Amelié - Misdreavus (Kacku)

[Kacku]

Kuvan teki Haplo. n3n<3

Nimi: Amelié
Ikä: 9 vuotta kuollessaan, kummitellut kahdessa maailmassa yhteensä lähes vuosisadan ajan
Skp: Naaras
Laji: Misdreavus
Tyyppi: Kummitus (Ghost)

Kyvyt:
Erikoiskyky: Levitaatio - Amelié leijuu luonnostaan ilmassa, joten maatyypin hyökkäykset eivät vaikuta siihen.

Hyökkäykset
Sekaannussäde (Confuse Ray): Ampuu kirkkaan säteen, joka laittaa vihollisen pään sekaisin.
Kohtalon side (Destiny Bond): Langettaa vihollisen ylle kirouksen, joka saa vihollisen pyörtymään jos käyttäjä pyörtyy.
Surmanlaulu (Perish Song): Laulaa epävireisen laulun, joka pyörryttää kaikki kuulijat jonkin ajan kuluttua.
Salamaisku (Thunderbolt): Ampuu vihollista voimakkaalla salamalla, joka saattaa halvaannuttaa osuessaan. Amelié ei vielä(kään) täysin hallitse tätä hyökkäystä, joten sen teho vaihtelee suuresti (joskus salama on niin voimakas, että saattaa hyvinkin räjäyttää suuren kiven, kun taas joskus haamu saa aikaan vain säälittävän parin voltin sähkövirran).
Hiippailu (Shadow Sneak): Sulautuu varjoihin ja iskee nopeasti vihollista takaapäin.
Kirkaisu (Screech): Häiritsee vihollista päästämällä ilmoille korviasärkevän huudon. Erityisen tehokas Amelién käytössä aaveen kovan ja kantavan äänen ansiosta.

Ulkonäkö: Amelié on jopa Misdreavukseksi melko pienikokoinen, mutta ei sentään aivan huomaamattoman pieni. Kuten kaikilla näillä kummituksilla, Ameliéllakin silmien valkuaiset eivät ole ollenkaan valkoiset, vaan kirkkaan keltaiset - ja verisuonet näkyvät kauniisti. Silmien iiris on vihreä ja pupilli aina häiritsevän pieni, vaikka haamu liikkuisi miten vähäisessä valaistuksessa. Lisäksi sen silmät ovat hiukan kierot, mutta tämän huomaa yleensä vasta, kun ne todella menevät kieroon neidin saadessa raivokohtauksen.

Luonne: Amelié on kiero, ilkeä, itsekäs, julma, hieman sadistinen, häikäilemätön ja täysin muista piittaamaton. Monet tiivistäisivät nämä ominaisuudet lyhyesti sanaan paha, ja kyseinen sana kuvaakin tätä pientä räyhähenkeä loistavasti. Koko maailmankaikkeudelle katkeroitunut neito ei näe mitään syytä kunnioittaa toisia tai kunnioittaa ylipäänsä mitään ja onkin aina valmis raivaamaan kaiken pois tieltään - keinolla millä hyvänsä - saavuttaakseen omat päämääränsä. Itse asiassa Amelié käyttääkin mieluiten aina ilkeimpiä mahdollisia keinoja, sillä mitä enemmän harmia ja surua hän saa aikaan, sen enemmän se häntä tyydyttää neidon omalla, sadistisella tavalla. Tämä ei tarkoita, että pahuus paistaisi kummituksen tumman kaavun alta kuin aurinko. Yleensä vaikuttaakin olevan juuri päinvastoin, koska Amelié on kehittänyt melkoiset näyttelijänlahjat ja osaa esiintyä sööttinä ja harmittomana pikku haamupallerona hämäävän hyvin. Myös muut roolit luonnistuvat ja Amelié osaakin esiintyä ties millaisena persoonana aina tilanteesta riippuen. Synnynnäinen impulsiivisuus on kuitenkin joskus tälle roolin vetämiselle haitaksi. Ja impulsiivisuutta Ameliélla riittää. Hän saattaa hetken mielijohteesta lähteä mukaan jonkin pelastus-/rikollistiimin toimintaan ja jättää sitten koko porukan nopeammin kuin kukaan ehtii sanoa "Petturi!". Tämä synnynnäinen impulsiivisuus esiintyy joskus myös melko destruktiivisella tavalla, sillä Ameliélla on paha tapa saada raivokohtauksia aivan yllättäen, ilman mitään syytä. Ja ne raivokohtaukset eivät ole kaunista katsottavaa.

