Post by Ruusu Ursula on Dec 3, 2009 1:23:58 GMT -2
Oih, kun ihania luukkuja tänne on tupsahtanut! >w< Tulee oikein hyvä mieli lukiessa ja katsellessa~
Joo, oottelenpi sinua sitten mesessä, Yai. 8>
asdd EDIT: (sori kökkösyys, tuli kirjotettuu vähä kiireellä D:>)
Heti ensilumen laskeuduttua, pokémonien kaupungissa oli käynnistynyt lähestyvän juhlan esivalmistelut. Keskustan sydämessä kauppiaat nousivat jo aamuvarhain, ennen torin aukeamista, somistamaan kojujaan teeman mukaisesti. Kojujen seinille ja oville ripusteltiin mm. tuoreita havunoksia, käpyjä, marjoja, nauhoja yms. Jotkin näistä koristeista oli taivuteltu mitä mielikuvituksellisimpiin muotoihin, muistuttamaan sydämiä, tähtiä tai vaikkapa itse pukin, Delibirdin, valjakkoa. Värikirjo oli sitäkin vaikuttavampi, sillä marjoja murskaamalla ja sekoittamalla pystyi saamaan aikaiseksi rajattomasti erilaisia sävyjä. Ja ruokakauppiaallakos marjoja riitti varastossa. Kaikki pokémonien koristeet olivat myös silkkaa käsityötä, kauppiaiden omia taidonnäytteitä.
Torista oli muovautumassa avoin taidenäyttely, joka vain kasvoi päivä päivältä.
Niin ikään myös asutusalueella monet olivat jo kaivaneet säilöstään vuoden ajan pölyä keränneet koriste-esineensä. Villanutut ja täkit kietoutuneina yllensä, pokémonit kiinnittivät niitä täydessä tohinassa koko perheen voimin tönöjensä ulkopuolelle.
...Tai oikeastaan loppuviimeksi se jäi vanhempien vastuulle, sillä lapset hairahtelivat yhtenään leikkisille. Eikä suotta! - Miten he voisivat keskittyä tylsään koristeluun, kun heidän pihamaansa oli muuttunut yhden yön aikana joulun valkoiseksi ihmemaaksi?
Alueella raikuivat tämän tästä kiljahdukset ja nauru. Joku oli sytyttänyt lumisodan ja kukaan lähiön pokémon, jolla oli yhtään leikkimieltä, ei halunnut jäädä siitä paitsi. Nämä aikoivat ottaa kaiken ilon irti lumesta nyt, kun sitä vielä oli maassa.
------------------
Parisen korttelia kauempana muuan pokémon heilautti korvaansa ja käänsi sarveikkaan päänsä suuntaan, josta kajahteli tämä yleinen elämöinti. Riemukkaalla näyllä ei näyttänyt olevan mitään mieltäylentävää vaikutusta pokémoniin, jonka kasvoilla pysyi sitkeästi elämäänsä kyllästynyt ilme. Päinvastoin, pokémon tuhahti paheksuvasti ja käänsi näylle selkänsä.
Kohta viereisestä karsinasta kuului olkien suhinaa. Ja kuten Stantler oli odottanutkin, seinän takaa ilmestyi pian toisen kaltaisensa sarvipään kasvot, jotka suorastaan loistivat onnesta.
"Ah, hyvää huomenta, Misteli!" Toinen huudahti heti pirteänä kuin peipponen, ja kopsutteli lähemmäksi.
"Huomenta." Misteliksi kutsuttu Stantler murahti hiljaa vastaukseksi ja jäi tuijottamaan eteensä mietteliäänä. Omituisen painavaksi käyneet silmäluomet verhosivat puolet tämän näkökentästä. Nuorta urosta nukutti niin, että tuskin kykeni päätänsä kannattelemaan. Tai olemaan edes huojumatta jaloillaan. Siksi Stantler olikin asettautunut nojaamaan toista kylkeään karsinansa puista seinää vasten, ja tämän tästä vanhat lankut valittivat hiljaa hirvipokémonin painon alla.
"Ehm.. Tiedätkös mikä päivä tänään on?" Toinen kysyi, ollen hieman hämillään uroksen käytöksestä, ja tuon suunpielet olivat valahtaneet yhtäkkiä alemmaksi.
"'Päivä, jona Mistelistä tehdään avuton vetojuhta?'" Stantler tokaisi sarkastiseen sävyyn, johon mahtui ripaus huoltakin. Sama tunne alkoi ottaa myös vallan tämän kasvoilla.
