Autiosaarella?

[Kacku]

[Ja Veera tänne kiitos~ ]

Läntiset saaret meren keskellä olivat sellainen paikka, jossa ei ollut koskaan hiljaista. Toisin olisi voinut luulla, olivathan mokomat sentään kaikesta kaukana, paikassa tuskin asui kukaan ja harvoin kukaan pääsi minkään sortin tutustumiskäyntejäkään saarten ainutlaatuiseen eksoottiseen luontoon, sillä olihan paikka todellakin meren keskellä kaukana kaikesta ja lisäksi meren puolelta lähestyville oli ikävä yllätys törmätä valtaisiin kallioihin, joita sateet, tuulet, meri ja kaikki muutkin paikalla olevat luonnonvoimat olivat aikojen alusta kuluttaneet nykyiseen tilaansa ja jatkoivat yhä edelleenkin hellittämättä kallion hidasta puremista hitailla, mutta vankkumattoman varmoilla keinoillaan. Paras keino perille pääsemiseen olikin lentäminen, sillä pienten puustorykelmien, herkullisia ja tappavan myrkyllisiä marjoja kantavien pensaiden ja uskomattoman pitkäksi venyneen tuulen alituisessa puhalluksessa alituiseen taipuvan ruohon seasta kyllä löytyi sopivan laajoja aukeita, joille väsyneet siivekkäät saattoivat rauhassa laskeutua lepuuttamaan itseään. Lentämällä tämä yllättävä pikku kukkaiskeijuvieraskin oli saarelle päättynyt.

Alituinen aaltojen pauhu ja tuulen suhina korvissa alkoi havahduttaa erästä Roseradea. Tämän päässä pyöri edelleen, mutta vähitellen taju alkoi palata. Aistit rekisteröivät ympäristöstä uusia asioita yksi kerrallaan: kuulo tajusi aaltojen ja vahvan tuulen olemassaolon, haju- ja makuaisti täydensivät kuvaa merenläheisyydestä poimittuaan tuulesta meren tuoksun ja suolan makuisen häivähdyksen, tuntoaisti ilmoitti miekkosen olevan takertunut roikkumaan johonkin maapinnan yläpuolella olevaan piikikkääseen paikkaan ja vieläpä erittäin epämukavassa asennossa, näköaisti taas havaitsi kyseisen paikan olevan marjapensas. Tämän toteamuksen jälkeen alkoi oikein aivomyrsky tajunnan vielä hitaasti palaillessa, ja kyseinen Roserade pomppasi äkkiä pusikosta pois muistettuaan että tällaisetkin viattoman näköiset luonnonluomukset saattoivat erittää tappavia myrkkyjä marjojensa tai piikkiensä kautta. Hän kuitenkin hoksasi panikoineensa turhaan, sillä myrkkytyypin pokémonina hän omisti kätevän immuniteetin mokomille. Hachi päätteli, etteivät hänen ajattelukykynsä ja normaalisti osoittamansa terävä älykkyys olleet nyt ihan parhaalla tolallaan. Päivän kysymys kuuluikin miksi? Hachi tunnusteli pääkoppaansa Roseradeille ominaisella kukkamaisella kädellään. Päälaen takaosassa tuntui olevan jonkin sortin kuhmu. Oliko hän pudonnut jostakin? Sitä miettiessään hän sai yllättävän päänsäryn muistikuvien palatessa varoittamatta samalla kun hän vielä yritti miettiä missä ylipäänsä oli, miten Arceuksen nimessä oli mokomaan puskapaikkaan päätynyt ja mitä mahdollisesti nyt pitäisi tehdä. Päättäen että muistin äkillinen palaaminen kirkastaisi edellä mainittuja asioita huomattavasti, hän sulki kaiken muun ajatustoiminnan ja antoi muistikuvien virrata.

Päivä oli alkanut ihan normaalisti. Hachi oli herännyt, lähtenyt silloisesta hotellistaan (joka oli pahuksen kallis mutta ylellinen ja huonolla tuurilla antaisi hänen huoneensa toiselle asiakkaalle ellei hän palaisi piakkoin julistamaan omistusoikeuttaan) aamutreenilleen metsään. Hän oli vaellellut tarpeeksi syvälle pusikoiden sekaan ja päätettyään lopulta olevansa tarpeeksi kaukana kaikesta asutuksesta ja häiriötekijöistä, alkoi harjoitella hyökkäyksiään. Päivä oli aurinkoinen, mikä teki yläilmoihin ammutusta vaalean tylsästä sääpallostakin pian liekehtivän, kuuman ja kauniin tulipisteen aamutaivaalla. Pian pallo putosi alas ja siitä kaikki ongelmat sitten kunnolla alkoivatkin. Kaikista mahdollisista paikoista sen nimittäin piti pudota juuri äkäisen, järjettömän suuren ja vahvan Aggronin niskaan. Kaikkien suureksi yllätykseksi tämä ei ollut mieltynyt sellaiseen, että heti sen herätessä äärimmäisten huonojen yöunien jälkeen niskaan putoili tulipalloja. Väittely siitä, kumman olisi pitänyt olla varovaisempi, ei kestänyt kovin kauaa Aggronin päättäessä siirtää ratkaisemisen fyysiselle puolelle. Hachi ei sattunut olemaan juuri silloin yhtään tappelutuulella ja yritti kaikin keinoin välttää tappelua. Mutta hyvistä yrityksistä huolimatta Aggron hyökkäsi silti ja Roserade ei voinut kuin yrittää pitää puolensa. Onneksi ratkaisu ongelmalliseen tilanteeseen näkyi horisontissa. Länttä kohti näytti lentävän Dragonite ja se oli tulossa sopivasti heidän ylitseen. Sopivalla hetkellä Hachi otti vauhtia, hyppäsi ilmaan ja tarttui Dragoniten jalkaan niin hellästi kuin suinkin mahdollista. Pois päin lentäessään se huiskutti pilkallisesti metsän keskelle raivoamaan jääneelle Aggronille ja jätti vielä jälkeensä Energiapallon, jonka ampui Dragonite-kuskin huomaamatta riitapukaria kohti. Sen jälkeen Roserade etsiskeli hellittämättä sopivaa tilaisuutta hypätä maan pinnalle ja kävellä takaisin kaupunkiin jälleen uusi hyvä juttu taskussa, mutta sellainen ei ottanut tullakseen. Ensin kaarrettiin korkealle puiden yläpuolelle ja kun lopulta edes pientä laskua oli luvassa, oltiinkin jo meren yllä. Hachi kirosi huonoa tuuriaan ja yritti miettiä miten paeta sangen ikävistä olosuhteistaan. Valitettavasti mitään ei tullut mieleen millään. Aivojen työskennellessä ongelman parissa maa katosi kauemmas taakse. Jossain välissä Dragonitekin tajusi saaneensa matkaseuraa. Vaikka seura olikin äärimmäisen hurmaavaa ja mukavaa laatua, lohikäärme ei silti pitänyt jänismatkustajasta vaan alkoi ravistella tätä irti. Seurasi pitkä kestävyyden koettelu hyisen meren yllä, kun Dragonite yritti jaksaa lentää eteenpäin ja ravistaa häirikön samalla irti ja kyseinen häirikkö tarrasi kaikin voimin kiinni matkustusvälineeseensä ettei vain putoaisi. Lopulta kuitenkin lohikäärme voitti ja pikkuinen kukkaiskeiju otti ja putosi. Sen jälkeen ei enää ollut muistikuvia.

Luonnollisesti Roserade oli pudonnut tälle onnettomalle saarelle, mikä lie se olikaan. Parempi niin kuin pudota mereen, sinne hän olisi varmaan hukkunut melko pian ja saanut kunniaroolin Sharpedo-perheen aterialla. Nyt hän oli sentään yhtenä kappaleena, ainut ruumiinvamma oli tämä ikävä kuhmu. Hän oli kuitenkin selvästi ollut tiedottomana kiitettävän kauan, aurinko kun oli jo selvästi yli puolenpäivän kun aamulla se oli vasta ollut nousemassa. Tämä tuntui myös Hachin vatsassa. Hän ei ollut syönyt mitään aamulla ja tapahtumarikkaan päivän jälkeen elimistö vaati päivittäisiä ravinteitaan. Noh, ainakin siinä suhteessa hän oli osunut juuri oikeaan paikkaan, sillä jos hän tosiaan oli sillä saarella jolla uskoi olevansa, täällä kasvoi herkullisia hedelmiä, joita ei löytänyt mistään muualta koko suuren Pokémon-maailman alueelta. Niitä kukkaiskeiju päätti vatsaansa ahtaa ja lähti etsiskelemään. Lyhyen kävelyn jälkeen hän jo löysikin puun, jonka kantamat hedelmät näyttivät äärimmäisen syötäviltä ja herkullisilta. Roserade hyppäsi matalimmalle oksalle, kiipesi siitä ylemmille ja nappasi käsiinsä hedelmän, jota alkoi samantien mutustaa.

[Siis miten niin innostuin liikaa ja kirjotin aivan liikaa turhaa asiaa? Eihän sellaista voisi MINULLE sattua... XD]

[LENO]

#Hier ai ämm Tekstisi on muuten ihan älyttömän mukavaa luettavaa, joten liiallinen turhan asian kirjoittaminen saa ainakin minun puolestani jatkua òwo#

Pienet aallot lipuivat rantaan hiljaa loiskahdellen ja vetäytyivät rauhallisesti takaisin mereen jättäen silkinpehmeään hiekkaan nopeasti katoavan tumman, kostean jäljen. Aamupäivän aurinko porotti pilvettömällä taivaalla nostaen lämpötilan lähes kolmeenkymmeneen asteeseen. Hiekkarantaa pitkin hipsivää nuorta Umbreonia viilensi rahtusen mereltä päin kantautuva tuuli sekä auringolta tämän silmiä suojasi oliivinvihreä lippa. Niistä ei kuitenkaan ollut juurikaan hyötyä, sillä Pokémonin yönmusta turkki imi auringon lämpöä varsin ahkerasti.
Pimeys-tyypin Pokémon kun oli, Robin oli tottunut viettämään yöt valveilla ja päivät nukkuen, mutta nyt sietämätön kuumuus oli pakottanut hänet hereille ja rannalle itseään vilvoittelemaan. Kieli pitkällä roikkuen hän tassutteli kohti houkuttelevan näköistä, viileää merivettä, mutta kiihdytti nopeasti vauhtiaan hölkkäykseen. Poltteleva hiekka Robinin polkuanturoiden alla muuttui nopeasti märäksi ja viileäksi aaltojen kostuttamaksi hiekaksi, joka sai nauttivan Umbreonin kasvoille leviämään pienen hymynkareen. Tämä ei vielä pysähtynyt, vaan jatkoi hipsutteluaan, kunnes aallot lipuivat häntä vastaan ja viilensivät hänen kinttunsa. Robinin hymy vain levisi, ja hän päästi ulos helpottuneen huokaisun ja sulki silmänsä nautiskellakseen virvoittavasta viileydestä. Tokihan kokonaan veteen upottautuminen olisi varmasti ollut vielä virkistävämpää, mutta Robin ei liioin pitänyt siitä, kun vettä meni korviin, saati turkkinsa kastelemisesta tai uimisesta ylipäätään.
Umbreon nosteli kinttujaan vedestä ja upotti ne sinne takaisin sekä loiskutteli sitä iloisesti hännällään. Nyt jos hän sattuisi vielä törmäämään johonkin hauskaan vesiPokéen, niin… kas! Wingulleja! Robin katseli haltioituneena yläpuolellaan kaartavia lintuPokéja. Niiden ei tarvinnut edes siipiään räpytellä, kun ylempänä vahvemmin tuivertava tuuli kannatteli niitä.
Uros jatkoi jalkojensa nostelua ja toljotti edelleen taivaalle. Hän halusi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa; pehmoisen pohjamudan kuopsuttelu ja hauskojen, raakkuvien Wingullien seuraaminen oli oiva yhdistelmä, joka viihdytti Robinia kovasti. Hän nosti taas oikean etutassunsa vedestä ja upotti sen sinne takaisin, mutta tällä kertaa tassu ei osunutkaan pehmoiseen hiekkaan. Tuntui pikemminkin siltä, kuin olisi tökännyt tassunsa geelattuun, lämpimään lenkkimakkaraan. Robin nyhtäisi äkkiä käpälänsä kyseisen möllin päältä ja suuntasi äkkiä katseensa alas nähdäkseen, miksi hitossa meren pohjalla lillui geelimakkara. Hänen riuhtaistessaan päänsä alas, lensi hänen päästään hattukin, jonka tuuli nappasi kuljetettavakseen. Umbreon oletti sen putoavan aivan lähelle, joten antoi lakin olla ja keskittyi tuijottamaan pelkästään makkaraa, jonka päälle juuri astui.
Uiva geelimakkara ei välttämättä ollut paras sana kuvaamaan tätä, mutta ei sitäkään huonoksi voisi sanoa. Kyseessä oli nimittäin Shellos, joka luikerteli hädissään häkeltyneen Umbreonin alta tiehensä.
Hmph, tylsää. Robin olisi halunnut edes pahoitella tätä. Tai saada tästä peräti juttuseuraa, mutta Shellos mateli jo kaukana rantavedessä, eikä siitä ollut enää erotettavissa muuta kuin epämääräinen pinkki möykky, jonka veden pinta sai näyttämään väreilevältä.

