Ain laulain työtäs tee

[Ruusu Ursula]

Hiljainen pohjoisen vuoristo oli verkalleen heräilemässä nousevaan aamuun. Sen vuorten valkoisia seinämiä täplittivät jo heikot ja lämmöttömät valonsäteet. Lunta oli havaittavissa enää valtaosin vuorten huipuilla ja satunnaisesti syrjemmillä kohdilla, jonne valo ei yleensä osunut. Keväisin lumi tapasi tunnetusti käyttäytyä näin ja kerääntyä mahdollisimman korkealle, josta ei aina kesäisinkään poistunut. Rinteet olivat muuten sulat, mutta paikoittain vielä liukkaat. Jos jossakin kohdassa ei ollut sammalta tahi jäkälää, niin siinä varmasti oli ohut kerros mustaa jäätä. Vuorilta valunut vesi juoksi alas syviin rotkoihin, joiden kaikkien pohjalle ei saattanut reunalta nähdä (toisin sanoen kuolonloukkuihin). Juokseva vesi sai alueella näinä aikoina varsin usein aikaan vuorilla eroosioita; kuten kivi- ja mutavyöryjä. Ihan kuin yleisiksi tulleet maanjäristykset, taifuunit ja muut luonnonvoimat eivät olisi jo tarpeeksi. Vuoristot olivat epäilemättä alttiimpia kaikenlaisille luonnonvoimille ja sillä tavoin vaarallisimpia paikkoja käydä taloksi. Vain itsetuhoiset tai äärimmäisiä olosuhteita sietävät pokémonit voisivat luultavasti pitää niitä kotinaan.
Vuorten vierellä maa oli miltein vallan sulaa. Näin varhain tosin maa oli vielä hyytävän kylmä. Mutta ei se kyllä aamustakaan paljon lämmennyt näinä vuodenaikoina. Lumen alta paljastui vain paljas maa tai jääpinta, mistään kasvintapaisista rehuista ei näyttänyt olevan jälkeäkään. Kaikki vihreä mitä saattoi löytää, ei kehdannut aina edes kutsua kasviksi. Niin kitukasvuista tikkua usein olivat. Parempaan oli vaikea yltää kasvinkin köyhäravinteisessa maaperässä, kylmässä ja varjossa.
Taivaaseen taas oli ympätty likaisia harmaita pilvenriekaleita. Olivat ne pahaenteisen näköisiä, mutteivät tuskin loppujen lopuksi saisi aikaan mitään yhdessä. Löllyivät taivaalla vain kuin odottamassa sitä voimakasta puhuria, joka ne lopulta työntäisi pois sivuun pilaamasta uutta aamua ja komeita maisemia. Ilmassa tuntuikin jo hyvä tuulenvire, joten edessä saattoi hyvinkin olla kaunis päivä.

Valkoisen siron pokémonin näki jo kaukaa lähestyvän tummassa maastossa, vaikka tämä käveli mahdollisimman syrjällä tien viertä, joka pääasiassa muodostui erikokoisten irtokivien jonosta. Ja vaikka tämä lisäksi hyvinkin tietoisesti varoi aiheuttamasta mitään ääntä tai huomiota. Pehmein ja korkein askelin sen jalat kävivät kylmää mullan ja kivikon sekaista maata vasten. Laajat korvat pokémonin pään sivuilla kuulostelivat ympäristöä tauotta ja niin ikään myös tauotta sen koko kehoa ympäröi heikohko suojakenttä. Suojakenttää ei muut kovin hyvin kykene silmin havaitsemaan, sillä se on läpinäkyvää energiaa. Tuntea sen sitä vastoin voi mainiosti, mutta suojakenttään koskettaminen ei ollut mikään miellyttävä kokemus; se sai siihen koskevan kimpoamaan siitä pois päin ja siten satuttamaan toisen, jos lasku on kova.
Ulkopuolinen olisi saattanut valkoturkkisen levottomuuteen viittaavat seikat nähdessään luulla espeonin käyvän juuri taistelua vihollista vastaan. Totuus oli kuitenkin toinen. Tämä espeon, Enkeli, nimittäin oli aina hälytysvalmiina missä sitten liikkuikin ja mitä sitten tekikin (lukuunottamatta tietenkin hetkiä jolloin nukkui). Tällaisina rauhaisina aamuinakin, kun ristinsieluakaan ei ollut silmissä tai kuultavissa, piti pokémon yllään suojansa. Näin eivät viholliset pystyneet sitä yllättämään ja pakeneminen onnistui sutjakammin. Sen espeon osasikin parhaiten; pakenemisen. Tämä pakeni tai vähintäänkin piiloutui usein poikkeuksetta niin ystäviltä kuin vihollisiltakin. Siksi Enkelillä ei ollut ketään. Tämä oli aina yksin. Miksi valkoinen teki siis tämän itselleen, vaikka ei edes halunnut olla yksin? -Siksi koska ei muutakaan osannut. Tälle ei oltu opetettu mitään, ei sen jälkeen kun muistinsa oli deletoitu, ja ainoa asia jonka tämä oli oppinut itse oli selviytyminen. Siihen kuului syöminen, nukkuminen ja mahdollisten vaaratilanteiden kiertäminen. Eikä kukaan osaa sanoa varmaksi, onko seuraava vastaantulija ystävällinen. Ellei sitten ole ajatustenlukija. Ja vaikka Enkeli periaatteessa ON ajatustenlukija, se ei tee tästä yhtään itseluottavaisempaa; tämä kun ei käytä kykyään kuin silloin jos on pakko periaatteellisista syistä.