"Ai sekö sinua vaivaakin? Älä ajattele sitä noin, kamu. Minusta se on ainakin hienoa päästä näistä sarvikuulista eroon ja mennä pukin kanssa viihdyttämään lapsia torille! Luulin, että sinäkin pidit joulusta?" Toinen Stantler kallisti kysyvästi päätään, yrittäen saada jollakin tapaa rohkaistua kaveriaankin hymyilemään.
"Kyllä minä pidän vieläkin joulusta, 'Chio. Anteeksi, mutta olen nyt vain vähän väsynyt." Misteli totesi aavistuksen äreänä, ja haukotteli lyhyesti ennen kuin syventyi taas mietteisiinsä.
Tänään noiden kaverusten; Mistelin ja Pistachion, olisi toden totta määrä luovuttaa Delibirdille mustat kuulansa kumpainkin sarvensa välistä. Vanha valkoparta oli ainoa pokémon koko kaupungissa, joka oli tähän työhön erikoistunut. Mutta onneksi pukki oli kiltti mies, ja niiden poisto ei sattuisi yhtään, olivat muut toimenpiteen käyneet Stantlerit vakuuttaneet Mistelille. Operaatio olikin pitkään säilynyt perinne, joka tehtiin Stantlereille, jotka oltiin valittu pukille töihin. Työnkuvaan kuului yleensä vetää lahjakelkkaa, olla lasten ihailtavana ja ratsastettavana, ynnä muuta sellaista joulun edustamistyötä.
Siksi se oli myös ehdottoman tärkeää luopua kuulista.
Ne kukin nimittäin sisälsivät mystistä voimaa, ja niiden oli huomattu vaikuttavan katsojiinsa merkillisellä tavalla; ne pistivät unettamaan ja huimaamaan. Ja se ei ollut oikein toivottavaa, kun tarkoituksena oli viihdyttää nuorta yleisöä.
Myös Misteli oli kuvitellut haluavansa tätä aina siitä päivästä lähtien, kun tämän sisaruksetkin olivat aikoinaan liittyneet pukin riveihin. Näiden sorkkienjälkien seuraaminen tuntui pelkästään luonnolliselta, jokaisen Stantlerin velvollisuudelta, eikä uros ollut uhrannut siihen ajatusta sen enempää.
Nyt viime hetkellä Stantler kuitenkin epäröi päätöstään. Eikä se ollut pelkkää ramppikuumetta.
Mistelin mieltä horjutti uni, jonka tämä oli nähnyt viime yönä.
------------------
Unessa tälle oli ilmestynyt olento, joka vaikutti pokémonilta. Vaikka tuota olentoa olikin ympäröinyt loputon hehku, oli kuva siitä piirtynyt varsin elävästi Stantlerin mieleen. Ja se olennossa olikin merkillisintä; ulkomuoto. Mitään vastaavaa ei Misteli ollut kuunaan nähnyt, tai edes kuullut puhuttavan.
Jumalallinen olento oli myös puhunut tälle. Mutta jokainen sana, jonka se oli lausunut, kuulosti siltä kuin se olisi ollut erityisen ponnistelun takana; niinkuin puhuja olisi ollut tuskissa. Puhe olikin katkeillut, ja osa sanoista kuului vain äänettömänä kuiskauksena.
Ja kun taas uni oli loppunut, Misteli oli herännyt huohottaen ja turkki hiestä kiiltävänä, kuin painajaisen jälkeen. Sitten Stantler oli päätynyt viettämään yönsä yrittämällä koota saamiaan puheenpalasia yhteen ja muodostaa niistä kokonaisuus. Jokin sanoma olennolla oli, siitä uros oli ollut varma.
Mutta miksi Misteli ylipäätään kantoi huolta jonkin unen vuoksi? Unethan olivat vain unia, eivät totta. Niissä pystyi tapahtumaan mitä tahansa, niissä ei ollut syytä.
Se mikä olikin herättänyt uroksen todellisen kiinnostuksen unessa, oli se, että tämä oli tuntenut silloin psyykkisen yhteyden toiseen olentoon. Mutta ilman kuulia tällaisen aistiminen oli Stantlereille mahdottomuus. Misteli luultavasti tarvitsisi niitä vielä, jos olento ilmestyisi tälle uudelleen.
------------------
Sitten uros oli viimein tehnyt päätöksen.