’Hei, se hattu’, Robin tajusi ja koetti etsiä lakkia katseellaan. Hän oli jo hätääntyä, kun ei sitä meinannut löytää, kunnes huomasi, että tuuli oli kuljettanut hatun metrien päähän rannasta. Hän olisi oitis pulikoinut perään, ellei hänen harmikseen vesi olisi ollut äkkisyvää, eikä hän ollut edes varma uintitaidoistaan saati siitä, kärkkyisivätkö nälkäiset Carvanhat häntä juuri tälläkin hetkellä odottamassa oivaa tilaisuutta iskeä terävät, sahalaitaiset hampaansa Umbreonin koipeen.
Robin alkoi jo hätääntyä, sillä lakki oli hänelle armas eikä hän löytänyt mitään keinoja saadakseen sitä takaisin. Hän hyppelehti edes takaisin rantavedessä; polskutellako perään vai odottaa aaltojen tuovan hatun takaisin? Umbreon ympärille vilkuiltuaan löysi kuitenkin pelastuksensa. Parin metrin päässä hän näki ison liudan suuria, luonnon muovaamia kiviä, joita pitkin hän voisi loikkia lätsänsä tykö. Kiville tosiaan oli vain pieni uintimatka tästä, joten Robin päätti ottaa riskin ja tassutteli varovaisesti jatkuvasti syventyvään veteen. Viimein hänen kinttunsa eivät enää tunteneet maata ja ne alkoivat vispata nopeasti, mutta kömpelösti. Uros sai vaivoin pidettyä kuonoaan pinnan yläpuolella, mutta onnistui siinä kuitenkin ja pääsi jopa eteenpäin. Hän saavutti pian suuret kivet ja koetti kavuta niiden päälle. Ne olivat kuitenkin märkiä, liukkaita ja täynnä yököttävää levää, joten kiipeäminen ei ollut järin helppoa etenkään, kun kivet sattuivat olemaan vieläpä kohtalaisen korkealla merenpinnasta.
Muutaman liukastumisen, mustelman ja veteen molskahtamisen jälkeen Robinin onnistui kuin onnistuikin raahata itsensä kivelle. Hän ravisteli turkkinsa kuivaksi melkein tasapainonsa jälleen menettäen, mutta korjasi sen nopeasti ja lähti loikkimaan näppärästi kivien päällä yhä lähemmäksi aaltojen päällä keinuvaa baskeriaan. Tuntui siltä, kuin hattu olisi lipunut aina kauemmaksi mitä lähemmäksi Robin sitä pääsi. Hän alkoi jo turhautua ja pysähtyi erään vähemmän liukkaan kiven päälle. Se ei itse asiassa vaikuttanut olevan kivi ollenkaan; siinä ei kasvanut lainkaan levää (vaikkakin sitä pitkin kapuavia pikku mereneläviä kyllä riitti) ja pauhaavat aallot olivat ajan saatossa näköjään muovanneet siihen merkillisiä nystyjä. Robin kuitenkin päätti palaavansa pohtimaan kiven ulkonäköä myöhemmin, sillä nyt hän oli juuri lakkinsa kohdalla eikä se tilaisuus välttämättä toistuisi. Hän asettui matalaksi, hivuttautui aivan kiven reunalle ja kurkotteli etukäpäläänsä hattua kohti. Sen sijaan, että tuuli olisi kuljettanut sitä poispäin rannasta, kävikin päinvastoin; baskeri näytti lipuvan lähemmäs rantaa poispäin Robinista, ja se hankaloitti kovasti Umbreonin urakkaa. Hän joutui siirtymään kiven toiselle reunalle, ja viimein onnistui noukkimaan jatkuvasti rantaan päin liukuvan hattunsa takaisin.

Hyh. Lätsä oli läpimärkä, eikä Robin todellakaan halunnut pitää sitä päässään. Hän päätti käyttää kiven kummallisia poukamia hyväkseen ja ripusti hattunsa yhdelle niistä. Kivi oli itse asiassa ihan mukava paikka, joten miksei siihen voisi jäädä pidemmäksikin aikaa? Robinhan voisi ottaa aurinkoa ja kuivatella turkkiaan siinä saamatta hiekkarannan pikkukiviä tarttumaan turkkiinsa. Lisäksi tässä meren tuuli oli tasapainottamassa kirkkaalta taivaalta polttavan auringon kuumuutta ja nopeuttamassa turkin kuivumista. Robin kävi makuulleen ja sulki silmänsä. Unikin maistuisi nyt varmasti hyvin, olihan hän aiemmin tottunut käymään levolle jo juuri auringon noustessa.
Robin antoi ajatustensa lipua jonnekin kaukaisuuteen. Äkkiäkös Umbreon tuhisi jo syvässä unessa.

”Hei kaveri, meinaatkos olla siinä vielä pitkäänkin?”, jonkun ääni kuului unen läpi. Robin ei aluksi edes tajunnut mitä se oli. Jotenkin hänellä oli sellainen käsitys, että liukkaat kivet puhuivat toisilleen. Ei kukaan Robinille puhuisi. Miksi ihmeessä kukaan nyt kiinnittäisi huomiota pieneen, nukkuvaan Umbreoniin? Hän alkoi olla jo vakuuttunut siitä, että äskeinen oli kivien sarkastista vitsailua.
”Herätys, Prinssi Ruusunen!”, sama ääni toisti. Uros pysyi yhä maaten, mutta alkoi jo pikku hiljaa heräillä ja heristi toista korvaansa äänen tulosuuntaan päin. Hän availi varovaisesti silmiään, ja oli ilmeisesti yhä samalla kivellä. Mutta miksi muut kivet olivat häntä käskeneet heräämään? Hetkonen – eiväthän kivet edes olleet kovin puheliaita. Oliko hän vain kuullut omiaan vai oliko kyseisellä kivellä joku toinenkin?
Yhtäkkiä harmaa kivi alkoi heilua vimmatusti edestakaisin pärskyttäen vettä ympärilleen ja kastaen Umbreonin uudestaan. Tämä havahtui viimein täysin unestaan ja nousi huterasti pystyyn. Mitä oikein oli tekeillään?
”Kas, huomenta.”, kuului tuttu ääni ja kivi lopetti heilumisen. ”Arvostan tietenkin sitä, että pidät kilpeäni miellyttävänä paikkana, mutta olet vedellyt hirsiä siinä jo useamman tunnin ja minä haluaisin sukeltaa”, tämä jatkoi. Robin katseli silmät teekupin kokoisina puhujaa; kivi, joka ei ollutkaan kivi vaan kilpi, kuului suurelle Laprasille, joka katsoi Umbreonia olkansa yli aavistuksen närkästyneen näköisenä. Robin räpytteli silmiään pariin kertaan häkeltyneenä.
”Missä me oikein olemme?”, hän kysyi, ja taakseen vilkaistessaan näki kauhukseen, ettei rantaa edes enää näkynyt.
”Kuinka voimme olla näin kaukana? Enhän minä torkkunut kuin vain vartin ja voin jopa vannoa kuulleeni niiden rannan kupeessa olevien kivien äänet vielä hetki sitten!”, Robin panikoi. Lapras nosti epäluuloisena kulmaansa.
”Poika, olemme kilometrien päässä rannalta, eivätkä kivet tietääkseni puhu. Lähin maatilkku on tuossa edessämme oleva saari, jospa vaikka jättäisin sinut sinne selvittelemään vähän päätäsi?”, tämä tokaisi ja lipui eteenpäin lähemmäs saarta. Robin ei saanut sanotuksi yhtään mitään, niin hölmistynyt hän oli.
”Kas niin”, huokaisi Lapras saavutettuaan saaren. ”Jätän sinut tähän, voit kavuta kaulaani pitkin päälaelleni, jotta pääsisit helpommin tuon pienen jyrkänteen yli saarelle.”
”Mutta miten minä pääsen saarelta pois? En minä osaa kunnolla uida - jonka todistin juuri äsken astuttuani kummallisen makkaran päälle – enkä liioin lentääkään, vaikka näinkin kerran unta, jossa minulla oli siivet”, Robin uikutti surkeana Laprasille, jonka ilme kertoi, että tämä olisi halunnut päästä jo eroon jäniksestä selästään.
”Ja kuinka usein saarelta muka lähtee sinunlaisia liikkuvia kiviä, jotka vievät takaisin rantaan? En usko, että nuo liukkaat kivet edes ottaisivat minua kyytiinsä jos osaisivat liikkua kuten sinä. Ei sillä, että minä edes haluaisin olla niiden kyydissä; ne ovat limaisia ja niljakkaita, ja se on todella inhottavaa. Olisi mukavampaa, jos kivet lentäisivät, sillä silloin niihin ei kasvaisi levää, tosin lintuPokémonien jätökset koituisivat ongelmaksi..”, Robin selosti, ja nopeasti selostikin; hän ei saanut edes itse puheestaan puoliakaan selvää.
”No voi yhden kerran, alahan laputtaa jo nyt”, Lapras keskeytti ärtyneenä ja laski päätään Robinille. Umbreon ei voinut juurikaan muuta, kuin totella, joten hän lakkinsa noukittuaan hipsutteli Laprasin kaulaa pitkin tämän päälaelle, ja nopeasti tuli nostetuksi metrin tai kaksi ylöspäin. Hän loikkasi saarelle ja kääntyi katsomaan Laprasta, joka oli juuri sukeltamassa.
”Öh, kiitos nyt tästä”, Robin huikkasi epäröivänä, mutta sai vain takaisin silmienpyöräytyksen. Pian Lapras katosi veden alle, ja Umbreon jäi tuijottamaan tätä haikeana.
Hän huokaisi syvään ja kääntyi katsomaan eteensä kohoavia mahtavia ja paksuja puita, joita tuntui jatkuvan loputtomiin. Olisikohan täällä edes muita? Ketään ei ainakaan näkynyt missään, ja se sai tunnelmasta hieman aavemaisen. Robin lähti korvat luimussa harppomaan kohti tiheää metsää jonkun kylän löytämisen toivossa.

Vaikka aurinko oli keskipäivällä juuri korkeimmillaan, sen valo ei pahemmin läpäissyt tiheitä puita. Siispä metsä oli tavattoman synkkä ja hiljainen. Siellä vallitseva kasvusto vaihteli laidasta laitaan; massiivisia lehtipuita näkyi silmänkantamattomiin ja niiden oksista roikkui köynnöksiä, muratteja, liaaneja ja ties mitä. Aluskasvillisuus oli korkeaa heinää sekä saniaisia, jotka kadottivat lyhyen Umbreonin niiden sekaan. Tämä ei tiheän heinikon läpi nähnyt kuonoansa pidemmälle, joten hän tyytyi pälyilemään ylös. Mistäs sitä tietää, jos vaikka latvustossa hyppelisi jokunen tienneuvoja-Aipom.

Kuin taikaiskusta maa katosi Robinin jalkojen alta. Ei kulunut varmaankaan sekuntia enempää, kun hän tömähti äänekkäästi maahan tiputtuaan alaspäin muutaman metrin.
Hän nousi ylös ja katsahti taakseen; tiheä metsä oli ilmeisesti päättynyt jyrkänteeseen, jonka alapuolella hän nyt katseli maisemia. Vieressään hän näki valtavan piikkipensaan, jota värittivät kirjavat lehdet sekä suuret, mehukkaan näköiset marjat. Piikit eivät kuitenkaan houkutelleet Robinia puoleensa, sillä hänen tavoitteenaan oli nyt ensisijaisesti löytää turvaisa nukkumapaikka. Ja ehkä hieman syötävääkin.
Viereinen puu tosin näytti varsin lupaavalta. Se oli suurempi ja komeampi kuin yksikään niistä, joita Robin oli äsken nähnyt ympärillään tuhansittain. Itse asiassa ne näyttivät tämän yksilön rinnalla vain surkeilta risuilta. Edessään olevan puun rungon sädekin oli varmasi useita metrejä ja sen paksut juuret ulottuivat pitkälle puusta. Ylös katsottaessa puun korkeimmat latvat hipoivat pilviä, ja sen oksat kannattelivat suuria, pulleita hedelmiä. Tähän hätään tämä komea luonnonluomus vaikutti olevan paras levähdyspaikka.
Robin otti hieman vauhtia ja loikkasi tarraten kynsillä kiinni sen kaarnaan. Lyhyet kynnet kuitenkin koituivat jälleen kovin epäkäytännöllisiksi, ja sen Umbreon sai todeta tipahtaessaan takaisin maankamaralle. Epätoivoinen kapuamisyritys näytti yhtä säälittävältä kuin aiemmin päivällä Pokémonin yrittäessä kiivetä liukkaille kiville.
Jo toisella yrityksellä Robin kuitenkin pääsi puunrunkoa pitkin sen alimmalle oksalle, joka näytti tarpeeksi vankalta kannatellakseen Pokén painoa. Suurimmat ja makeimmat hedelmähän olivat tunnetusti aina latvoissa, mutta paremman puutteessa tyytyi Robin kurkottelemaan pieneen, ylemmällä oksalla riippuvaan hedelmään, jonka nurkkaa joku muukin oli jo nakertanut. Kurkotellessaan ylöspäin Umbreon havaitsi jotain mielenkiintoista jokunen oksa ylempänä. Se oli selvästi toinen Pokémon, jonka Robin pian tunnisti Roseradeksi.
”Anteeksi, neiti!”, hän huikkasi ylempänä olevalle. ”Sattuisitko tietämään, löytyykö tältä saarelta kaupunkia? Tai kenties jotakin poispääsyä? Minä kun tulin siihen tulokseen, ettei minusta ja tästä saaresta voi tulla kovinkaan hyviä ystävyksiä, vaikkakin saari yrittää kovasti miellyttää minua hedelmillä.”

#...Voj jumankekka, tästä koko pelistä tulee varsinainen romaanirope XD#

[Kacku]

[No se on hyvä jos mun turhia jaaritteluita jaksaa tosissaan joku lukea. XD Mutta asiaan~]

Puun hedelmät olivat todellakin herkullisia. Aivan toista luokkaa kuin Hachi oli ikinä ennen saanut kunnian maistaa. Hedelmäliha oli sopivan kovaa, vähän kuin omenalla, mutta omenoita makeamman makuista ja toi näin enemmän päärynät mieleen. Kuitenkin taustalla maistui myös sitrusmaisen herkullinen kirpeys ja happamuus. Ja kaiken tämän sekasikiömäisyyden lisäksi tällä taivaallisen herkullisella (ja erikoisen muotoisella, hedelmä oli nimittäin pyramidin mallinen) oli keltavihreän hedelmälihansa suojana oranssi banaanimaisen lötkö kuori. Ikinä ei tämä kasvipokémon ollut mokomanlaiseen sekahedelmään törmännyt ja tuskin tulisi enää törmäämäänkään. Joten nyt oli aika täyttää vatsa sillä täysin. Mutustellessaan hedelmää Roserade yritti kaikin voimin keskittää ajatuksensa pois tulevaisuudesta, ettei olisi menettänyt ihanaista ruokahaluaan (jota riitti edelleen, nyt viidennenkin hedelmän jälkeen) ja päätyi keskittymään kaikin voimiin kiehtovaan pohdintaan siitä, olivatkohan nämä hedelmät ehkä sattumalta myrkyllisiä? Sitä hän saattoikin vain arvailla myrkkyimmuniteettinsa ansiosta.

