Huhuh, no tässäpä kesti, mutta it's here, lapsoset!
Loppu saattaa olla vähän vammanen, mutta tuli pikkuhiljaa kiire : D (kello o nyt puol kakstoista)
Anteeksi kun julkaisin sen vähän myöhään ^^' Aloin kirjottaa sitä liian myöhään ... (toisin sanoen aloitin tänään) mutta pääasia tässä on se, että se on nyt täällä, ne? 8)
Pitemmittä puheitta, älkää kuolko lukiessanne tätä.
Enjoy ~
// öwö ... No, onpaha pitkä
/// btw tänki päivän luukussa käy niin että iltaan asti taitaa venyä tuo julkasu, joten 8)
LUKU 4
Jos Misteli oli koskaan epäröinyt matkansa aikana, niin se ei tekisi sitä enää. Malloryn sanojen ansiosta Stantler oli enemmän kuin varma siitä, että se löytäisi etsimänsä ennemmin tai myöhemmin.
Heracross sai sanomisellaan nostettua Stantlerin mielialaakin niin, että Rikin selostukset Arbokin ja Seviperin hankalasta, draamantäytteisestä rakkaustarinasta oli pelkkää sanahelinää, melua taustalla. Misteliä kävi kyllä Mallorya sääliksi, se kun ilmeestään päätellen kuulee kaiken vähän liiankin hyvin.
~*~
Ilta oli jo kääntymässä yöksi, kun he saapuivat vuoriston juurelle. Rikki oli umpiväsynyt, koska yritti pysyä Mistelin kiihtyneen vauhdin perässä lyhyillä jaloillaan. Oli se yrittänyt pyytää tätä hidastamaan tai ottamaan edes selkään, mutta ei se näyttänyt kuulevan mitään, harppoi vaan menemään kuin suuressa transsissa.
”Mikä sillä on?” Quilava tuhahti Mallorylle, joka katsoi Misteliä ilmeettömänä. Heracross veti siipensä esiin ja pyrähti lentämään poropokémonin pään korkeudelle.
”Misteli!” naaras sanoi ja huitaisi kättään kutsutun turvan edessä. Misteli säpsähti ja pysähtyi paikoilleen.
”Mitä?” Stantler kysyi ja katsoi Heracrossia.
”Ei kannata enää jatkaa. Pimeässä ette näe mihin astutte ja muutenkin kannattaisi levätä.” Mallory selitti, Mistelin kohottaessa kulmiaan. Kokonaiseen iltaan ötökkäpokémon ei puhunut kuin pari sanaa sinne tänne, mikä sai Stantlerin jo hämmentymään noin pitkästä lauseesta.
”Jaa, no... jäädään sitten tänne jonnekkin?” Misteli myöntyi, alkaen katselemaan ympärilleen.
”Tuolla olisi jokin luola, jos vaikka sinne?” se nyökkäsi huomaamansa luolaa kohden ja vastauksia odottelematta lähti kävelemään kohti pimeää luolaa.
Luola ei ollut kovin syvä, mutta tarpeeksi suojatakseen mahdollisilta lumimyrskyiltä. Siellä ei ollut mitään, ei edes Zubatteja, jotka yleensä roikkuivat varsinkin vuoriston lähettyvillä olevien luolien katoissa. Kenties ne olivat siirtyneet syvempiin, maanalaisiin ja kenties jopa tuliperäisiin luoliin pakkasia pakoon.
Rikin puhetulva jatkui kun matkailijat siirtyivät luolan perälle ja etsivät sopivia makuupaikkoja. Stantleria on alkanut jo hieman vituttamaan koko Quilava, kiitos väsymyksen.
”... Ja Misteli, kuulitko sinä sitä tarinaani ollenkaan, jota kerroin silloin kun olit transsissa?” tämä kysyi ja katsoi makuulleen laskeutunutta pokémonia suurin silmin.
”En tainnut kuulla”, Misteli vastasi syvä kyllästyneisyys kuultaen tämän äänestä. ”enkä minä transsissa ollut.”
