luovuttamaan niille sen mitä ne halusivatkaan?
Kummallista porukkaa, Mallory ei voinut muuta sanoa.
Tai …
'Harhautus?'~*~
Päivä alkoi kääntyä illaksi.
Laskeutuvan auringon säteet sai lumen kimaltamaan kauniisti, ja kaupunki olisi upea näky, jos sitä oltaisiin ihailtu edellisenä päivänä.
Mutta nyt...
Verta. Palojälkiä. Sortuneita taloja.
Siemeniä, kiviä ja epämääräisiä limoja katukiveyksellä.
Uljas portti säpäleinä maassa.
Maassa lojui loukkaantuneita pokémoneja.
Mutta ne, jotka eivät maassa maanneet, olivat voittajia.
Ne yhtälailla loukkaantuneet pokémonit, jotka seisoivat paikoillaan pökertyneiden seassa ja katsoivat porteille päin.
Kaupunkiin tunkeutuneet, vironneet pokémonit nousivat pikkuhiljaa lumisesta maasta ja lähtivät pois nujerrettuina, epäonnistuneina tehtävässään.
Muurien sisäpuolella olevia pökertyneitä vihollisia teleportattiin pois psyyketyyppisten pokémonien toimesta.
Sitten jäljellä onkin vain taistelijat, jotka urheasti tappelivat tunkeilijoita vastaan.
”No, eipä niistä kovin vastusta ollutkaan”, kapteeni naurahti pitkän hiljaisuuden jälkeen taistelijoiden kerääntyessä yhdeksi sakiksi. Moni väsynyt naurahdus karkasi pokémonien kurkuista.
”Loppujenlopuksi.”
Hetken Charizard silmäili ylpeänä kaupunkilaisia.
”Näytätte väsyneiltä, menkäähän lepäämään. Minä käyn hakemassa muut kaupunkilaiset metsästä.” tämä sanoi, ”Siivotaan sotkut sitten joulun jälkeen, ellei lumi tee sitä itse.”
~*~
Misteli ja Feta olivat kaksin.
Rikki oli lähtenyt tervehtimään mestariaan Whiscashia ja raportoimaan matkasta. Mallory taas oli kadonnut mystisesti jonnekkin, mutta eivät he miettineet Heracrossin katoamista astuessaan sisään lämpimään talliin.
”Tuota noin... Tuolla perällä olisi kaksi vapaata karsinaa. Sen aiemmat asukkaat sai kumman matkustushimon keskellä syksyä eivätkä he ole vieläkään palanneet”, Misteli puheli kävellessään käytävää pitkin.
”Ja omani olisi sitten tässä.” Stantler lisäsi, pysähtyi ja nyökkäsi oikealla puolellaan olevaan avonaiseen karsinaan.
”Hei, HEI! KUULENKO OIKEIN!” Mistelille tuttu ääni huudahti viereisestä karsinasta. Kuului kova kolahdus kun ovi vedettiin auki, ja tutun lajitoverin pää putkahti ulos.
”Chio!” Misteli huudahti iloisena toisen Stantlerin tullessa ulos karsinastaan.
”Missä helvetissä sinä olet ollut?!” Pistachio kysyi tuohtuneen kuuloisena, ”Etkä edes varoittanut minua mitenkään!”
”Anteeksi”, Stantler pyysi vilpittömästi, ”mutta me ollaan väsyneitä. Puhutaanko vaikka aamulla?”
”Ah”, Pistachio hätkähti ja käänsi katseensa Fetaan. ”Kukas tämä on?”
”Olen Feta”, Girafarig avasi suunsa ennenkuin Misteli ehti, ”Tapasin Mistelin hänen matkallaan ja päätin tulla hänen mukaansa.”
Pistachio hymyili. ”No, tervetuloa kaupunkiin! Itse olen Pistachio, Mistelin ystävä”, Stantler esittäytyi, mutta käänsi katseensa takaisin Misteliin. ”Päästän teidät nyt nukkumaan, mutta huomenna kerrot kaiken!”
”Sen teen.” Stantler nyökkäsi hyvästiksi ja Chio lähti takaisin karsinaansa.