Jossain välissä huikaisevan kiehtoviin pohdintoihinsa uppoutuneena jokin katkaisi hänen keskittymisensä. Jonkin matkan päästä kuului äänekäs tömähdys. Vähän kuin jauhosäkki olisi viskattu korkean talon katolta alas kadulle jonkin onnettoman ohikulkijan niskaan. Ilkeästi nauraen. Mutta vain vähän kuin. Tässä tapauksessa putoaja oli kuitenkin selvästi eläväisempi kuin täpötäysi jauhosäkki. Mutta tarkan kuulonsakaan avulla Roserade ei suurin surminkaan voinut päätellä mikä se salaperäinen putoaja oikeastaan oli ollut. Noh, ei se nyt oikeastaan niin huipputärkeä asia ollutkaan. Varmaan vain jokin tyhmä villi pokémon, jonka aivosolut eivät olleet tarpeeksi valppaita tajutakseen jyrkänteen tai jonkin muun vastaavan luonnonmuodostuman olemassaoloa ja läheisyyttä. Noh, jos oikein asiat sattuisivat hassusti, tuohan päätyisi vielä tämän kauniin hedelmäpuun lähettyville.
Mutta se olisi sen ajan murhe. Nyt Roserade keskittyi etsimään seuraavan ison ja herkullisen näköisen hedelmän vatsaansa siirrettäväksi viskaten samalla edellisen jämät olkansa yli jonnekin. Syötävän hyvin näköisten hedelmien valikoima oli aikamoisen laaja. Enemmän kuin olisi ollu mitenkään tarpeen. Kun valinnanvaraa kerran riitti, Hachi valikoi herkullisimmista ne, jotka olivat häntä lähimpänä ja sai sen napattua otteeseensa yksinkertaisesti nojaamalla eteenpäin ja kurkottamalla suoraan valikoimaansa yksilöön. Sitten hän istahti takaisin runkoa vasten rennosti ja alkoi kuoria seitsemättä hedelmäänsä, jonka kuoret pian viskasi samaan suuntaan kuin kaikkien edellistenkin kuoret ja jämät ja alkoi jälleen nauttia ainutlaatuisesta mausta kielellään. Tuoreen makeuden tunne sai kasvipokémonin sulkemaan silmänsä rauhallisesti ja vaipumaan mietteisiinsä.

Eihän sitäkään ihanuutta kauaa voinut kestää. Pian rauha päätti jälleen ottaa häiriintyäkseen ja tällä kertaa kukkaiskeijun repi poissa ihanaisesta täydellisen ajattelemattomuuden tilasta kynsivä ääni. Vaihtelua, putoamisen jälkeen raapimista, oikein inhottavaa ääntä siis. Noh, sehän oli hyvällä tuurilla vain jokin tyhmä ja älytön kissapokémon teroittamassa ihanaisia sisäänvedettäviä kynsiään puun runkoon. Tällä saarella tuskin oli parempiakaan paikkoja joihin mokomat voisivat kynsiään kuluttaa. Pian kuitenkin kuulosti siltä kuin jokin olisi hienolla pompulla liittynyt puuhun kukkaiskeijukaisen seuraksi. Joten Roserade päätti viimeinkin avata silmänsä ja antaa näköaistinsa kertoa kenen seurasta hänellä oli nyt ilo nauttia.
Kyseessä näytti olevan Umbreon, Eeveen pimeyssuuntaan kehittynyt muoto. Jolla oli hassu hattu päässä ja korvat lävistyksiä täynnä. Sitä nykyajan punk-nuorisoa varmaan. Tuollaista olisi katsottu pitkään vinoon hänen aikoinaan. Ja asuinympäristössään. Siinä tuollainen helyjenkantaja nyt joka tapauksessa kurotteli hedelmää syötäväksi. Se ei vaikuttanut edes vielä huomanneen kasvipokémonin olevan paikalla sitä tarkkaillen. Lopulta hedelmää kurotellessaan se kuitenkin hoksasi ja varmaan pohti minkälainen tyyppi yläpuolisella oksalla mahtoi istuskella. Roserade vain mutusti hedelmäänsä esittäen ettei huomannut toista ollenkaan. Se kuitenkin sai pian jäädä, kun toinen päätti avata kitansa. Neiti! Sellaista loukkausta Hachi ei ollutkaan aikoihin kuullut. Aina jotkut jaksoivat siitä huomautella, mutta minkä hän mahtoi sille että laji, jota hän syntyi edustamaan, omasi huomattavasti feminiinisiä piirteitä? Miehekästä Roseradea tuskin oli olemassakaan (hyvä niin, sellainen näky kärventäisi varmasti kenen tahansa silmät), mutta ei sen takia pitänyt olettaa kaikkien Roseradejen olevan naispuolisia. Todellakin, tämä nuorukainen ei olisi voinut keksiä huonompaa tapaa aloittaa tutustuminen Hachiin. Varoittamatta kukkaiskeiju nousi ylös ja linkosi hartiavoimin keskeneräisen hedelmänsä Umbreonia kohti.
"Niin kuka olikaan neiti? Minä olen MIES ja valmis todistamaan sen tarvittaessa!" Hachi räyhäsi oksaltaan epätavallisen matalaa ääntä käyttäen.
"Ja kun nyt olen hyvällä tuulella, voisin vastata että ei, en tiedä yhtään miten pääsisin pois tältä hemmetin saarelta jonne päädyin itsekin tahtomattani", Roserade vielä vastasi ja iski kätensä vihaisesti puuskaan. Nyt ainakin nähtäisiin miten mokoma tungettelija vastaisi hänelle.

[Eeei yhtään, eihän sellainen ole mahdollista. *emävalehtelee*]

[LENO]

Aivan varoittamatta toinen ponkaisi ylös Umbreonin lauseen jälkeen. Oliko hän kenties säikäyttänyt toisen tarkoittamatta sitä?
Yhtä yllättäen kuin Roserade teki äskeisenkin liikkeensä, tämä nakkasi kädessään olevan hedelmän suoraan päin Robinia. Väistäähän hän sen tietenkin yritti, mutta olisi vaatinut pään taakse vetämistä suuremman liikkeen, jotta Robin olisi voinut välttää iskun. Pyramidin muotoisen hedelmän nurkka näytti kovalta, joten Umbreon varautui terävään kolaukseen nupissaan, mutta saikin kokea jotain aivan muuta; pehmeä kuori lässähti Pokén päähän riuhtaisten sen takakenoon (ja sen päällä olevan hatun ties minne), mutta toisin kuin Robin olisi voinut olettaa, pehmeän kuoren alla lymyilevä hedelmäliha ei suinkaan ollut banaanin kaltaista mössöä vaan kiinteää kuin omena, ja sen kappaleet sinkoilivat sinne tänne. Umbreon menetti tasapainonsa ja oli pudota oksaltaan. Hän roikkui siinä nyt vain etukäpäliensä kynsien varassa ja polki takajalkojaan hieman ilmassa päästäkseen takaisin orrelle. Roseradella oli mitä mielenkiintoisin reagointitapa säikähdykselle. Kerrassaan.
”Niin kuka olikaan neiti?”, tuo ärähti oksaltaan. Robin oli juuri vastaamassa Roseradelle toisen olevan edelleen neiti (huomaamatta ollenkaan toisen matalanpuoleista ääntä), muttei saanut suutaan auki Roseraden jatkaessa uhitteluaan. Tämä jo ilmoitti olevansa valmis todistamaan miehuutensa tarvittaessa. Ugh. Sen Robin nyt kaikista vähiten halusi nähdä. Mikäli hän nyt ylipäätään ymmärsi oikein, mitä toinen tarkoitti sukupuolensa todistamisella. Umbreon pudisti päätään vimmatusti kieltäytymisen merkiksi, ja saatuaan taas kiinni oikealla takajalallaan orresta, hän kampesi itsensä sille takaisin. Poké ravisteli hieman turkkiaan saadakseen siihen takertuneet tahmeat hedelmänkappaleet tiehensä.
Roserade avasi suunsa vielä toistamiseen. Milloin tuo oikein lopettaisi?
”Ja nyt kun olen hyvällä tuulella…”, toinen aloitti, joka sai Robinin kasvoille leviämään pitkän hymyn. Umbreon sivuutti pois kaiken muun lauseen lopusta, antoi sen livuta toisesta korvasta sisään ja tulla toisesta ulos. Nyt kun Roserade ei siis ollut sanojensa mukaan vihainenkaan, kaikki olisi hyvin ja sen kummemmilta säästyttiin. Jotkut olisivat saattaneet tuontapaisissa tilanteissa jopa hyökätä kimppuun, eikä Robin koskaan ymmärtänyt miksi. Vahinkojahan sattuu kaikille! Ihan niin kuin tuolle Roseradellekin, joka oli vahingossa nakannut hedelmän häntä päin.

Robin vilkuili hieman ympärilleen, eikä löytänyt puusta mitään pyyhkeeksi sopivaa oksaan takertunutta lakkiaan lukuun ottamatta. Mutta sitä hän ei tahtonut liata. Hitto, miksei puissa voinut kasvaa pyyhkeitä?
Hetken mielijohteesta Robin käännähti ympäri ja pamautti päänsä puunrunkoa vasten. Hätä ei lue lakia, sanotaan, ja hän halusi saada hedelmänrippeet pärstästään. Hedelmän mehukaan ei tuntunut turkilla mitä mukavimmalta, vaikka hyvältähän se tuoksuikin. Robin kiehnäsi, puski, rapsutti, hinkkasi, tökki. Hän koetti kaikin mahdollisin keinoin puhdistaa turkkiaan puunrunkoa vasten, joka varmasti näyttäisi ulkopuolisille varsin… mielenkiintoiselta.

Kiehnättyään aikansa Robin joutui viimein toteamaan itselleen, ettei saisi turkkiaan kovinkaan puhtaaksi pelkän puun kaarnan avulla, joten hän hipsi oksan kärkeen – joka muuten narisi uhkaavasti Umbreonin painosta – ja suoristautui tähyilläkseen etsien katseellaan jonkinlaista lampea jossa peseytyä. Sellaisia ei pahemmin tarttunut Pokén katseeseen, siispä hän suuntasi kuononsa jälleen Roseraden puoleen avatakseen kitansa.
”Kuinka sinä puolestasi päädyit tänne?”, Robin ehti kysäistä, ennen kuin oudoksuttava, räsähtävä ääni vei hänen huomionsa muualle. Umbreon höristi korviaan valppaana ja koitti kuulostella äänen lähdettä.
”Kuulitko sinäkin tuon?”, hän tiedusteli toiselta.

#Wiu, anteeksi jumitus sekä haiseva, hikinen, sukkaava ja sisällötön teksti xD On vaan ihan kauhia blokki '#

[Kacku]

[Anteeksi valtava jumitus ja paska vastaus. DX *kuolee häpeästä*]

Reaktiot, joita Hachi toiselta odotti, eivät ottaneet tullakseen. No okei, saattaa vastaaminen olla hieman hankalaa kun riippuu henkensä kaupalla jonkun typerän puun oksalta pelkkien kynsien varassa (tosin Hachi ei tiennyt miltä se tuntui - hän itse kun oli kukkaispokèmoniksi syntymällä onnistunut välttämään kynsien omistamisen. Hän oli kynsien kanssa tekemisissä lähinnä silloin kun joku pokèmon yritti viiltää hänet kuoliaaksi omillaan) ja sätki typerästi takajaloillaan. Noh, ainakin tämä esitys oli hauskaa katsottavaa jonkin sortin vastausta odotellessa. Suurella vaivalla Umbreon sitten lopulta sai kiskottua itsensä oksalle - Hachi olisi antanut aplodeja mutta päätti pidättäytyä tästä, pelkkä hedelmän saaminen naamaan luultavasti olisi suututtanut Umbreonin niin että tämä kävisi Roseraden kimppuun. Ja hän vielä joskus ihmetteli miten onnistui niin helposti vihastuttamaan ympärillään olevia olioita?
Päällekarkausta ei kuitenkaan (Hachin onneksi ja suureksi ihmetykseksi) missään välissä tullut. Umbreon vain ravisteli turkkiaan varistellakseen hedelmänpalat pois. Tämä sapetti Roseradea entisestään. Hän ei kerta kaikkiaan sietänyt sitä, että häntä kohdeltiin kuin ilmaa. Sanokoot muut huomionkipeäksi pennuksi, mutta hän ei silti sietänyt sellaista. Ja tämä vain hymyili tyhmästi ja vilkuili ympärilleen! Törkeää käytöstä. Jos Hachi olisi sattunut olemaan kolmisenkymmentä vuotta vanhempi, hän olisi mieluusti pitänyt pitkän ja äänekkään (ja nerokkaan tietenkin, kun hän itse oli puhumassa) puheen "näistä nykyajan hulttionuorista ja heidän olemattomista käytöstavoistaan" ja kaikesta muustakin asiaan liittyvästä. Mutta kun sellaiset puheet eivät passaa nelikymppisten suuhun, hän joutui tyytymään pelkkään epämukavan kuuloiseen murinaan, joka saattaisi jopa napata toisen pokèmonin huomion hetkeksi hänen suuntaansa.

Puunrunko näytti kuitenkin olevan huomattavasti kiinnostavampi objekti, johon huomion voisi keskittää. Hachi huomasi Umbreonin katselevan puun runkoa hetken ajan - ennen kuin iski päänsä siihen. Siinä välissä kukkaiskeijukaisen mielessä käväisi ajatus, joka epäili oliko nelijalkaisella ihan kaikki kotona. Sitten Roserade kuitenkin tajusi miksi se oli niin tehnyt - olisi hänkin halunnut päästä eroon inhottavista hedelmänpaloista ja -mehuista turkissaan... Jos hänellä siis olisi turkki. Mutta ei hän kyllä sellaista tahtonut. Saattoihan turkki tietysti olla kätevä kylmässä, mutta kuka tahansa järkevä pokèmon, joka ei ollut kylmään ilmastoon sopeutunut, tietenkin välttelisi sellaisia kylmiä paikkoja, jossa turkki olisi tarpeen. Ja mokomasta oli muutenkin vain haittaa, sähkö teki sen ärsyttävän pörröiseksi, veri tai jokin muu tahmea aine aiheutti takkuja ja vesi jätti sen märäksi tuntikausiksi. Kun taas hänen omaan lehtikroppaansa sähkö hädin tuskin vaikutti ollenkaan, veri jäi kiinni mutta oli helposti poispestävissä ja vesi liukui noin vain pois. Paljon kätevämää sellainen.
Tällaisilla ajatuksilla Hachi yritti saada keskittymisensä irti kiehnäysesityksestä, jota tähdittivät tuo outo Umbreon ja puunrunko. Hän nimittäin pelkäsi päätyvänsä muuten sellaiseen naurukohtaukseen, jonka avulla päätyisi alas puunoksalta, jolle oli vasta vaivoin päässyt. Niin ei mieluiten saisi käydä. Harmi vain että vaikka Roserade kuinka onnistui siirtämään katseensa pilviin, kiehnäyssession jännittäviltä ääniltä hän ei saanut millään tukittua korviaan.