”Jaa, no jos kerron sen uudestaan, vaikka lyhennettynä? En jaksaisi kertoa sitä yhtä yksityiskohtaisesti kuin Mallorylle kerroin koska minua väsyttää.”
”Ei kiitos. Minuakin väsyttää, ja antaisit nyt edes Mallorylle armoa.” Misteli tuhahti ja laski päänsä maahan. Rikki tuijotti suurempaa pokémonia, ja sen ilme muuttui hyvin loukkaantuneeksi.
”Mitä tuo nyt tarkoitti?” tulipokémon tivasi.
”Sitä vaan, että hänkin varmaan haluaisi edes hetken rauhaa ikuiselta papatukseltasi!” Stantler tiuskaisi ja käänsi päänsä poispäin, sulkien silmänsä.
Mallory vilkuili molempia vähän syrjempää. Rikki katsoi poispäännettyä päätä vihaisen näköisenä, mutta käpertyi hetken päästä pienelle kerälle, selin Misteliin. Naaras huokaisi syvään, mutta sulki itsekin silmänsä.
~*~
Misteli oli, tai ei ollut.
'Olenko minä? …
Hetkinen. Olenko minä mitä?'Missään ei ole enää järkeä. Stantler yritti avata silmiään, muttei kyennyt. Oliko silmäluomet liian raskaat vai eikö se vain voinut tehdä sitä?
Miksen voisi, Misteli mietti.
'Miksi edes ajattelen tällaisia?'Tässä ei ole todellakaan yhtään järkeä. Onko tämä edes uni vai totta?
Stantler heilautti etujalkojaan. Sitten takajalkojaan.
Missä maa? Se ei tunne mitään. Ei tuttua ja turvallista maankamaraa sorkkien alla.
Pian Misteliin iski pakottava tarve avata silmät, nähdä ympäristö ja kohdata kuka ties mitä. Ääni poropokémonin päässä huusi ”avaa silmät, avaa silmät!”, mutta vaikka kuinka Stantler yritti, mitään ei tapahtunut.
Ääni päässä muuttui uhkaavammaksi, ehkä jopa väkivaltaiseksi. Tiukat käskyt avata silmät raiskasivat Stantlerin korvia, vaikkei se mitään ulkoa kuullutkaan.
Mutta sitten... Misteli kuuli vihdoin jotain muuta muualta kuin päänsä sisästä.
Se oli heikko, kaukaa kuulunut ääni, kuin jotain leveää olisi pudotettu lumeen. Äänet päässä hiljenivät, mieli ei tuntunut yhtä painavalta kuin äsken. Ihan kuin jokin olisi häipynyt sen pään sisältä.
Mistelin vartalon valtasi lämmin tunne, ja se tunsi keinuvansa. Se tuntui ihan siltä, kuin kelluisit vedessä ja antaisit virran viedä itsesi minne haluaa.
Misteli tunsi olonsa erittäin hyväksi ja turvalliseksi. Se keinui rauhallisesti edestakaisin. Tämän kehon lävitse pyyhkäisi välillä lämpimiä aaltoja, kuin lämmin kesätuuli, joka ei menisikään ylitsesi vaan lävitsesi.
Misteli ei voinut kuin hymyillä.
”Avaa silmäsi.”Käsky oli kaikkea muuta kuin aiemmat käskyt: se ei ollut uhkaava ja väkivaltainen, vaan kehottava ja lempeä. Se ei ollut käsky, ei pyyntö, ei mikään, mutta Misteli avasi silmänsä silti.
Se oli vuoren juurella. Taivas oli sininen ja kirkas, muutama Taillow lenteli sinistä taivasta vasten liverrellen omia laulujaan.
Stantler huomasi puiden lehtien kukoistavan, joistakin puhkesi kukkiakin.
Alaspäin katsoessa auringonsäteet siivilöityivät kauniisti puiden lehtien lävitse puiden juurille ja aluskasvistoon.