Kylmä viima pörrötti taas Enkelin valkeaa turkkia, mutta se ei tuntunut missään; tämän turkki kun oli paksu ja muutenkin pokémon oli tottunut kylmiin oloihin. Paljonkin kylmempiin kuin vuoristossa oli nyt. Tällainen viimanpoikanen oli pelkästään mukavan piristävä. Maasto tosin tuntui Enkelistä epämiellyttävältä soran vuoksi, vaikka se ei tästä paljon päällepäin näkynytkään. Kivisora pisteli ja pienimmät kivet tunkeutuivat aina välillä tassujen anturoiden väliin, ja jos eivät sieltä kävellessä tippuisi pois, tulisi siitä lisähommia kaivella niitä ulos. Tämä harmittava ajatus kävi Enkelin ajatuksissa hetken kadoten sitten pian muiden aatosten tieltä. Katseensa pysyi kuitenkin ajatustenjuoksun ohella tyynesti ja suht keskittyneesti edessäpäin, ensimmäisessä vastaantulevan vuoriparin välisessä solassa. Ties josko espeon valitsi tämän reitin ihan vastedes sen karuuden ja vaarallisuuden vuoksi, jolloin oli olemassa todella suuri todennäköisyys törmätä johonkuhun apua tarvitsevaan sieluun. Ja mitäpä muuta Enkeli tekikään mieluiten, kuin hoivasi ja suojeli muita - tuskin ei mitään.

#Reps tota otsikkoa! XD Mutta en voinut vastustaa kiusausta. Marieedosweetosmuro tänne nyt ainakin. Kuka tahansa muukin kolmas hemmo on myös oikein tervetullut mukaan! n.n

[maried]

Vaikka solassa oli lämpimämpi kuin ylempänä vuoristossa, Bellossom tunsi itsensä silti kohmeiseksi. Se ei ollut ensinnäkään tottunut pohjoisen vuoriston kylmiin oloihin ja olikin vain läpikulkumatkalla kohti tasankoa, joka oli sille parempi asuinalue valonsa ja lämpönsä puolesta.

Hitaasti, hyvin hitaasti Haru ojenteli lehtiään yön jäljiltä. Aamun aurinko oli äärimmäisen vaisua eikä Haru tuntenut saavansa tarvitsemaansa energiaa lähteäkseen vielä jatkamaan matkaansa. Se pelkäsi joutuvansa kököttämään kauankin tuossa hirveässä paikassa vaikkei mitään niin halunnut kuin äkkiä pois täältä kylmästä ja karusta paikasta. Joka puolella oli vain kiviä ja elämästään taistelevia kasveja.
Bellossom ei voinut tajuta miksi se ylipäätään oli lähtenyt tätä reittiä. Ehkä hän oli ajatellut pääsevänsä tästä jotenkin vain sukkelaan läpi ja sitten alkaisi kuninkaalliset oltavat tasangolla. Kyllähän sen olisi pitänyt arvata, ettei hän täällä selviäisi, kun kerran oli niin prinsessa. Iltapäiväteet ja kauniit käytöstavat olivat enemmän tämän tytön heiniä kuin uusien maiden valloittaminen tai matkailu vierailla mailla ylipäätään.
Siinä jumittaessaan Harulla ei ollut muuta tekemistä kuin haaveilla tasangon lämpimästä ja valosta. Jotenkin se kuitenkin teki tästä matkasta epätoivoisen oloisen ja Harun teki mieli parkua ääneen ja pyytää että joku auttaisi hänet äkkiä täältä pois. Ympärillä ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista elämää ja kohmeinen Bellossom oli melko varma ettei ikinä pääsisi määränpäähänsä vaan paleltuisi kuoliaaksi tänne niin kuin tuo ruoho hänen allaan.

"...apua." Haru vinkaisi heikolla äänellä ja yritti kaikin voimin saada energiatasoaan ylöspäin. Hän ei halunnut juuttua tähän ja jäädä jonkin maanvyörymän alle ja hautautua elävältä.