Lopulta toinen pokèmon lopetti hommansa puunrungon kanssa ja Roseraden ei enää tarvinnut hengittää hidastetusti naurukohtausten torjumiseksi. Ukkelin saatua taas kiinni normaalista hengitysrytmistä hän tajusi Umpan kävelevän kohti oksan huonompaa eli loppupäätä. Ei kai se tosiaan ollut hullu ja meinannut hypätä raajojaan katkomaan? Jos näin oli niin Hachi varmasti puuttuisi tilanteeseen. Se nyt vielä puuttuisi että hänen pitäisi hoivata jotain raajansa katkonutta tuntematonta hullua täällä keskellä ties-mitä. Onneksi Umppa päätti jättää hyppäämättä, haravoi vain maata katseellaan. Mitä lie mahtoikaan etsiä. Sitten tapahtui jotain mitä Roserade oli vielä hetki sitten kovasti toivonut, mutta onnistunut jo unohtamaan - Umbreon käänsi katseensa tähän päin ja SANOI JOTAIN! (ei sillä että Hachi luuli tätä puhetaidottomaksi tai mitään, Umppa mokoma vain ei ollut sanonut jostain syystä mitään saatuaan hedelmän pärstäänsä.) Kiitollisena tarjotusta tilaisuudesta avata suunsa ja tuoda sieltä puhetta ulos Hachi oli juuri vastaamassa, kun toinen keskeytti hänet. Ei todellakaan tapoja, ensin kysytään jotain ja sitten keskeytetään juuri kun toinen on vastaamassa! Mutta toisen uusi kysymys oli tärkeämpi kuin ensimmäinen; kyllä, itse asiassa Hachikin kuuli jonkin paikalle oudon luonnottoman äänen jostain.
"Kuulinhan minä. Kiinnostava ääni, taidanpa käydä katsomassa mikä sen aiheutti", Roserade vastasi ja noiden sanojen saattelemana loikkasi oksaltaan. Maahan osuminen sattui hieman jalkoihin, olihan hän sentään hypännyt melkoisen korkealta. Keijukainen lähti nostattamansa pölypilven keskeltä kävelemään rauhallisesti kohti suuntaa, josta luuli kuulleensa äänen hetki sitten. Jonkin sortin ääni Roseraden pääkopan sisällä, oli se sitten itsesuojeluvaisto tai pelkkä pahimmanpelkääjä, yritti kovasti vakuuttaa ettei tämä ollut nyt kyllä yhtään viisas idea, mutta Hachihan ei vaivautunut kuuntelemaan sellaista marinaa. Hän ottaisi selvää mikä täällä huitsissa oikein saattoi pitää tuollaista meteliä.

[LENO]

#Kuule ihan turhaan häpeät; mää lagasin kauemmin ja mun teksti onki syvemmältä, pistäpä paremmaks UwU#

Myöntävästihän vastaus Roseraden suunnalta kuului, aivan kuten Robin oli odottanutkin. Perin oudoksuttava ääni oli kuitenkin sen verran kovaääninen, että se olisi vetänyt puoleensa kenen tahansa huomion. Tokkopa Roserade olisi ääntä ottanut kuuleviin korviinsakaan, mikäli se olisi ollut pelkkä tavallinen oksan katkeaminen tai joku muu yhtä mitätön asia. Nuoriherra Umbreon lopulta poistui oksan nokasta äskeiseen oleilupaikkaansa hedelmiä jälleen hamuilemaan; räsähdyshän ei ainakaan kuulunut suuren hedelmäpuun rungosta, joten hänellähän ei siis mitään hätää ollut. Robin suoristautui niin pitkäksi kuin suinkin pääsi kohottautumatta takajaloilleen saadakseen yläpuolellaan roikkuvan hedelmän hampaisiinsa, kunnes yläkerran Poké ilmoitti käyvänsä katomassa äännähdyksen aiheuttajaa. Yläilmoista äkkiseltään sujahtavan Roseraden aiheuttama ilmavirta oli saada huterasti hedelmää kurottelevan Umbreonin menettämään ties kuinka monennetta kertaa tasapainonsa ja taistelemaan oksan kanssa siitä, saako nelijalkainen sen päällä norkoilla vai ei.
Kasattuaan jälleen luunsa, seuraava asia, jonka Robin havaitsi, oli alapuolella määrätietoisen näköisenä marssiva Roserade… ja hänen lakkinsa! Se oli ilmeisesti tuulahduksen myötä irrottautunut oksastaan, ja leijuili nyt paraikaa kohti ruohoPoksun nostattamaa tomupilveä. Lätsä oli kärsinyt tänään jo ihan tarpeeksi; ensin se tempautui tuulen mukana veteen, tämän jälkeen Lapras kasteli sen uudestaan, se sai hedelmämehun roiskeita joka puolelle kaunista vakosamettiaan ja nyt vielä tämä! Robin ei antaisi sen vielä likaantua lisää, ties jos hattu vaikka suuttuisikin hänelle eikä enää suostuisi olemaan Umbreonin päässä! Robin loikkasi kiinni puunrunkoon ja koetti tarrata sen paksuun kaarnaan lyhyillä kynsillään, mutta niistä ei tässäkään tilanteessa juuri ollut apua. Umbreon tyylikkään laskeutumisen sijaan liukui metrin pari puunrunkoa alaspäin kaarnanpalasten sinkoillessa ympäriinsä hänen takajalkojensa alla, ja tippui kauniisti pari viimeistä metriä tömähtäen selälleen kuuluvasti maahan. Ilmat pöllähtivät pihalle komean ynähdyksen saattelemina putoamisen myötä baskerin leijaillessa rauhallisesti Robinin kuonolle ikään kuin nauraakseen vahingoniloisesti. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, sanotaan.
”Auauauau...”, otus vaikersi saatuaan taas ilmaa keuhkoihinsa, mutta köhi sitä nopeasti takaisin ulos, sillä se oli täynnä hänen maasta nostattamaansa hiekkaa ja tomua, joka kutitti kovasti kurkussa eikä muutenkaan tuntunut mukavalta. Hän huterasti ylös noustuaan ravisteli vielä turkkinsa (ikään kuin se mitään olisi auttanut) ja hipsi hieman huojuen päättäväisen näköisen Roseraden perään.

”Eikö sinua pelota lainkaan?”, Robin uteli saavutettuaan Roseraden. Ei Umbreon ihan rinnalle uskaltanut mennä, joten hän pysytteli hieman taaempana. Kuuloetäisyydellä kumminkin.
”Kuvittele, jos siellä olisi vaikka vaaaaaaaaltava Metagross, joka raivoissaan paiskoisi suuria kivenmurikoita ympäriinsä – hei aika erikoinen kuviointi sinulla käsivarressasi, ei taida olla ihan kaikilla Roseradeilla samanlaista? – ja kiviä paiskottuaan Metagross ärjyisi kovaäänisesti kaikille yläpuolellaan lenteleville Dragonaireille ja sen ääni kuuluisi pilviin asti jossa olisi varmaan jotain Driflooneja… Se olisi jännää!”, Robin pälätteli ja loi päässään tapahtuvasta mielikuvia. Se olisi toden teolla huimaa, vaikkei Robin siinä tilanteessa uskaltaisikaan muuta tehdä kuin pötkiä pakoon.
Hän oli juuri vetämässä henkeään jatkaakseen selostustaan, kunnes otuksen sydän loikkasi kurkkuun kun jostain aivan läheltä kuului juuri samanlainen ääni, jonka he olivat aikaisemminkin kuulleet. Tällä kertaa ääni oli kymmenen kertaa voimakkaampi, se iski Umbreonin jokaiseen jänteeseen ja vihloi teräväkuuloisia korvia.
Robin jähmettyi paikoilleen kerrassaan kauhistunut ilme kasvoillaan. Häntä oli sujahtanut koipien väliin, suupielet painuneet melkein maahan asti, silmät levinneet jälleen teekupin kokoiksi ja korvat olivat vedettynä luimuun matalaksi.
”E-ei se sittenkään olisi niin jännää”, Robin uikutti, ”voidaanko lähteä pois?” Tosiaan; mielikuvat pahansuovasta Metagrossista paiskimassa kaikkia eteen sattuvia irtoesineitä voimistui voimistumistaan pelokkaan Pokémonin ajatuksissa. Kaikki vaistot huusivat häntä juoksemaan niin pitkälle kuin suinkin pääsisi, mutta jäsenet olivat toista mieltä. Ainoa ruumiinosa, jota Robin sai liikuteltua, olivat ympärilleen pelokkaina vilkuilevat silmät ja varovasti ympäristöä kuulostelemaan nousevat, pitkät korvat.
Rasahtelut vaihtuivat, ehkä hieman hiljenivätkin. Nyt ne vaihtuivat napsahteluihin, narinaan. Oli kuin joku olisi rutistellut valtaisaa styroksipalaa, eikä se todellakaan kuulostanut mieluisalta. Robin otti pari varovaista askelta taaksepäin, kohotti katseensa. Ilme venähti kauhistuneimmilleen; yksi Pokékaksikon lukuisista eteen kohoavista puista syöksyi päätähuimaavaa vauhtia alaspäin. Suoraan kohti. Kera kuuluvan, epämääräisen älähdyksen, Umbreonin raajat vaistomaisesti vetivät tämän pois kaatuvan puun tieltä, kohti pelottavan näköisiä piikkipensaita, joiden sekaan Robinin oli loikattava säästyäkseen valtavan puun murskaavan painon alle jäämiseltä.
Lehtien havina yltyi niiden lähestyessä koko ajan kasvavalla nopeudella maata. Massiivinen, varmaan useiden tonnien painoinen runko iskeytyi maahan voimalla, jonka synnyttämä ääni oli puhkoa Robinin tärykalvot; oli kuin omituinen aalto olisi pyyhältänyt tämän ohi lytistäen jokaisen sisäelimen hellästi hetkeksi kasaan ohittaessaan Pokémonin. Tomun ja mullan haju oli erotettavissa joka puolelta. Silmänsä kiinni puristanutta, paikoilleen jähmettynyttä Umbreonia ympäröi epävarmuus. Missään tuuli ei ollut niin kova, että olisi pystynyt kaatamaan noinkin suuren puun. Mitä hittoa oli oikein tekeillään? Ympärillä oli pelottavan hiljaista.
”…Roserade-herra?”

#Haaha, pallo on taas siulla; se ookki sinä joka saat päättää mikä siellä mellastaa ÙwÚ#

[Kacku]

[Ai on syvemmältä vai? òwo Siitä voi olla montaa mieltä. uwu/]