Menneisyys: Amelié ei sitä itse enää muista, mutta edellisessä elämässään hän oli ihminen. Hän eli vanhempiensa kanssa onnellista ja hyvää elämää jossain päin maailmaa. Heidän pieni perheensä eli onnellisena aina siihen asti, kun pikku Amelién äiti kuoli auto-onnettomuudessa. Amelién isä otti tämän hyvin raskaasti ja ajautui alkoholismiin. Pikku Amelié (kolmivuotias tuolloin) otti myös tapauksen raskaasti ja ottikin elämäntehtäväkseen noudattaa viimeista äidilleen antamaa luapausta, joka oli, että hän muistaisi olla kiltti tyttö. Ja kiltti tyttö Amelié olikin, ei ikinä tehnyt (tai uskaltanut tehdä) mitään kysymättä isältään lupaa ja käyttäytyi muutenkin kuin pikku enkeli. Mutta siitä ei ollut kuitenkaan mitään iloa, kun isä kuitenkin kännissä hakkasi häntä, vaikka kiltteyttä oli kuinka. Tällaista elämää jatkui perheen pienessä kerrostaloasunnossa, kunnes eräänä iltana känninen isä tytärtään hakatessaan työnsi vahingossa tämän viidennen kerroksen ikkunasta ulos. Ihmettä ei tapahtunut, ja Amelié kuoli pudotessaan.
Tytön tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän. Amelién sielu oli sanoinkuvaamattoman raivoissaan: hän oli aina käyttäytynyt kotona kiltisti, vaikka isä oli tehnyt vaikka ja mitä! Aina kilttinä, eikä mitään kiitosta! Kun kuolemanjumala saapui hakemaan sielua, tyttö päätti, että tämä ei ollut vielä tässä. Hänen onnekseen kyseinen viikatemies ei ollut fiksuimmasta päästä ja niin sielu pääsi livahtamaan kuoleman luisista näpeistä. Kuten kaikki muutkin kuolemalta karanneet sielut, Ameliékin muuttui vähitellen haamuksi, ja sekös tytölle sopi hyvin: kummituksena hänen olisi helppo kostaa maailmalle, joka oli tehnyt hänelle niin väärin. Ameliésta tuli kunnon räyhähenki, joka teki isänsä elämän hyvin vaikeaksi. Yöunista oli turha haaveilla kummituksen melskatessa ympäri taloa tai tunkeutuessa hänen uniinsa, töistä ei tullut mitään ja lopulta mies sai hullun paperit hokiessaan häntä riivaavasta hengestä.
Isän elämän hankaloittaminen ei kuitenkaan riittänyt Ameliélle, ei sitten millään. Ensin hän päätti hoitaa ukon pois päiviltä, kuten olisi pitänyt jo kauan sitten tehdä, ja hoiti tämän homman lipsauttamalla pari(kymmentä) ylimääräistä unipilleriä miehen jokapäiväiseen annokseen. Seuraavaksi oli koulun vuoro: opettajat ja koulukaverit eivät ikinä olleet välittäneet hänestä, ja saisivat nyt maksaa siitä. Lisää uhreja riivatessaan Amelié myös tutustui muihin kaupungissa asuviin kummituksiin ja lyöttäytyi mukaan porukkaan; maailmalle katkerat henget saisivat paljon enemmän aikaan yhdessä kuin erikseen.