[Ruusu Ursula]

Tuon valkoisen espeonin tassut tavoittivat pian pokémonin sen hetkisen päämäärän ja tarkastelun kohteen; solaan vievän polun. Jo yhdellä silmäyksellä tämän aivot saivat arkistoitua tiedon, ettei polun suulla saattanut nähdä koko tietä, syystä että se kapeni ja teki mutkan. Koko tie lienee jatkuvan samanlaisena.
Huono näkyvyys tosin ei ollut ainoa syy, miksi Enkeli yllättäen päättikin kääntyä ja alkaa nousta ylös jyrkkää tien viereisen vuoren seinämää; sen lisäksi että ylhäältä näki kauemmas ja laajalti ympärilleen, siellä oli myös paremmat mahdollisuudet piiloutua. Enkelin valkoinen turkki oli eduksi lumisilla alueilla, ja lunta oli vuoristolla eniten jäljellä lähellä huippua. Lumeen piiloutuessaan pokémon oli lähes näkymätön, mutta jos jokin sen paljastivat, niin punaiset silmät ja otsakivi. Tosin nekin sai aina tarpeen tullessa piilotettua, vaikka vain sulkemalla silmät ja peittämällä otsakivi tassulla tai vaihtoehtoisesti kääntämällä pään pois näkyvistä.

Enkeli pyrki löytämään jonkin tukevan tason kiipeämältään rinteeltä, johon sitten istahtaisi tähyilemään alas mahdollisten hätää kärsivien varalta. Pahaksi onneksi aiemmin tassujen varpaiden väliin jääneet pienet sorakivet ärsyttivät toden teolla Enkelin kipuaistimia, kun tämä yritti erityistä varovaisuutta noudattaen ja suojakenttänsä aktivoituna pitäen saavuttaa huippua. Enkeli oli hyvin tottumaton kipuun, sen kun oli lähes aina onnistunut välttämään, joten jo tuon melko mitättömänkin tuskan ignooraminen vaati niin paljon huomiota espeonilta, että tämän keskittyminen kiipeämiseen herpaantui sillä kirotun hetkellä, kun tuo osui liukkaiden kivien kohdalle. Yhden takatassuista astuessa varomattomasti sellaiselle, Enkelin ote lipsahti ja espeon liukui ja kompuroi kivillä niin, että sai aikaan pienehköjä kivivyörymiä, ennenkuin löysi taas tasapainonsa. Jos ei ketään alhaalla saanut noista kivistä niskaansa, niin se ryske ainakin herätti tai sai jo valveilla olevien huomion. Niin hiljaisina seisovilla vuorilla kaikui tuo ryminä varmaan vielä kilometrienkin päässä.
Enkeli sai melusta hieman lisää vauhtia kiipeämiseensä ja kynnet kiviä pitkinä raapien, tämä sai vedettyä itsensä sopivasti kohdalle osuneelle tasanteelle rinteessä, jota olikin tähystystä varten etsinyt.
Espeonin jokaisen kehon osan levätessä taas turvallisesti vakaalla tasolla, tämä pysyi matalana ja sydän yhä kurkussa pamppailen ryömi tasanteen reunalle kurkkaamaan alas. Korkeus ei ollut henkeäsalpaavan suuri, mutta sai yhtä kaikki naaraan nielaisemaan; hetki sitten olisi voinut käydä tosissaan kalpaten. Äskettäin synnyttämästään pienestä kivivyörystä näkyi vyöryvän yhä kiviä alas leviten pitkin polkua.

[maried]

No sieltä se pelätty maanvyörymä tuli!
Haru kauhistui saadessaan yhtäkkiä pieniä ja vähän suurempia kiviä jalkoihinsa (?). Jyrinä oli pelottavaa eikä Haru ollut tottunut moisiin ääniin, mutta kohmeessa se ei voinut hirveästi juosta pakoonkaan. Siinä se sitten kökötti kivien pyöriessä ja pomppiessa ympärillä.
Haru yritti väistellä suurimpia kiviä, mutta se oli liian hidas ja kohmeinen ja sai monta ikävää kolhua. Valmiina purskahtamaan itkuun se taisteli elämästään polun varrella.
Mutta äkkiä sen pieneen mieleen tuli ajatus että kivet eivät varmaankaan olleet itsekseen lähteneet vierimään. Oliko joku jossain lähistöllä? Joku joka voisi auttaa? Haru tunsi lämpenevänsä jo pelkästä ajatuksesta ettei ollutkaan yksin täällä jumalien hylkäämällä paikalla.
Entäs jos se joku oisikin vihamielinen pientä Bellossomia kohtaan? Haru-raukka kuvitteli jo tulevansa piestyksi ja syödyksi ja hänen jäännöksensä jäätyisivät ikuisiksi ajoiksi vuoriston routaan kiinni.
Mitä muutakaan Haru pystyi kuin yrittää herättää huomiota, oli siellä sitten hyvä tai paha pokemon. Ankarasti keskittyen Bellossom keräsi energianrippeensä yrittäen ajatella teetä ja mansikkakakkua ja mitä tahansa hyvää ja söpöä. Se tunsikin että energiaa oli ehkä enemmän kuin se oli aavistanutkaan ja se päätti käyttää kaiken tuon arvokkaan energian yhteen koetukseen.
Ympärillä kaikui kun Haru huusi viimeisillä voimillaan:
"APUAAAH!"