Oli kesä, maisema näytti hyvinkin siltä paikalta missä he olivat nyt, mutta... Mistä uroksen mieli voi tietää, miltä tämä paikka näyttää kesällä? Ei poropokémon ole käynyt täällä koskaan ennen?
Olkiaan kohauttaen Misteli katseli taaksepäin. Heidän luolansa sisäänkäynti näkyi kymmenen metrin päässä. Sen olisi tehnyt mieli käydä katsomassa, onko Mallory ja Rikkikin siellä.
Rikki...
Misteliä harmitti heidän edellinen riitansa. Se taisi toki olla oikeassa, muttei se silti olisi halunnut sanoa sanomiaan asioita, koska Rikki taisi pahoittaa mielensä.
Stantlerin uteliaisuus kävi liian suureksi, ja se kääntyi kohti luolaa käydäkseen katsomassa sinne.
”Misteli.”Ääni selän takaa pysäytti Mistelin koukussa olevan jalan puolitiehen, ja se kääntyi takaisin.
Stantler ei nähnyt ketään. Se katsoi puuta, joka oli muutaman metrin päässä tästä.
Misteli kurtisti kulmiaan, mutta säpsähti pian kuullessaan oksien katkeilevan ja lehtien kahisevan.
Jokin putosi puun juurelle oksien ja lehtien läpi.
Stantler katsoi kenties taivaalta pudonnutta esinettä. Se oli keltainen ja neliönmuotoinen, paksu laatta. Poropokémon ei todellakaan tiennyt mikä se oli, mutta lähti kävelemään sitä kohti.
Misteli joutui kuitenkin pysähtymään, sillä jotain kummaa tapahtui.
Maisema tämän silmissä alkoi vääristyä. Puut vääntyivät aaltomaisiksi, taivaan värit sekoittuivat puiden lehtien väreihin. Maa näytti vajoavan ja nousevan, kunnes taivas alkoi murentua Mistelin sorkkien kokoisiksi palasiksi, samoin lehdet, puut, maa, kaikki.
Misteli katsoi järkyttyneenä näkyä, eikä osannut liikkua mihinkään suuntaan. Sitä mukaa kun ympäristö mureni, tämän pelko laajeni. Ulottui aina nenänpäästä hännänpäähän asti, teki jaloista samaan aikaan spagettia ja sementtiä. Ja se oli saada sydänkohtauksen kun maa sen jalan alla mureni, ja poropokémon oli pudota palasien mukana tyhjyyteen.
Stantler kääntyi ja ryhtyi juoksemaan kohti luolaa. Se ei kuitenkaan ehtinyt pysähtyä, kun sen edestä mureni Stantlerinmenevä palanen maata, ja se putosi suoraan mustaan koloon palasien kanssa.
Misteli yritti hädissään räpiköidä ylös, saada sarvillaan tai hampaillaan otetta maan reunasta. Mutta ei, otetta ei saatu ja se putosi syvemmälle huutaen kuin syötävä.
~*~
Misteli säpsähti hereille ja nosti päänsä ylös. Se hengitti raskaasti ja vilkuili ympärilleen.
Huomattuaan olevansa taas luolassa ja hereillä Stantler huokaisi helpottuneesti, nousten seisomaan.
Mallory ja Rikki nukkuvat vielä, ja ulkonakin on pimeää...
Poropokémon katseli luolan suulle. Oli noussut lumimyrsky: lunta satoi taivaan täydeltä ja pakkastuuli ujelsi viskellen hiutaleita minne sattuu, luoden välillä pyörteitä ja sen sellaisia.
Misteli muisti koko unensa aina kummallisista mietteistään pimeyteen putoamiseen.
Se varsinkin muisti sen, että taivaalta putosi se outo esine.
Stantler asteli luolansuulle ja vilkaisi oikealle. Unessa ollut puu kökötti siellä kauempana, samoin kuin kaikki muukin, mutta vain lumisena.
Onkohan se oikeasti siellä?
Entä jos uni oli vihje Arceukselta?
… Mikä se esine edes oli?