Kävellessään Hachi ei voinut olla vilkaisematta taakseen. Se oli tosiaan kannattava teko: Umppa oli näemmä jostain syystä saanut päähänsä, että nyt piti päästä puusta alas ja vauhdilla. Ja tämän ajatuksen se oli päättänyt toteuttaa liukumalla puunrunkoa pitkin alas kynsien toimiessa jarruina ettei pudotus olisi liian kova.
Harmi vaan hänelle ettei idea toteutunut niin hyvin kuin sen olisi pitänyt. Robin ei selvästikään nauttinut niin sanotusta liu'ustaan alas, kun kaarnanpalaset ja kipinät sinkoilivat rosoisesta puunrungosta liian lyhyiden kynsien yrittäessä lävistää sitä. Tuon kyydin jälkeen nuo selvästi oikein huolella teroitetut ja trimmatut kynnet eivät olisi ihan heti entisensä. Mutta mitäs tuosta, mokoma hienostelu olikin täysin turhanpäiväistä. Pian kynnet eivät enää kestäneetkään ollenkaan ja Umbreon mätkähti tyylikkäästi selälleen maahan. Ja kallisarvoinen hattu otti ja seurasi omistajaansa leijaillen rauhallisesti siksakkia ilmassa kunnes laskeutui lepäämään Umpan kuonolle.
Roserade ei voinut muuta kuin tuhahtaa huvittuneesti koko suurelle kohtaukselle ylpeän lakinomistajan valitellessa kipujaan ja vääntäessään kärsinyttä kroppaansa takaisin neljälle jalalle. Hachi odotteli paikallaan itsekseen virnuillen ennen kuin lähti taas marssimaan kohti sitä outoa ääntä Robinin taapertaessa perässä.
Pian nuori Umbreon olikin jo taapertanut vanhan kukkaissedän kiinni. Sillä selvästi oli puheripuli päällä - Hachi ei olisi ihmetellyt yhtään vaikka tuolla yksilöllä se olisi synnynnäinen parantumaton vaiva - sillä ennen kuin hän ehti edes vastata pelkokysymykseen (johon vastaus olisi tietenkin ollut että ei pelota, ei kai mitään muuta vaihtoehtoa voinut edes ajatella!), tämä alkoi selostaa jotain salaperäistä pahan kolauksen kärsineen päänsä sisällä syntynyttä skenaariota, johon liittyi vaaaaaaaaltava Metagross, joka teki sitä sun tätä...
Tässä vaiheessa Hachi käänsi päänsisäisen melunsuodattimen päälle, koska tuollaisen puhetulvan kuunteleminen tosiaan sekoittaisi kuulijan pään melko nopeasti eikä nyt (eikä tälle yksilölle koskaan muulloinkaan) ollut aika ruveta sekoilemaan. Puhesuodatin alkoi toimia välittömästi ja Umbreonin fantasiakuvailut lipuivat kovalla tahdilla toisesta korvasta sisään ja siitä toisesta ulos. Ainakin siihen asti, kun suodatin havaitsi tietoa, joka aivojen pitäisi rekisteröidä. Mutta jo samantien kun Roserade oli tajunnut Robinin kysyneen tämän varsin näkyvistä tatuoinneista, puhe pilvilinnoista sun muusta palasi entiselleen ja informaatiosuodatin antoi jälleen puhetulvan soljua korvien välistä kuin veden Butterfreen siiviltä.
Lopulta tämäkin loputtomalta aluksi tuntunut puhetulva tyssäsi. Hachi ajatteli jo, että nyt olisi sen mahdollisuus vastata kysymykseen tatuoinnista (ja vaikka pelkäämisestäkin, vaikka siihen vastauksen pitäisi kyllä olla itsestäänselvyys), mutta keskeytykset eivät olleet vielä päättäneet lopettaa tämä kukkaiskeijun riivaamista. Jälleen sama ääni, jonka kaksikko oli puussa kuullut, iski heidän tärykalvoilleen. Paitsi että tällä kertaa se tulikin jo paljon lähempää (missä vaiheessa he olivat jo niin kauas ehtineet kävellä?) ja sen takia olikin paljon vahvempi. Viimeksi ei pystynyt liian etäisyyden takia sanomaan, mikä tuollaista ääntä piti ja mitä se ääni oikeastaan oli (muuta kuin korviaraastavaa); tällä kertaa äänen lähteen määritteleminen ei onnistunut, koska Hachilla oli liian kiire peittää korvansa suojatakseen kuuloelimiään tuolta kamalalta ääneltä.
Mutta ainakin Hachi otti sen paremmin kuin sen vierellä kulkeva Umppa. Eipä käynyt kateeksi, kun raukalla ei ollut käsiä, joilla peittää paljon suuremmat korvansa, jotka olisivat epäilemättä myös paljon tarkkaavaisemmat ja herkemmät. Sen lisäksi se alkoi muutenkin osoittaa kaikkia kauhistuksen merkkejä, joita nelijalkaisista pokèmoneista saattoi havaita pikaisella katsauksella: häntä koipein välissä, korvat luimussa, silmät laajenneina ja niin päin pois.
"Itse asiassa ei voida kun näinkin kauas jo tultiin asiaa tutkimaan. Tai no, enhän minä voi sinun puolestasi päättää mutta itse en ole menossa mihinkään", Hachi vastasi Robinille jatkaessaan ääntä kohti etenemistä. Parin askeleen päästä Roserade huomasi seuralaisensa jääneen parin askeleen päähän edelleen esittämään pelokkaan pokèmonin perikuvaa pelkät silmät villisti liikkuen. Tosin korvatkin nousivat hitaasti ylös kuulostelemaan ympäristöä ötökkäpokèmonien tuntosarvien tapaan. Mutta Hachilla ei nyt ollut aikaa jäädä kirjaamaan muistiin pelon merkkien hidasta väistymistä uteliaisuuden enteiden tieltä. Hachi lähti sipsuttelemaan oikein roserademaisesti eli äärimmäisen epämiehekkäästi eteenpäin.
Äänet alkoivat mukavasti hiljentyä. Nyt kun korvia ei enää tarvinnut sulkea niiden suojaamiseksi, Hachi sai vihdoin selvää mistä päin ääni oikein tuli ja millaista ääntä se oikeastaan oli. Paremman kuvauksen puutteessa olisi voinut sanoa sen kuulostaneen siltä, että jotain erittäin isoa ja kestävää väänneltiin kovaa kyytiä. Sen keskeytti pian ikävä rusahdus; sellainen, joka kuuluu esimerkiksi siitä, kun puun rungosta väännetään oikein sitkeä oksa irti. Paitsi että monin verroin isompi. Tällainen kuvailu ei osunutkaan ollenkaan harhaan: hieman ylemmäs katsoessaan Hachi sai kauhukseen huomata, että tätä kohti kiisi kovaa kyytiä vasta irti revitty puunrunko, johon kieltämättä sopi erittäin hyvin se erittäin liioiteltu suuruutta kuvaava adjektiivi, jota toveri Umbreon oli käyttänyt kuvaillessaan kuviteltua Metagrossiaan. Reagoiden mahdollisimman nopeasti, Hachi pinkaisi pikajuoksuvauhtia eteenpäin; sinne juosten hän varmaan ehtisi parhaiten pois alta. Vihoviimeisenä varotoimenpiteenä kukkaiskeijukainen iski vielä kädet suojaamaan kallisarvoisia korviaan.
Ei yhtään liian ajoissa. Puunrunko iskeytyi maahan niin että jysähdys vain kävi. Massiivisen tömäyksen ääni olisi varmaan ollut kuuloelimiä räjäyttävä sopivan läheltä; nyt kun Hachi oli ehtinyt sopivan kauas, ääni oli vain aivan liian kova. Onneksi Roseradella oli myös kädet korvia tukkimassa. Mutta eiväthän puunrungon ja maankamaran mahtavan kohtaamisen sivuvaikutukset vielä tähän jääneet. Sen lisäksi, että maahan jäisi epäilemättä jonkin sortin jälki tästä tulevien onnettomien kulkijoiden ihasteltavaksi, eräs välittömämpi sivuvaikutus oli, että paikasta, johon puunrunko oli päätynyt, liikkui mukavan kokoinen ilmamassa pois päin etsimään itselleen uutta tilaa. Tämä paineaalto iski Roseradea selkään ennen kuin pikku kasvipokèmon ehti edes ajatella että sellainenkin saattaisi syntyä ja heitti tämän mukavan matkaa eteenpäin.
Hachi tömähti naama edellä maahan. Niin kovasti kuin hänen tekikin mieli kirota, se säästyi myöhemmäksi kun setämies huomasi missä oikeastaan olikaan: parin hassun puun takaa pilkotti jonkin sortin aukio. Äänen oli täytynyt tulla sieltä! Täysin manailemisen unohtaneena Roserade syöksyi pikkuisen metsikön läpi.
Sen takaa paljastui pieni, mutta jyrkänpuoleinen rinne. Ja rinteen alapäässä oli sitten se aukio, jonka Roserade oli sinne kuvitellutkin: tälle saarelle tyypillisesti ruoho, joka oli täyttänyt koko aukion, kasvoi hyvin lyhyenä niin että sen seasta paljastuvat kukat, pensaat ja sammalisten kivenlohkareiden luona kasvavat pienet kukkivat marjanvarvut erottuivat maisemasta selvästi jopa aukiota ympäröivän jyrkän rinteen yläreunalta kun oikein ja hyvillä silmillä osasi katsoa. Sen lisäksi siellä täällä kasvoi myös erilaisia puita: oli nuoria, vielä taimiakin, ohuita, paksuja, pystyyn kuolleita ja muuten vain ikivanhoja, ja kaikki olivat selvästi samaa lajia kuin se puu, jonka hedelmillä Roserade ja Umbreon olivat itseänsä ruokkineet.
Kaunis aukio, mutta siellä oli jotain mikä ei selvästi kuulunut koko paikkaan. Ellei jokaisella kaukaisella tutkimattomalla saarella asustanut tuollaisia, mitä ei tietenkään voitu tietää koska kyseiset saaret olivat sentään tutkimattomia ja muutenkin sijaintia lukuun ottamatta täysin tuntemattomia. Mutta jotekin Hachilla oli sellainen tunne, etteivät tuollaiset Venusaurit olleet ihan normaaleja. Eihän itse Venusaureissa mitään epätavallista ollut, pokèmoneja ne siinä ovat missä muutkin, mutta tätä yksilöä kuvatessa pitikin käyttää sitä sanaa, mitä Umppa oli fantasiamaailmansa Metagrossista käyttänyt. Ja siihenkin ehkä piti vielä lisätä muutama a-kirjain. Tuollainen kävelevä, kukkiva luonnonmullitus ei todellakaan ollut ihan jokapäiväinen näky. Enää ei ainakaan ollut mitään epäilystä siitä, mikä oli repinyt aukiolta pari puuta irti ja lingonnut ne tuosta vain parin utelijan kulkijan niskaan (tai ei kirjaimellisesti niskaan, ainakaan Hachin kohdalla. Toivottavasti ei Robbarinkaan kohdalla... Tarvitsihan tässä paikassa, joka sijaitsi keskellä ei-mitään, sentään jotain juttuseuraa, vaikkei se ihan täysjärkistä ollutkaan!).

Venusaur näytti siltä kuin olisi hyvin tyytyväinen napsaistuaan puun rungon alaosasta poikki. Kaiken itsetyytyväisyytensä lomasta se jaksoi silti huomata rinteen laella tyrmistyneenä seisovan Roseraden. Silmät kohtasivat silmät, ja hetken aikaa ruohopokèmonit vain tuijottivat toistensa silmiin kuin olisivat yrittäneet kommunikoida ilman puhetta, liikkeitä tai edes ajatuksia. Hetken se kesti, kunnes Venusaurin suupieli nytkähti ylöspäin jonkinlaiseen ilkikurisuutta ja julmuutta sekoittavaan virneeseen. Sen nähdessään tuo pikkuinen Roserade lähti kipittämään kovaa kyytiä pois päin. Turha toivo, tämä luonnonoikku saisi sen äkkiä kiinni.

Hachi juoksi jälleen ohuen metsikön läpi. Pois, pois, pois aukiolta ja siitä hirviömäisen kokoisesta pokèmonintapaisesta. Tuollaisten kanssa ei nimittäin parane asettua napit vastakkain. Niillä kun sattuu olemaan puhdas massaylivoima ja senpä takia ne uskaltavat hakeutua otteluun kenen tahansa kanssa. Ja yleensä myös voittavat, mikä tietenkin paisuttaa mokomien egoa aina vain. Hachi oli melko varma, ettei hänestä olisi paljoa vastusta mokomalle luonnonoikulle. Joten paras suunnitelma oli juosta, tulosuuntaan, äkkiä jättipuunrungon yli...
Kunnes polulle ilmestyi Umbreon, joka kutsui tätä... Mitä erikoisimmalla nimellä. Noh, ainakin se oli sisäistänyt sen tosiasian, että oli tekemisissä herraspuolisen olennon kanssa. Ja mikä parempaa, oli hengissä, tosin hieman kärsineen näköinen, mikä ei ollut ihmekään kun otti huomioon että se kömpi juuri äsken esiin piikkipensaasta pelastuttuaan varmaan täpärästi yhteentörmäykseltä puunrungon kanssa. Mutta nyt pitäisi tehdä jotain tai se joutuisi pian mitä ikävimpääm yhteentörmäykseen muuan Venusaurin kanssa.
"Minähän se. Nyt ehdottaisin että seuraat minua. Tiedossa on jo, mikä aiheuti äänet ja lentelevät puunrungot ja muunkin rasittavan", Hachi hieraisi hieman maasta päälleen irronnutta likaa tätä mumistessaan ennen kuin jatkoi: "ja kerron erittäin yksityiskohtaisesti sinulle kaiken siitä aiheuttajasta kunhan siirrämme fyysiset olemuksemme turvallisemmaksi toteamalleni alueelle. Nimittäin kun kerran reaktiosi jo pelkkiin sen ääniin oli mikä oli, pyörryt varmaan kauhusta tai hämmästyksestä tai mistä lie jos näet itse aiheuttajan kaikiessa suuruudessaan." Hachi ei ollut tarkoittanut viimeisintä virkettä loukkaavaksi, mutta se saattoi pahasti kuulostaa siltä. Hänellä kun oli paha tapa kuulostaa sellaiselta vaikkei olisi halunnutkaan. Aivan kuten hänellä oli paha tapa käyttää sarkasmia tilanteissa, joissa se ei ehkä ollut viisasta. Mutta mihin Growlithet raidoistaan pääsisivät, kuten sananlasku kuului. Toivottavasti vain tämä Umbreon ei ottaisi siitä nokkiinsa.

[Päätinpäs mikä se oli. > Tai oikeastaan Haplo päätti kun käskin häntä sen keksimään. xD Joten hänelle kiitos siitä. Hänelle kiitos myös siitä että vaivauduin kirjoittamaan tämän koko viestin, jonka tekemiseen meni pyöreät kaksi tuntia, vielä tänä iltana. XD Ja nyt on keskiyö, vuorokausi vaihtumaisillaan ja niin päin pois. :'D Näihin sanoihin päätän ylipitkän sukkaviestini. \uwu]

[LENO]

#Anteeksi ko jouduit taas odottamaan.. mää huamasin välkkynä ihmisenä vastaukses vasta viisi päivää sen postaamisen jälkeen owo’’ En muuten jaksanu lukea tätä läpi - joo kyllä, oletan siun jaksavan - joten varaudu separitekstiin :0 #

Robin toista huhuiltuaan nyppäisi muutamia kinttuihinsa uponneita, pensaasta peräisin olevia pitkiä piikkejä, jolloin kuin tilauksesta loikkasi yli puunrungon kohtuullisen joutuisasti paikalle Umpan äsken kutsuma Roserade. Tämä tomua itsestään sukiessaan nähtävästi suun liikkeistä päätellen, öh, puhui jotakin, mutta Umbreonin herkät korvat eivät rekisteröineet ainuttakaan sanaa, josta olisi jotakin selvää saanut. Hiljaista muminaa oli havaittavissa, ehkäpä, mutta hämmennyksissään ei Robin muuta tehnyt kuin kallisti päätään kysyvästi näille tunnistamattomille virkkeille. Ehkäpä äskeisellä, kovaäänisellä tömähdyksellä oli näppinsä pelissä Pokén herkkien korvien suhteen? Ei Umppa sitten vaivautunut pyytämään Roseradea toistamaankaan sanomaansa, tuskin se mitään vielä auttaisi. Roserade jatkoi lörpöttelyään, ja nelijalkaista häiritsi suuresti, kun hörölle viritetyt korvat eivät vieläkään olleet ottaakseen selvää.
”Ja erro eri käsin yksi yksi kosto siuhu kaiken siitä ahemahmah, kunhan sihtäämme fyysiset otuksemme turvepitoisemmaksi torvea Kallelle”, oli Robin nyt kuulevinaan toisen etäisesti mumisevan, ja tästä syntynyt reaktio näyttikin varmasti koomiselta Umbreonin kallistellessa päätään yhä ja ilmeen muuttuessa keskittyneestä yhä kummastuneemmaksi ja kummastuneemmaksi.
Torvea Kallelle? Kuka hitto oli Kalle? Eri käsin? Tietääkseen ainoat tassuttimet näillä main olivat kaksikon kintut, joista ensimmäinenkään ei tainnut olla varsinaisesti käsi, eihän? Ellei sitten käpälää, tassua tai paria kummallista kukkapuskaa voida luokitella käsien kategoriaan. Tuon pohtiminen kuitenkin loi vain uuden kysymyksen yksinkertaisen Umpan mielen pohjille kerääntyneeseen kysymyskatraaseen, joihin jokaiseen tuo Poké olisi halunnut kovasti vastauksia.
Sanan ”fyysiset” oli tummaturkkinen joskus aikaisemmin kuullut, muttei ollut vielä tähänkään päivään asti selvittänyt, mitä se mahtaa tarkoittaa. Jotenkin niihin tieteisiin – matetetiikkaan, fysiaan ja sen sellaiseen kummasanaiseen kategoriaan, joista viisaat meedioPokémonit tapasivat joskus puhua - hän uskoi sen liittyvän, muttei osannut mitenkään yhdistää meediopokéjen sepustuksia sihtäämiseen. Mitä ylipäätään tarkoitti sihtäys tai sihtääminen? Umppa parka ei edes tiennyt miten se tuli taivuttaa! Olikohan Roserade ottanut kenties osumaa kaatuvasta puunrungosta ja hölisisi nyt nuppi tällistä sekaisin omia juttujaan? Tai sitten tuolla paikan päällä olisi ihan oikeasti se massiivinen romukasa Metagross, jonka nakkelemista murikoista ruohopoksu olisi saanut päähänsä.