”Mutta niin, tosiaan, ne vapaat karsinat...” Misteli mutisi ja oli kävelemässä karsinansa ohi, ellei Fetan ääni olisi pysäyttänyt tätä.
”Saanko nukkua sinun kanssasi?”
Stantler kääntyi katsomaan hämmentyneenä Girafarigia.
”... Tai siis... Olen tottunut nukkumaan joku aina seurassani, kun kerran laumassa olen asunut...” kirahvipokémon sopersi ja yritti saada Mistelin heltymään söpöllä kissanpentukatseella. Vaikka ei siihen mitään kissanpentukatsetta olisi tarvinnutkaan, Stantler olisi muutenkin suostunut.
”Tietenkin saat.”
Hetken päästä kaksikko makasikin hämärässä karsinassa vierekkäin. Feta nojasi ruumiillaan Mistelin omaan. Girafarig haukotteli. Häntä todellakin väsytti moisen koitoksen jälkeen, olihan hän tapellut varmaan yli kymmenen eri pokémonin kanssa!
Misteli taas näytti mietteliäältä. Hän vain tuijotti eteenpäin ja välillä nykäisi korviaan tai suoritti muita pieniä, ulkoisia ruumiintoimintoja.
”Mitä mietit?” Feta kysyi. Misteli havahtui mietteistään ja käänsi katseensa toisen silmiin.
”Vähän kaikkea... Kuten noita tunkeilijoita.”
”Mitä niistä?” kirahvipokémon kallisti päätään.
”Mistä ne on saaneet päähänsä että Arceus olisi minussa tai jotain? Ja mitä ne edes minusta haluaa?”
”Hmm-m...” Feta hymähti, kääntäen miettivän katseensa muualle. ”En kyllä tiedä... Kai ne ovat kuunnelleet sitä kajahtanutta Noctowlia liikaa? Sen jutuissa ei mielestäni ollut mitään järkeä...”
”... Eli ne uskovat sokeasti mitä Noctowl sanoo, vai? Vaikka se sanoisi, että sen varpaiden välissä asuu maailman suurin Onix, niin ne uskoo sitä?”
Feta naurahti ja käänsi katseensa takaisin toiseen sarvipäähän. ”Vaikka niin. Siltä se vaikuttaa.”
”Mutta... Entä jos Noctowlin puheissa olisikin jotain perää? Ei se voi olla vain sattuma että alan näkemään kummia unia Arceuksesta, löydän jonkun laatan ja sitten joku kajahtanut, sulkasatoinen käppänä rääkyy minun olevan Arceus...” Stantler mutisi ja vilkaisi nurkassa lojuvaa laukkuaan, josta pilkisti keltaisen laatan reuna.
”Äh”, Girafarig sivuutti ajatuksen, ”Tietääkseni näitä 'legendaarisia' on aina vain yksi, ja eikös Arceus ole jo olemassa?”
”Niin kai sitten”, Misteli huokaisi rasittuneena ainaisesta ajattelusta.
”Hei, älä ajattele liikaa”, Feta naurahti ja tuuppasi toista hellästi poskeen turvallaan.
He katsoivat hetken hiljaisuudessa toisiaan. Molempien huulilla koristi pieni hymy, kun he laskivat päänsä heinien päälle vierekkäin. Hetken molemmat etsivät mukavempaa asentoa, ja lopulta he nukahtivat posket vastakkain ja hymyt huulilla.
~*~
Kun Misteli ja Feta seuraavaksi heräsivät, se ei ollut mitenkään toivottu tapa.
Hälytyskellot kilkattivat toistamiseen ja ulkoa kuului sekasorron ääniä.
Pokémonit nousivat nopeasti jaloilleen ja unenpöpperöisinä ja hieman kiukkuisenakin herätyksestä.
Mutta kun mieli virkosi, he tajusivat ettei jokin ole nyt oikein.
He vilkaisivat toisiaan, ja kuuntelivat hetken sekasortoa. Tallin käytävillä kuului sorkkien ja kavioiden kopinaa, kun naapurit juoksivat ulos rakennuksesta.
”Mitähän nyt on tekeillä?” Feta kysyi ja asteli ovelle, vetäen sen auki.