Mietteissään Misteli ei edes huomannut, kun se olikin lähtenyt ulos pakkaseen. Lumihiutaleet paiskautuivat vasten ruskeaa turkkia, ja vasta nyt poropokémon huomasi olevansa hiestä märkä. Hiki kylmeni ja jäätyi ikävästi turkkiin ja ihoon kiinni, saaden Stantlerin palelemaan kahta kauheammin.
Kylmyydestä ja päin naamaa lentävästä lumesta huolimatta Misteli patikoi tiensä puun luo. Hetken se katseli lumen alle peittynyttä maata, kunnes alkoi kaivamaan ja pyyhkimään lumia pois jaloillaan ja turvallaan.
Hetkeen se ei löytänyt kuin kovia lumipahkuroita ja juuria. Stantler alkoi jo turhautua, mutta jatkoi etsimistä siitä kohtaa, missä se arveli esineen olevan, jos edes oli.
Pian tämän turpa osui johonkin kovaan, ja se puhalsi puuterilumia pois sen päältä. Jotain keltaista ilmestyi näkyviin, ja löydöstä iloisena se kaivoi sen sorkallaan esiin.
Sama, keltainen laatta.
Misteli katsoi löytöään ja mietti sen tarkoitusta. Onkohan se kenties jokin taisteluväline? … Sisustukseen?
Ehkäpä Arceus halusi Mistelin tuovan kodistaan puuttuneen lattialaatan tälle?
Poropokémon naurahti ajatuksilleen, ja käänsi laatan toisinpäin hetken mielijohteen seurauksena. Laatassa näytti olevan jotain pientä kaiverrusta, ja Stantler katsoi sitä lähempää.
”Kun universumi luotiin, sen sirpaleet muuttuivat täksi Laataksi.”
Misteli kohotti kulmiaan.
”Aika vanha esine...”
Mutta sen Stantler tajusi, että uni oli vihje Arceukselta, ja tämä ”Laatta” on jotenkin tärkeä. Ehkä se on jokin avain?
'Tai sitten se on vaan se lattialaatta', Misteli naurahti jälleen ottaessaan laatan hampaidensa väliin. Se kyllä ottaisi sen mukaan, koska se liittyi etsimäänsä pokémoniin.
~*~
Aamu oli Malloryn mielestä... Omituinen.
Vaikkei Heracross ole ollut kuin yhden illan uusien matkatovereidensa kanssa, niin siitä tuntui ettei tämä nyt ole ihan normaalia.
Rikki oli hiljaa. Aivan, erittäin_hiljaa.. Kuten myös kiukkuinen. Ainakin naamasta. Se oli kai vieläkin vihainen Mistelille viimeiltaisesta.
Ja Misteli taas... Kuin omissa maailmoissaan. Se vain katsoi eteenpäin ja näytti pohtivan jotain.
Mutta Mallory itse oli normaalein ikinä. Mykkää lähentelevä.
No, kai muutkin päivän mittaan muuttuvat omiksi itsekseen...
… Ja niin kävikin.
Misteli ei ollut enää muissa maailmoissa, ja Rikkikin oli äänessä kun he patikoivat vuorta ylös kapeita teitä pitkin.
Mutta oli vielä yksi eroavaisuus edellisestä päivästä, sillä Rikki ei suostunut vieläkään puhumaan Mistelille kunnolla, vaan osoitti sanansa Mallorylle.
”Mutta niin, Mallory, olin ihan varma että Miloticin sydän ei ollut täyttä jäätä, sillä...”
Aina tuo sama. Vähän väliä Misteli kuuli Quilavan painottavan Heracrossin nimeä. Tämä taisi luulla että Stantler loukkaantuisi siitä tai jotain... Itseasiassa poropokémon ei ole moksiskaan.
Ja pian Rikki turhautuikin siihen.
Quilava tuhahti ja juoksi Stantlerin eteen, nostaen tassunsa eteensä pysäyttääkseen suuremman.