”Nimittäin kun kerran reaktiosi jo pelkkiin sen ääniin oli mikä oli, pyörryt varmaan kauhusta tai hämmästyksestä tai mistä lie jos näet itse aiheuttajan kaikessa suuruudessaan.”, Roserade jatkoi, ja tällä kertaa Umbreon uskoi saavansa jo selvää kaikista sanoista. Ja toivoi tietenkin kuulevansa oikein. Umbreonin logiikalla tämä muodosti omanlaisensa johtopäätökset tapahtuneesta ja siitä, mitä Roserade oli madollisesti yrittänyt aikaisemmin sanoa.
”Siellä siis on se vaaaaaaltava Metagross?”, Robin täpinöi, ja syystä tai toisesta peltikasa vaikutti nyt hänen mielestään pikemminkin kiinnostavalta kuin pelottavalta.
”Ehkä se suutuspäissään nakkelee puita, jos joku on ärsyttänyt sitä. Eihän sellaisiin tilanteisiin sovi jättää ketään yksin, sehän saattaisi kaivata seuraa ja lohdutusta!”, Umbreon jatkoi oikeudenmukaista löpinäänsä, ja käännähti kippurahäntä liehahtaen jolkuttelemaan puunrungon suuntaan.
Matka tyssäsi nopeasti, sillä lyhytkyntisellä tummaturkilla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä tien tukkivan, paksun puunrungon yli, mutta töminästä ja murahtelusta päätellen Metagross oli aivan lähellä. Suoraan silmiin paistavan auringon eteen piirtyi hiljalleen tumma siluetti kovaäänisten, jatkuvasti hiljentyvien tömähtelyjen saattelemana. Robin siristi silmiään erottaakseen otuksen, ja kun tuo massiivinen Pokémon viimein astui aivan pimeyspoksun ja puunrungon väliin, se peitti auringon, loi ruhollaan valtavan varjon Umbreonin päälle ja sen piirteet näkyivät nyt selvästi. Hintelän pitkäkorvan eteen oli kohonnut Venusaur, vanha, nystyinen ja valtava. Ei, se oli vaaaaaltava. Eipäs sittenkään, vaan vaaaaaaaaaaaaaaltavan valtava! Juuri sen näköinen, että kuka tahansa osaisi arvostaa sitä vaikkapa kylän viisaimpana tai jotain.
”Huijasit minua, se olikin Venusaur!”, Robin huikkasi olkansa yli Roseradelle, eikä liioin ollut hätkähtänyt Venusaurin massiivista kokoa. Minkäs otus koolleen mahtaa, olihan Robin itsekin pienikokoinen. Venusaurin kasvoille levisi pitkä virne sen avatessa suunsa ja möristen matalalla äänellään:
”Teitä olikin siis enemmän?”
Robin vastasi leveällä hymyllä ja rivakalla nyökyttelyllä. Ihanaa nähdä hymy vanhan herran kasvoilla. Umbreonhan olikin aavistellut, että se ilahtuisi saamastaan seurasta. Harmin paikka kun ei tullut korttipakkaa mukaan, kolmikkohan voisi kuluttaa aikaansa saarella sen parissa. Ja kutsua mukaan kaikki muutkin vastaan tulevat Pokémonit, mikäli kortteja vain riittäisi.
Venusaurin rehevän selän puolelta luikerteli runkoa kohden kaksi paksua köynnöstä, jotka luikahtivat nopeasti sen alle, kiertyivät sen ympäri ja valtavalla voimalla kohottivat rungon korkealle ylös.
Robin oli juuri kiittämässä toista tien avaamisesta, mutta sen sijaan kurkusta pääsi epämääräinen älähdys, kun Venusaur ilmoitti, etteivät he pääsisi tällä kertaa livohkaan ja tähtäsi paksun puunrungon kohti heitä. Vaikka kuinka simppeli Röbbis saattoikaan olla, ei vaatinut paljoa aivoja saada otus tajuamaan, että tällä hetkellä viisainta olisi yksinkertaisesti hankkiutua pois tuon möllin silmistä. Otus käännähti kannoillaan niin ketterästi kuin suinkin pystyi, mutta onnistui kompastumaan jalkoihinsa ja lensi turvalleen. Nopeasti luunsa korjattuaan Robin ampaisi kuin NATOn ohjus pois kauniissa kaaressa lentävän puunrungon alta. Pitkälle Poké ei ehtinyt pötkiä, kun sai maistaa uudelleen mutaa korviavihlovan äänen jälkeen syntyneen paineaallon tuuppaamana. Hän räpelsi ruhonsa ylös, jatkoi juoksuaan tuulen humistessa korvissa ja käänsi nopeasti päätään vilkaistakseen, minkä sorttisessa tilanteessa kaksi ruohoPokéa mahtoivat olla, muttei kerinnyt nähdä heistä vilaustakaan kun joutui jo siirtämään katseensa eteen, jottei olisi törmännyt suurin piirtein aukion keskellä pönöttävään hedelmäpuuhun, jonka rungossa näkyi yhä jälkiä Röbbiksen lyhyistä kynsistä ja epäonnistuneesta laskeutumisyrityksestä.

Avaraa aukiota ympäröi lähes joka suunnassa ohut metsikkö – lähinnä taimista ja ohuista lehtipuista koostuva -, jonka pohjaa peitti pitkä, rehevä heinikko. Tummaturkki suuntasi tassujensa jolkutuksen tähän suuntaan – eihän alueella edes sen lisäksi tainnut olla muita piilopaikkoja. Pari metriä puiden välissä pujoteltuaan, Umbreon pysähtyi kuin seinään ja kyyristyi matalaksi heinikon suojiin, vaikkei kyyristyminen edes olisi ollut täysin välttämätöntä, ylsihän heinikko Pokéa ainakin päälaelle asti. Kieli roikkui pitkällä ja sydän hakkasi hengästyneen Robinin rintaa. Oliko hän sanonut Venusaurille jotakin väärin? Miten sille Roseralellekin – jonka nimen hän oli itse asiassa unohtanut kysyä - oli käynyt? Entä jos Venusaur oli hotkaissut Rseraden välipalaksi – sehän olisi silloin Robinin omaa syytä, kun tämä taistelemisen sijaan oli livahtanut piiloon. Ehei, ei uros voisi jättää tuota uutta tuttavuuttaan yksin, hänen olisi löydettävä tämä.
Umbreon kohottautui hieman, ja pari pitkiä korvia pilkisti heinikosta kuulostelemaan mahdollisia liikkeen ääniä. Tästä huomion vei kuitenkin muutama piikki Pokén takamuksessa, joiden nyppimiseen hän ei näköjään ollut kiinnittänyt vielä tähän asti huomiota. Toivoa vain saattoi, ettei piikkipensas olisi myrkyllinen. Heinikko havisi Robinin nyhtäessä hampaillaan teräviä piikkejä sieltä täältä, ja olisi hämmästys, mikäli hän vielä muistaisi ruohoPokékaksikon ja heihin liittyvät huolenaiheet.

”Tule esiin, tiedän, että olet täällä!”, palautti Venusaurin kantava mylvintä Robbarin takaisin maan pinnalle. Hetkonen – kenestä Venusaur oikein sepitti? Roserade ja Umbreon muodostivat kaksikon, jolloin lausahdus olisi pitänyt muotoilla toisin.
”Luulin jo, että meillä oli sopimus reviiriemme jakamisesta. Vie kynnenkokoiset kätyrisi mailtani, ja tule sanomaan sanottavasi suoraan kasvotusten kuin mies, Blastoise!”, möreä mylvintä kaikui aukiolla. Mitä tuokin oli tarkoittavinaan, oliko saarella menossa jonkin sortin … sisällissota? Eivätkä he olleet kynnenkokoisia! Kätyreistä nyt puhumattakaan!
Toista kerrostalon kokoista jättiläispoksua tänne nyt vähiten kaivattaisiinkin.


#Ehkä Haplo sen keksi, mutta puit sen näyttävästi sanoihin, joten propsit myös sinulle. uwu Minäki itse asiassa yritin kinua häneltä neuvoja tämän pelin jatkamiseen, mutten saanut mitään irti, ehkä ihan syystäkin XD
En khyl olis osannut aavistaa, että jatkon keksiminen vastauksellesi olisi vielä haastavampaa kuin sen mylvinnän lähteen (aka Mr. Venusaurin) keksiminen. owo’’’ Näin siis käy kun päästää flunssahuuruisen Veeran Wordin ja Dewin eteen; ylipitkä viesti täynnä kaikkea ei-olennaista, sekä randomin Blastoisen mainitseminen. Jipii! o/ #

[Kacku]

[Ota vastaan tuhannet anteeksipyytöni kuukausia kestäneestä lagista. ;m; *nyyhkyttää kun on lagaajapaska* Ja parit tuhannet lisää ala-arvoisesta ja ylipitkästä vastausviestistä. >o<]

Hachi alkoi puuskuttaa hieman puhetulvansa jälkeen. Niin ja saattoihan henkensä edestä juoksemisellakin olla miekkosen olotilaan omanlaisensa vaikutus. Hän odotti Umbreonin katselevan pelokkaana tai äärimmäisen kiinnostuneena ja adrenaliinia uhkuvana (hän sattui tietämään sellaisiakin tapauksia, jotka rakastivat vaaraa eivätkä voineet elää elämäänsä vaarantamatta henkiparkojaan vähän väliä; ehkä tämä Umbreonkin oli sellainen, osasi vain kätkeä sen hyvin) ympärillensä etsien mainittua oliota katseellaan. Sen silmien olisi pitänyt haravoida ympäristöä eikä tuijottaa Roseradea kuin mokoma ei olisi koskaan elämässään nähnyt mitään kummallisempaa. Oliko tämä tapaus oikeasti näin tyhmä vai pelleilikö se vain? Tai ehkä se ei ollut kuullut. Nuo hörökorvat varmaan menisivät aika suurella todennäköisyydellä lukkoon kun paritonninen puunrunko rysähtäisi maahan ihan niiden vieressä.
Juuri kun Hachi oli alkamassa toistaa äskeisiä sanojaan (pienellä sadattelulla, huomattavasti ärsyyntyneemmällä äänensävyllä ja pienellä huutamisella höystettynä, sitä tuo mokoma ansaitsikin kun ei häntä kuunnellut), kun Robbari avasi suunsa ja alkoi taas selostaa jotain siitä mielikuvitus-Metagrossistaan, joka kaatoi puita pelkällä henkäyksellään tai jotain sinne päin. Hachi meinasi tyrmätä väitteen ja kertoa, että nyt ei ollut kyseessä Metagross vaan Venusaur, mutta taas Umbreon ehti aloittaa hölpötyksensä ennen kuin ukko sai suutaan auki. Ei, kyseessä ei ollut vaaaaaaaaltava Metagross, joka kärsi vihanhallintaongelmista ja painostavasta yksinäisyydestä, mutta eihän kukkaiskeijukaisemme tästäkään ehtinyt toista infota ennen kuin toinen oli jo kipittämässä pää viidentenä käpälänä kohtaamaan mielikuvitusolentoansa.
Hachi oli täydellisen valmis ryntäämään perään karjuen kuin mielipuoli, että tuon pikku pusikon takana odotti sellainen olio, joka ei halunnut ystäviä vaan ruokaa, kun hän huomasikin tämän ihanaisen olion tulleen pois metsikön takaa. Siinä se seisoi kaikessa rumuudessaan äsken viskaamansa puun takana ja irvisti pahaenteisesti. Äkkiä itsesuojeluvaisto alkoi esittää kehotuksia jättää Robbari saurinmurkinaksi ja juosta äitiä huutaen pakoon niin kovaa kuin jaloista lähti. Ennen kuin Hachi ehti edes alkaa kyseenalaistaa tätä kultaista neuvoa pienessä pääkopassaan, Venusaur vetäisi taas rungon maasta ja nosti sen korkealle puiden yläpuolelle.