Parinkymmenen vuoden jälkeen kaupungin salaperäiset kuolemantapaukset ja voimakkaasti kasvava hullujen ja mieleltään epävakaiden määrä alkoivat kuitenkin saada kalmanjumalten huomiota osakseen. Ne tutkivat tapauksia, saivat selville mitä oli meneillään, ja päättivät vihdoin puuttua asiaan. Viikatemiesten yllätyshyökkäys onnistuikin yllättämään Amelién kummitusjengin, ja monet sielut saivat vihdoin levon. Jotkut kuitenkin pääsivät pakoon, Amelié näiden joukossa. Haamuneito pelkäsi jo aikansa olevan ohi (ei ollut helppoa paeta olentoja, jotka osasivat lentää ja kulkea seinien läpi), mutta yöllä kaukana kaupungista levätessään huomasi jotain, mitä ihmiset eivät ikinä havainneet eivätkä myöskään tulisi ikinä havaitsemaan; jonkin oudon vääristymän. Hän ei edes tiennyt, mikä oli vääristynyt (näkö- ja kuuloaistit eivät kertoneet hänelle mistään oudosta), mutta jotenkin hän pystyi tuntemaan, että tässä oli nyt jotain pielessä. Mutta pielessä oleminen ei ollut ollenkaan huono juttu, hänhän itsekin teki kaikkensa, jotta maailma olisi pielessä. Äkkiä hän sai jonkin oudon päähänpiston koettaa, mitä tuo vääristymä tekisi hänelle ja niin Amelié leijui ylöspäin paikkaan, jossa kyseisen vääristymän tunsi.
Ja jotain odottamatonta se hänelle tekikin: vääristymän keskelle osuttuaan lukuisat oudot tuntemukset iskivät haamuun kerralla. Ameliésta tuntui, kuin häntä olisi revitty joka suuntaan, puristettu kasaan, sokaistu, hakattu, koottu kuin palapeliä ja ties mitä muuta. Kun aistiharhojen pommitus vihdoin loppui, neito huomasi olevansa aivan toisessa maailmassa, aivan uudessa hahmossa. Poissa oli hohtava, jauholaariin pudonneen näköisen pikkutytön valkea hahmo, tilalla oli pieni, tumma, kevyt keho täynnä outoa voimaa, jota ihmismaailmassa ei ollenkaan tunnettu. Amelié lähti heti ottamaan selvää asioista ja saikin selville, että kyseessä oli ihan toinen maailma, jota asuttivat ihmisten sijaan pokémoneiksi kutsutut olennot, jollaiseksi hän itsekin oli muuttunut. Tässä oli täydellinen tilaisuus uudelle alulle, täydellinen tilaisuus yrittää jälleen elää hieno elämä... mutta Amelié ei edes harkinnut tällaista. Se viha, pohjaton katkeruus maailmaa ja kaikkea elävää (ja miksei kuolluttakin) kohtaan, joka tämän kummituksen sisällä oli syttynyt sen alkuperäisen ruumiin kuollessa ja vain vahvistunut vuosikymmenten aikana, ei ollut sammunut mihinkään sielun siirtyessä maailmasta toiseen. Haamu ei todellakaan aikonut päästää tätä maailmaa helpolla.
Vuosien aikana tämä ikinuori aave on ehtinyt olla kaikenlaisessa mukana; pelastustiimeissä, rikollisjengeissä, omia jengejään perustamassa ja johtamassa ja yksin ympäri maailmaa aiheuttamassa kaaosta ja hankaluutta. Eikä tälle ole loppua näkyvissä.

Muuta?:
- Ameliélla on erittäin kova ja kuuluva ääni (kuten jo ylhäällä mainitsin) ja hän on kova kikattamaan ja tirskumaan hyvin pikkutyttömaisesti