”Misteli, milloin oikein aiot pyytää anteeksi?!” tämä tivasi ja asetti tassunsa vyötärölleen. Mistelille tuli mieleen jokin vihainen täti joka olisi saanut lapsen kiinni pahoista tekosistaan.
”Anteeksi mitä?” Stantler kysyi rauhallisesti.
”ANTEEKSI MITÄ?!” Rikki toisti vähän turhankin äänekkäästi, sillä tämän huuto jäi kaikumaan ilmoille vähäksi aikaa.
”Shh!” Mallory hyssytteli ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen. Quilava lättäsi tassut kuonolleen ja tuijotti Heracrossia, kuten Mistelikin.
Hetken Heracross katseli ympärilleen, päätyi nousemaan siivilleen ja kohosi ilmaan, pyörien jokaiseen ilmansuuntaan sielläkin.
Hetken katseltuaan Mallory laskeutui alas.
”Kukaan ei tainnut kuulla huutoa. Täällä ei kannata herättää huomiota, ellei halua kiviä niskaansa.” Tämä sanoi ja jatkoi kävelemistä. Misteli ja Rikki katsoivat loittonevaa selkää hämmentyneinä: kyllä Heracross osaa näemmä pitkästikin puhua, mutta kumpikaan ei ollut varma että tottuvatko he moisiin ”puheryöppyihin” ikinä, vaikkei ne kovin pitkiä edes ollutkaan. Kuitenkin liian pitkiä Mallorylle.
Olkiaan kohauttaen tuli- ja normaalityyppiset kirivät Heracrossin luo ja jatkoivat matkaansa. Rikki näemmä unohti mistä moinen varovaisuus edes alkoi, ja se oli hyvä, sillä Misteli ei olisi jaksanutkaan alkaa väittelemään saatika selittelemään mitään mistään.
Päästyään vuoren huipulle Rikki lysähti lumelle.
”Ja mehän levätään ennenkuin mennään alas!” Quilava kähähti ja käpertyi kerälle sulkien silmänsä.
Misteli katsoi tätä kulmat koholla, muttei sanonut mitään. Kai sitä vähän levätä voisi.
Stantler vilkaisi ympärilleen.
Vuorenhuippu oli lähes tasainen. Siellä täällä kasvoi pari havupuuta, ja kauempana näytti olevan pieni luola.
Se katseli maata. Se oli täysin lumen peitossa, ja se oli koskematonta...
Lähes.
Se huomasi yhdet tuntemattomat jäljet, jotka tulivat vuoren toiselta puolelta.
Stantler laski päätään ja tiiraili kavionmuotoista jälkeä tarkemmin, seuraten niitä katseellaan. Ne meni luolalle päin, ja Misteli lähti kävelemään kohti luolaa, tarkkaillen jälkiä samalla.
Muutaman metrin päässä se huomasi muutamaan verijäljen, mikä kertoi kävelijän olleen loukkaantunut. Ja jäljet näyttivät vielä tuoreilta...
Eli se voi olla vieläkin luolassa.
Misteli pysähtyi hetkeksi ja katsoi luolan pimeyteen. Entä jos se oli jokin vaarallinen otus?
'Mutta se on loukkaantunut', Stantler yritti patistaa itseään hyvillä ajatuksilla luolaan.
'Se saattaa tarvita apua.'Pian Stantler löysikin itsensä luolansuusta. Mitään ei kuulunut saatika näkynyt, mikä lienee johtui siitä että luola oli syvä eikä päivänvalo yltänyt perälle asti.
Rohkeasti Misteli astui peremmälle ja yritti totutella pimeyteen. Pian se alkoikin nähdä jotain ja meni eteenpäin. Kovien sorkkien ansiosta askeleet kaikuivat varmasti perälle asti, mutta mitään muuta ei silti kuulunut. Luulisi jonkun reagoivan edes äännähtämällä jotenkin, jos tuolla edes ketään on...
Lähellä perää Misteli alkoi hahmottaa jotain keltaista maassa. Se ei liikkunut. Makasi vain keskellä kivilattiaa kyljellään, selkä Stantleriin päin.