”HYÖKKÄYS!” Joku käytävällä huusi ennenkuin tallissa oli taas hiljaista.
”Taas?!” Girafarig älähti ja juoksi ulos karsinasta. Misteli suuntasi myös ovelle, mutta ääni hänen päässään pysäytti hänet.
”Laatta!””Ah, joo, tietenkin”, Stantler ähkäisi, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys että laatta oli mukana. Enempää ajattelematta Misteli nappasi laatan hampaisiinsa ja lähti juoksemaan Fetaa kiinni.
Kun kaksikko pääsi keskustaan, siellä oli jälleen täysi rähinä päällä. Tällä kertaa ilmeisesti ihan kunnon vastukset, mikäli otetaan huomioon se, että kaupungin kapteenikin lensi kaupungintalon seinästä läpi arpisen Blastoisen vesipumpun voimasta.
”Misteli!”
Stantler vilkaisi sivulleen, ja huomasi Rikin ja Malloryn lähestyvän.
”Uusi hyökkäys!” Quilava vinkaisi kauhistuneena ja osoitti porteille. ”Niitä on vähemmän, mutta ne on pelottavan vahvoja!”
”Voi helvetti...” Misteli mumisi.
Ja mitenköhän tästäkin selviäisi? Kello oli hädintuskin edes neljä ja äkkiarvaamaton hyökkäys sai aikaan sen, että osa tuskin edes sisäisti ajatusta hyökkäyksestä, vaikka seisoisi koko tapahtuman keskellä.
Mutta nelikko ainaki sisäisti koko jutun, ja Stantler tunsi valtavaa syyllisyyttä koko jutusta: hän se tässä taisi johdattaa koko poppoon kintereilleen tekemällä pari hassua iskua...
”STANTLER!” tuttu rääkäisy kuului muun melun yli, ja koko joukkio – niin kaupunkilaiset ja viholliset – lamaantuivat katsomaan taivaalle.
Hehkuvine silmineen Noctowl lensi erään talon katolle.
”OLISI PARASTA TULLA MEIDÄN MUKAAN ELLET HALUA TUOLLE GIRAFARIGILLE SATTUVAN MITÄÄN!” tämä huusi, ja samassa Feta Mistelin vierellä vinkaisi säikähtäneenä.
Stantler käänsi katseensa tähän ja huomasi tämän leijuvan. Samantien sätkivä Feta nousi tahtomattaan keskustan yläpuolelle noin kymmenen metrin päähän maasta.
”JA KOSKA ET AIEMMIN TAJUNNUT OMA-ALOTTEISESTI LUOVUTTAA, NIIN ALAISENI SAAVAT TEHDÄ MUISTA SELVÄÄ SAMALLA KUN PIDÄMME GIRAFARIGISI OIKEIN VIRKEÄNÄ!” Noctowl jatkoi, ja siinä samassa Fetan ylä- ja alapuolelle leijui kaksi Magnetonia kipinöiden sinkoillessa innokkaina näiden magneeteista.
”HYÖKÄTKÄÄ!” Noctowl rääkäisi ja keskittyi sitten pitämään kirahvipokémonin paikoillaan Psychicillään.
Fetan tuskanhuuto kajahti ilmoille, kun Magnetonit iskivät ensimmäiset sähköaallot tähän. Maan tasalla olevat pokémonit joutuivat taas muiden pahisten armoille, mutta Misteli katsoi lähinnä Fetaa sekä järkyttyneenä että erittäin raivoissaan.
Misteli ei tiennyt, mikä seuraavan asian aiheutti.
Häntä huimasi ja paljon. Muut äänet tuntuivat hiljenneen, mutta Fetan tuskaa täynnä oleva huuto ei mennyt minnekkään.
Huudon kuuleminen sai Stantlerin päässä naksahtamaan, eikä hän tuntenut olevansa oma itsensä enää.
Noctowl vilkaisi tyytyväisenä maahan. Tällä kertaa maassa ei maannut hänen omiaan, vaan niitä surkeita kaupunkilaisia. Jopa itse Charizardkin makasi maassa ja yritti vaivalloisesti nousta ylös! Tällä kertaa hän onnistuu tavoitteessaan ja saa Arceuksen puolelleen! Sitten hän voi muokata maailman mieleisekseen ja hallita sitä aivan itse!