Olihan tällä vielä aikaa kääntyä ja muuttaa taas mieltänsäkin. Lahjojen aikaan kun oli vielä matkaa; jouluun oli vielä matkaa.
Joo, oottelenpi sinua sitten mesessä, Yai. 8>
asdd EDIT: (sori kökkösyys, tuli kirjotettuu vähä kiireellä D:>)
LUKU 1
Heti ensilumen laskeuduttua, pokémonien kaupungissa oli käynnistynyt lähestyvän juhlan esivalmistelut. Keskustan sydämessä kauppiaat nousivat jo aamuvarhain, ennen torin aukeamista, somistamaan kojujaan teeman mukaisesti. Kojujen seinille ja oville ripusteltiin mm. tuoreita havunoksia, käpyjä, marjoja, nauhoja yms. Jotkin näistä koristeista oli taivuteltu mitä mielikuvituksellisimpiin muotoihin, muistuttamaan sydämiä, tähtiä tai vaikkapa itse pukin, Delibirdin, valjakkoa. Värikirjo oli sitäkin vaikuttavampi, sillä marjoja murskaamalla ja sekoittamalla pystyi saamaan aikaiseksi rajattomasti erilaisia sävyjä. Ja ruokakauppiaallakos marjoja riitti varastossa. Kaikki pokémonien koristeet olivat myös silkkaa käsityötä, kauppiaiden omia taidonnäytteitä.
Torista oli muovautumassa avoin taidenäyttely, joka vain kasvoi päivä päivältä.
Niin ikään myös asutusalueella monet olivat jo kaivaneet säilöstään vuoden ajan pölyä keränneet koriste-esineensä. Villanutut ja täkit kietoutuneina yllensä, pokémonit kiinnittivät niitä täydessä tohinassa koko perheen voimin tönöjensä ulkopuolelle.
...Tai oikeastaan loppuviimeksi se jäi vanhempien vastuulle, sillä lapset hairahtelivat yhtenään leikkisille. Eikä suotta! - Miten he voisivat keskittyä tylsään koristeluun, kun heidän pihamaansa oli muuttunut yhden yön aikana joulun valkoiseksi ihmemaaksi?
Alueella raikuivat tämän tästä kiljahdukset ja nauru. Joku oli sytyttänyt lumisodan ja kukaan lähiön pokémon, jolla oli yhtään leikkimieltä, ei halunnut jäädä siitä paitsi. Nämä aikoivat ottaa kaiken ilon irti lumesta nyt, kun sitä vielä oli maassa.
------------------
Parisen korttelia kauempana muuan pokémon heilautti korvaansa ja käänsi sarveikkaan päänsä suuntaan, josta kajahteli tämä yleinen elämöinti. Riemukkaalla näyllä ei näyttänyt olevan mitään mieltäylentävää vaikutusta pokémoniin, jonka kasvoilla pysyi sitkeästi elämäänsä kyllästynyt ilme. Päinvastoin, pokémon tuhahti paheksuvasti ja käänsi näylle selkänsä.
Kohta viereisestä karsinasta kuului olkien suhinaa. Ja kuten Stantler oli odottanutkin, seinän takaa ilmestyi pian toisen kaltaisensa sarvipään kasvot, jotka suorastaan loistivat onnesta.
"Ah, hyvää huomenta, Misteli!" Toinen huudahti heti pirteänä kuin peipponen, ja kopsutteli lähemmäksi.
"Huomenta." Misteliksi kutsuttu Stantler murahti hiljaa vastaukseksi ja jäi tuijottamaan eteensä mietteliäänä. Omituisen painavaksi käyneet silmäluomet verhosivat puolet tämän näkökentästä. Nuorta urosta nukutti niin, että tuskin kykeni päätänsä kannattelemaan. Tai olemaan edes huojumatta jaloillaan. Siksi Stantler olikin asettautunut nojaamaan toista kylkeään karsinansa puista seinää vasten, ja tämän tästä vanhat lankut valittivat hiljaa hirvipokémonin painon alla.
"Ehm.. Tiedätkös mikä päivä tänään on?" Toinen kysyi, ollen hieman hämillään uroksen käytöksestä, ja tuon suunpielet olivat valahtaneet yhtäkkiä alemmaksi.
"'Päivä, jona Mistelistä tehdään avuton vetojuhta?'" Stantler tokaisi sarkastiseen sävyyn, johon mahtui ripaus huoltakin. Sama tunne alkoi ottaa myös vallan tämän kasvoilla.