Misteli käveli otuksen luo ja kiersi tämän ja peräseinän väliin nähdäkseen paremmin.
Se tunnisti pokémonin oitis nuoreksi Girafarigiksi, ilmeisesti uros, joka näytti... tavallista laihemmalta ja hintelämmältä.
Stantler räpsäytti silmiään ja katseli Girafarigia, jonka rintakehä kohoili hiljaa. Onneksi tämä oli elossa.
Se muistikin veren, ja alkoi katsomaan tämän kehoa tarkemmin mahdollisten ruhjeiden ja haavojen varalta. Jalasta löytyikin yksi pieni, mutta se oli ilmeisesti kuivunut.
Misteli punnitsi hetken vaihtoehtoja. Jättäisikö se toisen nukkumaan vai herättäisikö?
Ehkä olisi parempi herättää, sillä tämän häntäkin makasi poskellaan maassa silmät suljettuina. Se kyllä tiesi kokemuksesta, että häntä pysyi hereillä vaikka Girafarig nukkuisi – sen eräs perhetuttava oli Girafarig ja tämä oli usein heillä lapsenvahtina – joten nyt ei taida olla kaikki kohdallaan.
Misteli nosti toisen sorkkansa ja oli tökkäämässä Girafarigia kylkeen, mutta tämän häntä pongahti ylös ja katsoi säikähtänyttä poropokémonia kiiluvin silmin. Se ilmeisesti teki jotain - lähetti kai Girafarigille itselleen jonkin viestin tai jotain, sillä Girafarig avasi silmänsä ja nosti itsekin päänsä nopeasti ylös, tuijottaen Stantleria silmät suurina.
”Kukasinäoletmitäsinäteet?!” pitkäkaulainen älähti nopeasti ja ponkaisi seisomaan. Se ei lienee ollutkaan hyvä idea, sillä se horjahti pahasti ja oli kaatua takaisin maahan.
”Hei!” Misteli hätkähti ja syöksyi tämän viereen antamaan tukea. Girafarig tömähtikin tätä vasten.
”Olen Misteli ja tulin vain tarkistamaan oletko kunnossa”, poropokémon vastasi hiljaa, ”näin verijälkiä luolan ulkopuolella niin huolestuin.”
Girafarig tuijotti Stantleria silmiään räpäyttämättä.
”... Aaaw!” Tämä äännähti hymyillen leveästi, ”huolestuit minusta! Mutta olen ihan kunnossa, ihan totta, katso vaikka!” sanojensa päätteeksi Girafarig laski painonsa omille jaloilleen. Stantler meni kauemmaksi ja katsoi, kun tärisevin jaloin pitkäkaulainen astui puolikkaan askeleen ennenkuin tipahti takaisin maahan.
”... Eheh, en sittenkään.” tämä naurahti heikosti hikipisaran valuessa ohimolle.
Misteli tuijotti tätä hämmentyneenä. ”... Mikä on olo?”
”Aika paska, jos suoraan sanotaan”, Girafarig vastasi, ”päätä särkee, paha olo, heikottaa, seinät pyörii silmissä, on kylmä...”
Stantler nyökkäsi. ”Saanko tietää nimesi?”
Girafarig katsoi Misteliä ja hymyili heikosti.
”Minä olen -”
”MISTELIIIIIIIIIIIIIIIIRGH!”
Misteli säikähti ja oli tipahtaa Girafarigin päälle, mutta sai itsensä pysymään pystyssä.
Liekeissä oleva Rikki pinkoi paikalle ja jarrutti, valaisten samalla koko luolan.
”Noctowl! Lähellä! Tule nyt –” Quilava huudahti huitoen käsillään, mutta äkätessään Girafarigin hän vaikeni. ”Oho.”
”Noctowl?!” Stantler älähti innoissaan, ”missä?!”
”Mallory näki sen sen pienen kukkulan takana! Ihan lähellä!” pienin selitti innosta täristen. Mitään mistään tajuamatta Misteli ryntäsi Rikin yli ja pinkaisi ulos, Quilavan tullessa pian perässä.