"Tällä kertaa ette livistä", Venusaur mörisi kohottaessaan runkoa vahvoilla, paksuilla köynnöksillään aina vain ylemmäs. Tässä vaiheessa Hachi pinkoi jo pakoon niin kovaa kuin pikku koivillaan pääsi. Äidin huutamisen hän oli päättänyt jättää pois, siihen menisi ihan turhaan henkeä ja sitä paitsi se oli äärimmäisen noloa. Vaikkei kukaan sitä kyllä kuulisikaan.
Mutta pakenemisen ajoitus oli joka tapauksessa hyvin onnistunut. Sillä hetkellä Venusaur otti ja linkosi puunraadon jälleen kohti kahta sille auringonkukan siemenen kokoista pokèmonia. Adrenaliini virtasi Hachin pikku kropassa hänen yrittäessään ylittää kaikki juoksuennätyksensä. Hän kuuli korvissaan äänen, joka väänsi hänen vatsaansa: valtavan puunrungon kiitämisen ilman halki kohti hänen epätoivoisesti kamppailevaa hahmoaan kohti. Vaikutti pahemman kerran siltä, ettei hän ehtisi ikinä pois alta ennen kuin puu iskeytyisi maahan ja rusentaisi hänet alleen. Ellei jostain ilmestyisi hieman... työntöapua. Siinähän se! Hachi kääntyi pikaisesti ympäri, mutta jatkoi yhä samaan suuntaan kipittämistä. Hän siirsi kätösensä pikaisesti yhteen ja alkoi kerätä niihin eritteitä, joita kaikkien myrkkypokèmonien kropat tuottavat luonnostaan. Hän yritti tunkea myrkkyä käsikukkasiinsa mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti, nyt oli aika nimittäin harvinaisen kortilla.
Loistavaa... Tästä tulee sellainen Liejupommi ettei toista ole nähty sitten sen päivän, kun kolmikymmenmetrinen Muk vielä asutti tätä maailmaa, ajatteli Roserade itsevarmana. Tai ainakin hän yritti olla itsevarma, vaikka polvet tutisivat pahemman kerran ja hikihelmet valuivat alas kukkaiskeijukaisen päätä pitkin. Nyt kaikki oli ajoituksesta kiinni, toista mahdollisuutta ei tulisi. Hachin mielessä käväisi epäilyskin; auttaisiko tämä mitään, eikö hänen olisi vain kannattanut jatkaa juoksemista kuten kuka tahansa täysjärkinen olisi tehnyt? Mutta nyt oli liian myöhäistä katua sitäkään. Miten kätevää, ettei jälkiviisauskaan enää auttanut. Nyt tai ei koskaan, Hachi ajatteli. Sitten hyppäsi ilmaan ja karjaisi kovempaa kuin uskoisitte niin pienestä ja kukkaisesta olennosta ääntä lähtevän: "LIEJUPOMMI!"
Vaikutus oli toivottu. Kaikki myrkky, joka oli hetken aikaa ollut varastoituna Hachin käsikukkasiin niin että ne turposivat valtaviksi, purkautui kerralla ja koska Hachi sattui olemaan ilmalennossa, myrkkypurkaus antoi ilmalennolle lisää potkua ja pikku pokèmon lensi taaksepäin komeassa kaaressa.
Tämä komea kaari onneksi riitti, sillä puun rämähtäessä maahan hetkeä myöhemmin Hachi oli saanut siihen tarpeeksi monta metriä välimatkaa säästyäkseen rusentumiselta. Pirulliselta paineaallolta sen sijaan ei säästänyt mikään. Hachi karjaisi jotain epäselvää lentäessään taaksepäin ja piteli korviaan. Niin, paineaallon lisäksi rysähdys oli jälleen lyönyt hänen korvansa lukkoon. Äärimmäisen epämiellyttävä asia, varsinkin kun se sattuu kahdesti niin lyhyessä ajassa. Hachi lisäsi päänsisäiseen vahinkolistaansa vielä penteleenmoisen selkäkivun laskeuduttuaan vihoviimein keskelle jotain puskaa. Korvissa soi edelleen ja päätä huimasi, joten hän ei jaksanut edes yrittää nousta ylös ja räyhätä Venusaurille jotain epäasiallista raastuvasta ja leivättömän pöydän ääreen joutumisesta. Puhumattakaan Robbarin paikallistamisesta.

Pian Roserade jaksoi kuitenkin jälleen koota itsensä ja kiskoi itsensä seisoma-asentoon viatonta pikku pajupusikkoa apunaan käyttäen. Silmissä ei enää pyörinyt, mutta korvat soivat edelleen. Hachi puisteli päätään rajusti, aivan kuin olisi yrittänyt karistella pienet ilkeät huimauspeikot päästään. Ja auttoihan se jotain, nyt hän kuuli mitä Venusaur sanoi!
"... sanomaan sanottavasi suoraan kasvotusten kuin mies, Blastoise!" oli mitä Hacci ehti örinästä tulkita päästyään takaisin kuulevien kirjoihin. Olikohan erakonelämä tehnyt hallaa Venusarin aivoille? Se kun puhui jollekin olemattomalle Blastoiselle, vaikka lähimaastosta ei varmasti löytynyt muita pokèmoneja kuin hän itse ja onneton Umppa, joka oli taas joutunut Hachilta hukkaan. Ehkäpä siitä oli tosiaan jo tullut saurinmuonaa. Ja ellei tullutkaan, Hachista pian tulisi jos hän jäisi tänne mielipuolisen, verenhimoisen kerrostalon kokoisen Venursaurin lähistölle hengaamaan. Ehkä hänen pitäisi vain etsiä lähin ranta, hypätä veteen, uida niin pitkälle kuin jaksoi (mikä ei ollut paljon, Hachi oli ruohopokèmon, ei ihan suunniteltu elämään vedessä) ja sitten hukkua ollessaan liian väsynyt enää uimaan eteenpäin. Loistava suunnitelma jos unohti sen hukkumisosan. Elikää nyt vain rantaa etsimään. Hachi lähti hitaasti hiippailemaan johonkin päin. Ei sillä väliä mihin, kunhan sitä reittiä vain pääsisi mahdollisimman kauan psykoottisesta Venusaurista.

Huomattuaan heinikon, johon oli päätynyt kipeästi laskeutumaan, tarjoavan ihanan näkösuojan, kukkaiskeijukaisemme lähti kipittämään reipasta vauhtia pois mölyävän Venusaurin suunnalta. Robinille se ei jaksanut uhrata ajatustakaan, koska pelko oman hengen puolesta oli niin vahva. Sitä paitsi Umbreon oli varmaan jo muutenkin heittänyt henkensä. Joo, pakko. Varmasti oli. Tai näin ainakin Hachi vakuutteli itselleen. Hän ei pitänyt pelkuruudesta, mutta hän ei vain ollut mikään uhkarohkea nuori tomppeli, joka kohtasi kaikki vaarat jos ne vain osuivat tielle. Mutta ei se ollut mikään tekosyy jättää toista kuolemanvaaraan. Joten Hachi vain uskotteli itselleen Robinin kuolleen ja pakeni kuin murtovaras rikospaikalta.
Pakoon hän ei kuitenkaan päässyt. Päivällä oli nimittäin vielä odottamattomia tapahtumia varastossa.
"Kuka täällä valittaa reviireistä! Olen pysytellyt täsmälleen omani sisäpuolella eikä mielessäni käväissytkään sopimuksen loukkaaminen! Mutta SINÄ sen sijaan tulet melkein minun puolelleni valittamaan jostain olemattomista kätyreistä! Olet tainnut seota lopullisesti. Tai sitten olet vain harvinaisen riidanhaluinen, kun joudut keksimään olemattomia tekosyitä", valtava Blastoise jyrisi edessä päin. Se siitä pakomatkasta sitten. Hachi ei ikinä pääsisi tuonkaan ohi hengissä. Ja mikä pahinta, nyt hän oli sellaisessa paikassa, että jos nuo titaanit alkaisivat taistella, hän jäisi täydellisesti ristitulee. Toivottavasti niin ei...
"Sinähän täällä riitaa haastat! Kehtaatkin puhua minulle noin! Saat maksaa töykeydestäsi JA sopimusrikkomuksesta! ENERGIAPALLO!"
... kävisi. Okei, liian myöhäistä. NYT Hachi oli pahassa pulassa.

[LENO]

#Ei mulloo valtuuksia ottaa mitään pahoitteluja superioreilta vastaan ko oon tällanen lagaajasebbe kakkakirjuri òoó#

Viimein viimeisetkin piikit suostuivat hellittämään ankaran otteensa Umbreonin takamuksesta tämän vangitessaan ne ensin lyhyiden nastahampaittensa väliin ennen napakkaa kiskaisua. Robin oli siis valmis tekemään seuraavan siirtonsa nyt kun piikitkään eivät enää vaatisi aikaa ja huomiota – harmi vain, ettei hän koskaan ajatellut astetta pidemmälle. Mitähän hän nyt siis tekisi? Tuon Roseraden hän voisi tietysti etsiä käsiinsä ja vaikka pohtia tämän kanssa, kuinka he voisivat toimia sen Venusaurin suhteen. Kyllä kaksi viisasta päätä saisi varmasti loistosuunnitelman aikaiseksi!
Umbreon kohotti pitkät korvansa heinikon yläpuolelle, mutta Venusaurin ölinä ja maahan paiskautunut puunrunko olivat jättäneet jälleen jälkensä Pokémonin kuuloon. Niin Roseraden kuin Venusaurinkin liikkeiden havainnointiin terävä kuulo olisi ollut paikallaan, mutta ainoa ääni, jota Robin pystyi aistimaan, oli hitonmoinen ininä korvissa ja heikko heinien havina. Ehkäpä Robinin sitten täytyisi vai tyytyä tihrustamaan tiheän heinikon läpi ja kulkea tasan sinne mihin nokka näyttäisi. Varovasti Umbreon lähti tassuttelemaan epäröivin askelin mainittuun suuntaan, kun ei paikallansakaan jaksanut pysyä. Olisi kai vain ajan kysymys, milloin hän onnistuisi törmäämään sokkona puunrunkoon – mutta sehän toi hommaan vain mukavaa haastetta!

”Kuka täällä valittaa reviireistä!”, pamahti yhtäkkiä matala ja kantava ääni jostain puiden latvojen yläpuolelta pimeyspoksun korviin, ”Olen pysytellyt täsmälleen omani sisäpuolella eikä mielessäni käväissytkään sopimuksen loukkaaminen!”
Hmm… Nyt Umbreonin vähäiset aivosolut työskentelivät kyllä täydellä teholla. Läskisaurilta tuo ei ainakaan kuulostanut, mutta olisikohan mörisijä ollut se kukkakätinen jännä herra?
”Mutta SINÄ sen sijaan tulet melkein minun puolelleni valittamaan jostain olemattomista kätyreistä!”, jatkoi matala ääni, joka kumahteli basson lailla herkkiin korviin. Okei, tuo ei ollut Roserade. Kuka sitten? Ehkä tuolla vähän matkan päässä nököttävällä valtavalla, sinisellä Pokémoninraajalla oli jokin yhteys asiaan.
”Olet tainnut seota lopullisesti.” Hetkinen, kenelle tuo oikein puhui?
”En minä ole sekaisin!”; Umbreon kivahti vastalauseeksi taivaan sinelle, täyteen mittaansa ojentuen, mutta kukaan ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Ainakaan siitä päätellen, että väkevä ääni jatkoi selostustaan siitä, kuinka Robin on harvinaisen riidanhaluinen ja keksii olemattomia tekosyitä. Jo oli toisella otsaa! Eihän hän ollut muuta tehnyt kuin… kuin… Niin - mitähän pieni Umbreon olikaan tehnyt? Eipä poloisen lyhyt muisti kantanut niin pitkälle, että hän voisi eritellä syitä sinikinttuisen Pokémonin käytökselle tai omille, menneille tekosilleen.
”Sinähän täällä riitaa haastat! Kehtaatkin puhua minulle noin!”, jylisi nyt vuorostaan tuo tuttu Venusaur, joka ei äänestä päätellen mylvinyt sanojaan kovinkaan monen harppauksen päästä.
”…Eikö tuo toinen puhunutkaan minulle?”, Robin kysyi hölmistyneenä jostain kumman syystä ääneen itseltään, ja ojentautui uudemman kerran heinikon yläpuolelle nähdäkseen jotain.
Ja kas; heinikosta pilkisti tuttu kukkaissetä Roserade! Tämäpä vasta iloinen yllätys!

Hölmö Umbreon lähti loikkimaan korkein, koomisin ja kömpelöin loikin kohti vanhaa tuttuaan, poissulkien mielestään täysin kaiken sen, miten Venusaur jatkoi uhkailevaa, Blastoiselle suunnattua lausettaan. Kyllä; Robinille oli käynyt selväksi vasta nyt, että kyseessä tosiaan oli Blastoise, vaikka kyseisen vesiPokémonin lajin nimi tuli mainituksi jo aikaisemmin, kun plösö massiivisaurus käski Blastoisea viemään kätyrinsä hiiteen ja paljastamaan itsensä.
”Roseradee~”, Umbreon hihkui ilomielisesti loikkiessaan likemmäs toista, mutta joutui pysähtymään (jälleen taidokkaasti turpa mutaan päätyen) kuullessaan tutun äänen; kovaääninen räsähdys. Tällä kertaa tuota tuttua ääntä kuitenkin seurasi kipinöivä ja räsähtelevä jyrinä, sekä liuta muita kapoisten puiden tuhoutumisen ääniä. Ylös itsensä hinattuaan, hitaasti tummaturkki käänsi katseensa taakse, kohden äänten tulosuuntaa, järkyttyneeksi valahtanut ilme piskuisilla kasvoillaan.
Näky oli kyllä kerrassaan järkyttävä, ja ansaitsisi varmasti jopa Robinin huomion jopa viittä minuuttia pidemmäksi aikaa. Umbreonia – ja Roseradea ja Blastoisea – kohti vyörysi pelottavan hitaasti ja uhmakkaasti jylisten massiivinen energiapallo, säteillen vihreän ja sinisen kylmiä sävyjä kipinöinä ja ohuina salamoina ympärilleen ja raivaten kulkutiensä kaikki tukkeet edestään. Vaaaaaaaaaltava- kuvaus istuisi sen koolle kuin kirsu kuonoon. Robin pienen mielen valtasi silkka pakokauhu. Luonnollisesti.
”Roserade, Roserade, mikä sinun nimesi on, miksi meitä kohti vyöryy alienpallo, miksi se jylisee, miksi me olemme tässä, mitä tapahtuu, miksen osaa lentää, kuinka käy, mitä kello on?!”, Umbreon sönkötti hermostuksissaan tasajalkaa hypellen, ja puhui niin nopeasti, että sanat olivat puuroutua kiinni toisiinsa muodostaen yhtenäisen lauseen, jota olisi hankalaa kenenkään ymmärtää.
PimeysPoké ei edes huomannut myös kehonsa alkavan hermostua pahanpäiväisesti, kun hänen turkkinsa kultaiset renkaat alkoivat Umbreoneille ominaisella tavalla erittää tahmeaa myrkkyä, joka sotki tumman turkin ja vakosamettibaskerin. Luontainen puolustuskeino tuo kaiketi oli.
Eivätpä ruumiin oikut tähän loppuneet; Robinin tassujen eteen alkoi hitaasti muotoutua tumma pallo pimeää auraa – varjopallo. Poikaparka ei hallinnut kykyjään sitten ollenkaan tällaisissa tilanteissa.
Umbreon yritti huudahtaa tatuoidun ruohoPokémonin nimeä, mutta äännähdysyritys epäonnistui pelonsekaiseksi älähdykseksi, kun Varjopallo otti ohjat omiin käsiinsä ja sinkoutui kohden kipinöivää Energiapalloa. Suurempi ei tästä kuitenkaan ollut moksiskaan, vaan imaisi Varjopallon sisuksiinsa kasvaen kooltaan aavistuksen. Umbreonin itsesuojeluvaistot eivät näyttäneet edelleenkään hellittävän, sillä myrkkyhikeä valui yhä Pokémonin kinttuja pitkin heinikkoon. Seuraavaksi olisi tiedossa varmaan lisää holtittomia Varjopalloja tai Sekaannussäteitä.