Arceuksesta puheenollen... Hän laski katseensa Stantleriin, ja huomasi tässä jotain outoa.
Misteli levensi haara-asentoaan ja liu'utti yläruumiinsa alemmas kuin alaruumis. Tämän silmät hehkuivat ja hän tuijotti suoraan Noctowlia silmiin raivoisan ilmeen vääristyessä kasvoille.
Samassa hänen turpansa alla oleva laatta alkoi hehkumaan, ja se liukui pehmeästi leijumaan Stantlerin sarvien yläpuolelle. Misteli suoristautui ja antoi laatan virrata sähköistä energiaa itseensä ja ympäristöön. Laatan hehku kasvoi niin, että kaikki pokémonit huomasivat sen ja kääntyivät katsomaan hämmästyneinä näkyä.
Sähköiset kipinät rätisivät laatan ja Mistelin ympärillä. Pokémonit perääntyivät vaistomaisesti, kun kipinöistä salamoiksi vahvistuneet vasamat ylsivät vielä kauemmas.
Hehku kasvoi ja kasvoi, salamat paukkuivat ja pian Misteliä ei edes näkynyt kaiken sen hehkun takia.
Pokémonit sulkivat vaistomaisesti silmänsä, eivätkä kyenneet liikkumaan yhtään mihinkään kauhun takia.
Stantlerin raivoa täynnä oleva huuto raikasi koko kaupungissa.
”
TUOMIO!”
Judgmentilla oli mitä raivoisimmat seuraukset: sähkövirtojen aiheuttamat aallot saivat lähimmät talot sortumaan, vihollispokémonit tunsivat hetken olevansa kuin laavaan upotettuja ennenkuin menettivät tajuntansa ja kaikki lumi koko kaupungista hävisi kuin tuhka tuuleen. Mutta sama sokaiseva hehku pysyi vielä viimeistenkin salamoidenpaukahdusten jälkeen.
Kukaan ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään. Kaikki vain piti silmiään kiinni ja odotti silmäluomien läpi paistavan valon loppuvan.
Pikkuhiljaa hehku loppui. Asteittain se himmeni, ja Mistelikin huomasi saaneen itsensä takaisin.
Hän avasi silmänsä varovasti. Hänen olonsa oli hyvin outo. Vieläkin huimasi, muttei enää niin paljon. Hän tunsi outoa painoa selässään ja kyljillään. Jalat tuntuivat heiveröisiltä.
Mitä hänelle tapahtui?
Ainaki jotain, sillä kaupunkilaiset katsoivat häntä kuin lehmä uutta aitaa.
Miten he näyttivät olevan lyhyempiä?
Hetki...
Olet nyt kuin minä. Uusi Arceus.… Mitä?
Selitän kaiken sinulle myöhemmin. Putsaa kaupunki ja auta Fetaa. Kutsun sinut sitten luokseni.… En ymmärrä...
Muista, Misteli, nämä ovat hyvästit.…
Anteeksi. Sinulla on kymmenen minuuttia aikaa.”Mikä tuo on?”
”... Misteli?”
”...”
”Hei, oletko sinä Misteli?”
Misteli laski katseensa maahan. Hänen edessään seisoi Rikki, joka varoen tiiraili valtavaa pokémonia.
”... Rikki...”
”Misteli!” Quilava parkaisi ja syöksyi halaamaan tämän jalkaa. ”Mitä tämä tarkoittaa?! Miksi näytät tältä?”
”En yhtään tiedä... Mutta...” Misteli sanoi hitaasti, vilkaisten sitten ympärilleen.
Kun hän edes vilkaisi jotain tajutonta vihollista, se alkoi pikkuhiljaa kadota. Ja kun hän katsoi jotain hajonnutta rakennusta, sen palaset alkoivat hakeutua alkuperäisille paikoilleen ja lopulta kaikki korjautui näyttämään samalta kuin aina ennenkin.