Se muistikin Girafarigin olemassaolon. Eihän tätä saanut jättää nyt yksin, kun tällä ei ollut kaikki hyvin!
Ehkä Quilavan pitäisi jäädä sen luo, että tuntematon saisi seuraa ja lämpöä...
Plus saisipa olla vielä hetken rauhassa tulipokémonilta.
Misteli kääntyi Rikin puoleen.
”Rikki. Mene takaisin tuonne luolaan ja pysy siellä niin kauan kunnes minä ja Mallory tullaan takaisin.” Stantler sanoi, katsoen Quilavaa turpaansa pitkin.
”Mutta minun pitää olla sinun kanssasi koko ajan!” tulipokémon vinkaisi.
”Mutta sinua tarvitaan nyt täällä. Tuo Girafarig tarvitsee nyt seuraa ja lämpöä. Joten ala mennä!” viimeisen lauseen kohdalla Stantlerin ääni kohosi käskeväksi, jolloin Rikki katsoi tätä säikähtäneenä. Pian se kuitenkin kääntyi ja juoksi takaisin luolaan.
~*~
”Missä se on, Mallory?” Misteli kysyi, kun he kävelivät kukkulanjuurella. Heracross ei ehtinyt tehdä elettäkään vastatakseen, kun kukkulan päälle lehahti jotain.
Se oli vanha ja rähjäisen näköinen: sulat olivat menettäneet kiiltonsa, siellä täällä ruumista oli kaljuja kohtia ja tämän ryhti oli kaikkea muuta kuin suora. Sillä oli silmien ympärillä enemmän ryppyjä kuin olisi sallittu ja silmät näyttivät hieman sumeilta. Nokkakaan ei ollut selvinnyt elämän kolhuilta, vaan se oli paljon lohjennut.
Se mumisi koko ajan jotain, Misteli ja Mallory kuulivat vain muutamia sanoja sieltä täältä.
”... Dialga.......... Palkia.......... Giratina......... suunniltaan...”
Matkalaiset vilkaisivat toisiaan.
”Eh... Noctowl?” Stantler yritti saada lintupokémonin huomion itseensä, mutta turhaan. Vastauksena oli vain muminaa ja pään nykäyksiä sivulle.
”Tunteen olento.......... sisun......... tiedon.... aivan kaikki..”
”Mitä se horisee?” Misteli tuumasi kulmiaan kurtistellen.
”Legendaarisista.” Mallory tokaisi päätellessään kuulemistaan nimistä.
”NOCTOWL!” Misteli yritti uudelleen, ja tällä kertaa se onnistui, mutta ei ehkä haluamallaan tavalla.
Noctowl iski hyvin tuiman katseensa Stantleriin.
”... Sinä....”
Misteli hämmentyi. Jokin tuossa jäätävässä äänessä sai sen perääntymään pari askelta.
”Sinussa... Arceuksen jättämä jälki... huokuu... ONKO SE SINUN VIKASI?!” Noctowl rääkäisi niin kovaa, että se kuului varmasti kauempana olevaan luolaan asti.
”Mitä, mik -”
”ÄLÄ YRITÄ SELITTÄÄ MITÄÄN! NE KAIKKI PURKAA RAIVONSA LUOJANSA LUOMAAN! ME KUOLLAAN KAIKKI, MINÄ SANON! ME KAIKKI KUOLLAAN JÄRKYTTÄVÄLLÄ TAVALLA!” Lintupokémon pauhasi ja heilutteli kiivaasti rakoilevia siipiään.
”TULEVAN LOPUN AIHEUTTAJA ON LÖYTYNYT! HOITAKAA SE! ÄLKÄÄ JÄTTÄKÖ MITÄÄN JÄLJELLE!!”
Lähellä olleet lumikasat liikahtelivat levottomasti. Lumet tipahtelivat liikkuvien Gravelereiden päältä, kun ne ravistelivat itseään lumista ja asettuivat piirittämään kahta viatonta pokémonia.