"Ai sekö sinua vaivaakin? Älä ajattele sitä noin, kamu. Minusta se on ainakin hienoa päästä näistä sarvikuulista eroon ja mennä pukin kanssa viihdyttämään lapsia torille! Luulin, että sinäkin pidit joulusta?" Toinen Stantler kallisti kysyvästi päätään, yrittäen saada jollakin tapaa rohkaistua kaveriaankin hymyilemään.
"Kyllä minä pidän vieläkin joulusta, 'Chio. Anteeksi, mutta olen nyt vain vähän väsynyt." Misteli totesi aavistuksen äreänä, ja haukotteli lyhyesti ennen kuin syventyi taas mietteisiinsä.
Tänään noiden kaverusten; Mistelin ja Pistachion, olisi toden totta määrä luovuttaa Delibirdille mustat kuulansa kumpainkin sarvensa välistä. Vanha valkoparta oli ainoa pokémon koko kaupungissa, joka oli tähän työhön erikoistunut. Mutta onneksi pukki oli kiltti mies, ja niiden poisto ei sattuisi yhtään, olivat muut toimenpiteen käyneet Stantlerit vakuuttaneet Mistelille. Operaatio olikin pitkään säilynyt perinne, joka tehtiin Stantlereille, jotka oltiin valittu pukille töihin. Työnkuvaan kuului yleensä vetää lahjakelkkaa, olla lasten ihailtavana ja ratsastettavana, ynnä muuta sellaista joulun edustamistyötä.
Siksi se oli myös ehdottoman tärkeää luopua kuulista.
Ne kukin nimittäin sisälsivät mystistä voimaa, ja niiden oli huomattu vaikuttavan katsojiinsa merkillisellä tavalla; ne pistivät unettamaan ja huimaamaan. Ja se ei ollut oikein toivottavaa, kun tarkoituksena oli viihdyttää nuorta yleisöä.
Myös Misteli oli kuvitellut haluavansa tätä aina siitä päivästä lähtien, kun tämän sisaruksetkin olivat aikoinaan liittyneet pukin riveihin. Näiden sorkkienjälkien seuraaminen tuntui pelkästään luonnolliselta, jokaisen Stantlerin velvollisuudelta, eikä uros ollut uhrannut siihen ajatusta sen enempää.
Nyt viime hetkellä Stantler kuitenkin epäröi päätöstään. Eikä se ollut pelkkää ramppikuumetta.
Mistelin mieltä horjutti uni, jonka tämä oli nähnyt viime yönä.
------------------
Unessa tälle oli ilmestynyt olento, joka vaikutti pokémonilta. Vaikka tuota olentoa olikin ympäröinyt loputon hehku, oli kuva siitä piirtynyt varsin elävästi Stantlerin mieleen. Ja se olennossa olikin merkillisintä; ulkomuoto. Mitään vastaavaa ei Misteli ollut kuunaan nähnyt, tai edes kuullut puhuttavan.
Jumalallinen olento oli myös puhunut tälle. Mutta jokainen sana, jonka se oli lausunut, kuulosti siltä kuin se olisi ollut erityisen ponnistelun takana; niinkuin puhuja olisi ollut tuskissa. Puhe olikin katkeillut, ja osa sanoista kuului vain äänettömänä kuiskauksena.
Ja kun taas uni oli loppunut, Misteli oli herännyt huohottaen ja turkki hiestä kiiltävänä, kuin painajaisen jälkeen. Sitten Stantler oli päätynyt viettämään yönsä yrittämällä koota saamiaan puheenpalasia yhteen ja muodostaa niistä kokonaisuus. Jokin sanoma olennolla oli, siitä uros oli ollut varma.
Mutta miksi Misteli ylipäätään kantoi huolta jonkin unen vuoksi? Unethan olivat vain unia, eivät totta. Niissä pystyi tapahtumaan mitä tahansa, niissä ei ollut syytä.
Se mikä olikin herättänyt uroksen todellisen kiinnostuksen unessa, oli se, että tämä oli tuntenut silloin psyykkisen yhteyden toiseen olentoon. Mutta ilman kuulia tällaisen aistiminen oli Stantlereille mahdottomuus. Misteli luultavasti tarvitsisi niitä vielä, jos olento ilmestyisi tälle uudelleen.
------------------
Sitten uros oli viimein tehnyt päätöksen.
Olihan tällä vielä aikaa kääntyä ja muuttaa taas mieltänsäkin. Lahjojen aikaan kun oli vielä matkaa; jouluun oli vielä matkaa.