'Minäkö nuo tein?' Arceus mietti ja vilkaisi sitten kaupunkilaisia, jotka katsoivat vielä pöllämystyneempänä ympärilleen.
”... Mutta mitä? Misteli, kerro minulle”, Quilava vikisi ja yritti heiluttaa puristamaansa jalkaa.
”... Nämä on hyvästit, Rikki”, Misteli vastasi. Quilava jäätyi paikoilleen ja katsoi paljon suurempaa pokémonia järkyttyneenä.
”Mitä? Minne sinä menet?!” Rikki ähkäisi hetken päästä Malloryn kävellessä tämän vierelle ihmettelemään.
”Minä olen nyt Arceus. Muodonmuutokseni toi minulle uusia velvollisuuksia, joita menen hoitamaan.” Misteli kuuli suustaan pääsevän, ja tajusi sitten oikean Arceuksen puhuvan hänen kauttaan.
”Minä olen uusi jumala, Rikki”, Arceus jatkoi,
”enkä voi valvoa maailmaani täältä. Minun on siis mentävä.””Misteli, ei...!” Quilava nyyhkäisi, mutta lättäsi naamansa sitten vasten kutsutun jalkaa, ettei alkaisi itkeä. ”Et saa lähteä...!”
”Minun on pakko...” Misteli huokaisi surullisena, tuntien kehossaan outoa muljahtelua ennenkuin ei tuntenut sitä painoa selässään. Hän näki Quilavan huitovan hänen jalkansa lävitse. ”ÄLÄ KATOA!”
”Anteeksi... Hyvästi.”
”M-misteli...!”
Arceus kohotti katseensa taivaalle, jossa Feta yhä killui järkyttyneenä. Misteli nousi hitaasti Girafarigin korkeudelle, keskitti ajatuksensa kehoonsa ja teki sen taas aineelliseksi.
”...” Misteli ei kyennyt puhumaan. Nyt hän vasta tajusi sen kunnolla: hän oli jättämässä maailman ja Fetan. Sen Fetan, jota hän … rakasti.
”E-eihän tuo ollut totta? Ethän sitä jätä meitä? Minua?” Girafarig kysyi tärisevällä äänellä, mutta Arceus vain laski päätään.
”Minun on pakko...”
”Ei, sinä et saa!” Feta parkaisi ja kurotti päätään kohti Arceusta. ”Minä...”
Misteli sanoi ja yritti hymyillä, vaikka jotenkin tiesi, ettei toinen voinut nähdä sitä. ”Hyvästi, Feta...”
Samassa Feta tunsi nytkähtävänsä liikkeelle, ja jokin kuljetti häntä kohti maata, kauemmas Arceuksesta.
”EI!” Girafarig huusi kuin henkensä hädässä, kyyneleiden valuessa vuolaina poskilta, ”MISTELI!”
Aika lähteä, Misteli.Mistelikään ei voinut enää pidätellä kyyneliään katsoessaan ilmassa räpiköivää rakastaan, ja hän tunsi taas muljahtelua ja olon keventymisen niin, että hän alkoi kadota kokonaan.
”MINÄ RAKASTAN SINUA, HITTO VIE!!” Arceus kuuli Fetan huutavan henkensä edestä ennenkuin katosi.
~*~
Tuntiessaan maan jalkojensa alla Feta ei kyennyt seisomaan, vaan romahti maahan pokémonien keskelle. Hän ei välittänyt siitä, kun hän vuodatti sydämessä tuntuvaa kipua pois kyyneleiden kautta liian monen silmäparin alla.
Ja se yö sai aikaan pieniksi palasiksi hajonneita unelmia ja sirpaleiksi särkyneitä sydämiä.
Oli tähtitaivas, jonka alapuolella seilaavat pilvet puhkesivat jälleen kyyneliin. Ei tällä kertaa onnesta, vaan pelkästä surusta. Pilvien myötätunto Fetaa ja Misteliä kohtaan sai aikaan kauneimman lumisateen, minkä kukaan on koskaan nähnyt.
Oli jouluaatto.
------------
Huhhuh... Eipä ollu happy ending ainakaa sillee. No, voittihan ne pahikset, mut ... nii.