[Ruusu Ursula]

Seuratessaan sieltä parisenkymmenen metrin pudotuksesta, omien turvallisuus standardiensa täyttävän kiven reunan yltä kiviryminän nostattamaa tomuista tannerta, Enkeli unohti äskettäin kokemansa traumat välittömästi. Eihän niitä nyt ollutkaan paljon muita kuin hiertymävamma varpaassa ja akrobaattiset taiteilut tuomionpäivän jäisillä kivillä. Tietysti, Enkeli kiirehti huolehtimaan muista, kuten kunnon sankari-obsessiosta poteva espeon ainakin. Eikä naaras voinut siis olla ajattelematta mitä vahinkoa olikaan voinut saada aikaan oman kömpelyytensä hedelmillä; tässä tapauksessa tuolla polkua parhaimmillaan tukkivalla maanvyörymällä. Enkelin koko keho vääntelehti paikallaan levottomasti; naaras oli nyt aivan neuvottomana. Tämän omatunto, suojeluvaistot, kaikki, ruoskivat espeonia syöksymään alas nyt heti ja etsimään mahdollisia uhreja. Mutta jokin muu voimakas tunne esti espeonia seuraamaan viettiään. Suojakenttä reagoi tähän tunteeseen kuin puoliautomaattisesti - pelkoon. Mikä yksi ihana tekosyy lisää olla kerrankin itsekäs.
Niin, kiven vyörymästä aiheutuva pauhu oli ollut äänekäs. Se varmasti sai aikaan huomiota ja veti paikalle yleisöä ennemmin tai myöhemmin. Siis petoja, toisin ilmaistuna. Onnettomuudessa osalliset kun olivat useammin helpompia paloja pyydettäviksi. Enkelillä ei olisi kyllä rohkeutta astua väliin, kun haaskalinnut alkavat piirittää. Tämä ei uskonut kykyihinsä niin suuresti.

Enkeli kävi mielessään mielikuvituskynällään piirtämiään kauhukuvia osaamatta päättää mihin suuntaan sitä repeäisi. Jalat veivät kovasti pois kiintymänsä lohkareen rajalta, mutta tunteet toivat ne aina takaisin reunalle. Silmät tiukasti ummistettuina kiinni Espeon valssasikin siinä tovin, huomaamatta lainkaan anturansa kylkeen porautuvan soran sirpaleen kipua, ja alkoi hohtamaan energiaa kirkkaammin. 'Siunatkoon. Tuollahan voi olla joku haudattuna elävältä minun takiani.. odottamassa apua. Minun täytyy.. auttaa.'
Enkeli onnistuu ottamaan taas kontrollin itsestään ja _hyvin kankeasti_ laskeutuu järkäleeltä. Henkeä pidätellen, erittäin varovasti askel kerrallaan, kuin tassujen alla olisi levy ohuen ohutta lasia, tämä etenee jyrkännettä alas. Jos koko matka taittuisi näin "joutuisasti", ehtisivät kyllä kaikki haudatut jo hyvin menehtymään ennen kuin Enkeli saapuisi tapahtumapaikalle asti. Mutta ei kai tätä voinut moittia hyvästä yrityksestä voittaa fobiaansa.

Yritykseksi se totta tosiaan jäikin.
Enkelin ramppikuume lopultakin otti vallan ja tämän ylivarovainen taivallus vaihtui kuin merkkivalosta pitkään loikkelehdintaan. Oli suoranainen ihme, ettei sirojalkainen valkoturkki kompuroinut liukkaassa ja kivisessä maastossa sinkoillessaan siinä pallosalaman lailla. Hyvin vaivattoman näköisesti se onnistui kiepsahtamaan aina polun tasamaalle, hyvän matkan päähän vyörymästä, ja siitä jatkoi matkaansa kiitolaukalla päättäväisesti solasta ulos, sinne, mistä oli tullutkin. 'Arceus teitä auttakoon.'

#Kiitos pelistä, vaikka lyhyeksi jäikin. :0 Täten pelasin Enkelin paikalta pois, kuten yleensä tapaan tehdä.#