”…No eipä Energiapalloasi ole nopeudella siunattu. Mikä maksaa? Tässähän voisi odotellessaan ottaa vaikka nokoset”, Blastoise jyrähti kyllästyneesti, viitaten matelevan Energiapallon tuntivauhdin hitauteen, aiheuttaen Venusaurin kurkussa murahdusreaktion.
”Odotas vain, olen hionut tätä liikettäni jo pitkään, ihan vain sinua varten”, Venusaur ilmoitti toiselle, kummallisen varmana itsestään ja voimistaan. Ruohomöllillä oli ilmeisesti ässä hihassaan.
”Luuletko, etten kerkeisi väistämään tuota?”, Blastoise eväsi.
”En luule, vaan tiedän.”

Samassa Umbreonin kroppa häsläsi oikein antaumuksella; jalkojen ottaessa väistöaskelia lähestyvän Energiapallon tieltä, sinkoutui niiden edessä hiljalleen muotoutunut Varjopallo korkeuksiin lävitse puiden latvuslehtien, korkeuksissa jylisevien massiivipoksujen silmientasolle.

#Ibhihibihihihiih köggöän owo Mutta sainpa vastattua ennen ko palaat riparilta ÄHÄHÄHÄ owo/#

[Kacku]

Hachin aivot olivat selvästi unohtaneet miten reagoida vaaratilanteissa; kaikkien Energiapallojen isoäidin lähestyessä hän osasi vain tuijottaa sitä monttu auki ja silmät levällään. Kun vain itsekin saisi aikaan tuollaisen Energiapallon oman XXXXS-kokoisen marmorikuulansa sijasta... Tosin tuo kuula oli kyllä järjettömän hidas, joten sillä tuskin olisi kunnon ottelussa mitään virkaa. Edes massiivi-Blastoise ei näyttänyt pelkäävän sitä yhtään, vaikka oli sentään vesityyppiä ja näin ollen ruohohyökkäyksille heikko. Ehkä se oli nopeampi kuin miltä näytti? Vaikka ei sekään kyllä paljon olisi...
Hachin äimistely katkesi ikävästi jonkun rapistellessa tietänsä heinikon seasta häntä kohti. Ja ettei vain se ollut itse Robin, äsken kadoksissa ollut Umbreon! Hachin teki mieli huokaista helpotuksesta, kun saaren ainoa järkevä (tai no, sen järkevyydestä saattoi löytyä monta mielipidettä, mutta ainakin se sai aikaan ymmärrettävää puhetta!) olento noiden kahden pilviä hipovan pokèmonin ja hänen itsensä lisäksi olikin vielä hengissä. Kukkaissedän omatunto kolkutti kovasti hänen päänsä sisällä, kun hän oli meinannut karata paikaltan jättäen Umpan oman onnensa nojaan. Hachi kuitenkin ahtoi omatuntonsa kovakouraisesti alitajuntansa syvimpiin kuiluihin. Moralisoinnin aika voisi tulla sitten, kun hengissäselviämisen ajasta oli selvitty hengissä.

Robinin suusta karkasi varoittamatta täysin sekopäinen ja liian nopeasti sönkötetty puhetulva, joka sai Hachin miettimään miksi hän ylipäänsä oli huolehtinut tuon otuksen puolesta. Henkensä puolesta pelätessään sitä unohti helposti miten ärsyttäviä tällaiset pikkujutut saattoivatkaan olla. Roserade yritti vastustaa kiusausta alkaa räyhätä sydämensä pohjasta tasajalkaa pomppovalle mustalle otukselle. Jokin kuitenkin kiinnitti taas kukkaiskeijukaisen huomion. Sen keskittymiskyky oli tänään selvästi tavallista huonompi. Tosin äkillinen myrkkyvuoto toisen kehosta varmaan saisi osakseen kenen tahansa huomion melko nopeasti. Hachi katseli jälleen lautasen kokoisiksi laajentunein silmin, kuinka myrkyllisen näköinen neste valui alas pitkin Robinin laihan kehon, yli sen sileän ja lyhyen tumman karvan. Maahan pudotessaan myrkky valui heinien juurille ja sai korret ruskettumaan ja valahtamaan kuolleina mataliksi. Umbreonista oli noin vain tullut nelijalkainen ympäristöriski.
Eivätkä outoudet vielä tähän loppuneet. Hätäilyn ja myrkynerityksen jatkeeksi Robin alkoi kehitellä Varjopalloa tassujensa väliin. Ihan järjetöntä, ei kai se tosiaan meinannut lannistaa noita kahta titaania tuolla surkealla pölypallolla? Tuollainen tuskin edes tuntuisi niillä missään! Pian Varjopallo suhahtikin matkaan Robinin onnettoman kuuloisen älähdyksen saattelemana ja suuntasi kohteeseensa lukkiutuneen ohjuksen lailla kohti jätti-Venusaurin jätti-Energiapalloa. Ja kuten arvata saattoi, ei vaikuttanut siihen mitenkään haitallisesti vaan katosi sievästi vihreän hehkun uumeniin.
"Nyt riitti tämän kauhunäytelmän seuraaminen, otetaan hatkat!" Roserade huudahti jättipokémonien yltyessä jälleen uuteen verbaaliseen mittelöön. Sanat oli osoitettu Robbarille, joka ei kuitenkaan selvästi kuunnellut. Kuitenkin se vaistojensa varassa tanssahteli pois uhkaavasti lähestyvän etanavauhtia kulkevan jättipallon tieltä, joten Hachi koki velvollisuutensa täytetyksi ja lähti itsekin pakenemaan tulilinjalta. Kuitenkin Umbreon alkoi taas vedellä hihastaan odottamattomia temppuja. Jälleen uusi Varjopallo lensi matkaan, ja kovaa vauhtia lensikin, suoraan ylöspäin. Tuo saattaisi jopa lentää tarpeeksi ylös joutuakseen kahden jättipokémonin noteeraamaksi. Se ei tietäisi hyvää.

Paria kerrosta ylempänä tunteet kävivät kuumina Venusaurin uhotessa ja Blastoisen suhtautuessa toisen osapuolen väitteisiin skeptisesti. Väittely kuitenkin katkesi hetkeksi molempien huomatessa pienenpienen (niiden mittakaavassa) mustaa hehkuvan pallon ampaisevan niitä kohti yläilmoihin.
"Mikä ihme tuo on?" Blastoise heti ihmetteli ääneen siristäen silmiään, aivan kuin se olisi jotenkin saanut pallon yhtäkkiseen ilmestymiseen enemmän järkeä katsomalla sitä tarkemmin.
Venusaur sen sijaan oli jo tajunnut mistä oli kyse. Muristen se loi katseensa alaspäin.
"Pahus, ne kaksi itikkaa ovat vielä elossa", se murahti ääneen yrittäen löytää mainitut itikat haravoimalla maanpintaa katseellaan. Turhaan, ei niitä pystynyt tuon tiheän heinikon seasta erottamaan, varsinkaan kun sen itsensä luoma valtaisa Energiapallo häiritsi valaistusta omalla sairaalloisen sävyisellä hohdollaan.
Korviaraastava, matala tuskanhuuto säpsäytti Venusarin takaisin tapahtumien tasalle.
Huudon lähteenä oli ollut Blastoise (mikä yllätys, kymmenien, ellei jopa satojen, kilometrien säteellä ei ollut ketään tai mitään muuta, mistä olisi lähtenyt noin kova ääni), joka oli selvästi tehnyt virheen. Se oli ollut niin kiinnostunut pikkuisesta pallosta (Venusaur ei vieläkään tiennyt mikä se oli), että oli kumartunut hieman lähemmäs ja tihrustanut oikein tarkasti ja joutunut pallon nopeuden yllättämäksi. Se oli selvästi ollutkin vaarallisempi pikku pallura kuin ensi näkemältä olisi uskonut, ainakin päätellen siitä miten tuskaisen kuuloisesti Blastoise valitti pidellessään toista jättimäistä käpäläänsä silmänsä päällä.
Tässä vaiheessa Venusaur tajusi, että nyt oli sen tilaisuus; Blastoise oli tuskissa eikä tajunnut mitään ympäröivästä maailmasta. Mikä täydellinen harhautus! Venusaur antoi köynnöstensä luikertaa esiin selkäänsä kiinnittyneen kasvin alta ja valmistautui käyttämään niitä jos vaikka kävisi niin ikävästi, että Blastoise toipuisi yllätysiskusta ja tajuaisi yrittää väistää tai puolustautua Energiapallolta.
Köynnökset jäivät kuitenkin käyttämättä.

Hachi piteli jälleen kukkaiskouriaan korviensa päälllä. Eikö hän tosiaankaan ollut vielä joutunut kuulemaan tarpeeksi meteliä tämän päivän aikana? Tämä alkoi käydä niin itseään toistavaksi, ettei se ollut enää kuivimmankaan huumorintajun omistajan mielestä hauskaa. Tämä ääni mahtoi kaiken lisäksi olla inhottavimman kuuloinen. Hän tiesi tasan tarkkaan, mikä äänen aiheutti, mutta jos hän saisi käsiinsä sen, mikä lie se ikinä olikaan, sille ei kunnian kukko laulaisi.
Ja toinen asia, joka tuntui toistuvan tämän päivän aikana loputtomiin: ilmaisia lentomatkoja lahjoittelevat paineaallot iskivät taas. Tällä kertaa vain tavallistakin tyylikkäämmin; paineaalto oli vihertävän valonvälähdyksen, epämääräisen räjähdysäänen ja Blastoisen karjunnan saattelema. Ja jälleen Roserade lensi ilmassa ja tömähti kauniisti maahan. Selvitettyään päätään hiemaan kukkaissetä nousi nopeasti ylös ja katseli ympärilleen: hyvä, Röbbis oli pudonnut lähelle, joten sen puolesta ei tarvitsisi heti huolehtia.
Venusaurin ja Blastoisen tilanne sen sijaan oli hieman huolestuttavampi. Miten pahasti Blastoiselle oikein oli käynyt giganttisen Energiapallon osuessa siihen?

[Se jääköön Veeran päätettäväksi. > Jee ei menny ku kaks viikkoo vastata voi vittu ku lagaan ja kello on puol kakstoista jee bailabaila. XD *väsynyt*]

[LENO]

#IHIHIHIHI IHANA VASTAUS XDDD <333 *Insert massive teinisydänraiskaus here* Ei hele Kackundaus, sää oot nero <3 Toi nelijalkainen ympäristöriski on veikein Robsulle keksitty lempinimi tähän asti, ihanasd <3 *Kipittää tunkemaan sen Röbbägayn esittelyyn*
Ja hei oon kyllä vahvasti sitä mieltä, että on täydellisen oikeutettua sebbestää kaks viikkoo, kun kyseessä on tällanen romaanirope 8’D#

Varjopallo oli tehnyt tehtävänsä; kävi, kuten Umbreon oli pelännytkin; titaanien meuhkaamisen äkillisestä vaikenemisesta päätellen tummaa hehkuva pallero oli päätynyt niiden näkökentälle. Kun pimeysPoké oli jo meuhkaamiseen jossain määrin tottunut, hiljaisuus tuntui jälleen aavemaisen pelottavalta, vaikka taustaa tähdittikin yhä ohi porhaltavan Energiapallon matala jyrinä.
Hiljaisuuden rikkoi Blastoisen kummastelu. Eikö tuo ollut ennen Varjopalloa nähnyt? Robin oli jo avata kitansa huutaakseen vesiPokélle selvennystä, mutta tajusi olla yrittämättä. Ei siksi, että hän pelkäsi paljastuvansa ja saavansa vaikkapa Blastoisen hehtaaritassun päälleen. Hän vaan jotenkin pystyi jo aavistamaan, ettei saisi muodostettua ymmärrettäviä, tarpeeksi kovaäänisiä sanoja ja päätyisi vain hädissään änkyttämään. Ainakin hänellä oli arviointikyky jollain kantilla kohdallaan.
Venusaurin muristessa manailujaan Umbreonin kalloon alkoi viimein pikkuhiljaa painautua, ettei tuo ruohomölli ollutkaan niin hyväntahtoinen. Blastoise sen sijaan vaikutti vähän luotettavammalta kaverilta.
…Ja hyvin kovaääniseltä sellaiselta. Robinilla ei ollut aavistustakaan, mistä tuo nyt mölisi, mutta kovaapa äännähtikin. Se sai korviaan jälleen luimussa pitelevän Umbreonin hoipertelemaan taaksepäin, ikään kuin paetakseen ääneltä. Harmikseen hänen oli kuitenkin huomattava, että tuollaisen pilvenpiirtäjän kurkusta kumpuavaa tuskanhuutoa karatakseen tulisi olla pienen saaren toisella laidalla. Hiljaisena ääni saattoi kuulua kuitenkin sielläkin – ainakin saaren nokassa päivää paistatellut pieni (ja varmasti saaren ainoa) Starlyparvi hajaantui hätääntyneenä kaikkiin ilmansuuntiin tuon kuullessaan.

Umbreon paloi halusta käskeä kukkaiskätistä toveriaan kasvattamaan hänellekin samanlaiset tassut korvien suojiksi – peukaloilla varustettuna, mieluiten – mutta samassa, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, raivostuttavan hidas massiivipallo iskeytyi hetki sitten itsevarmuutta uhkuvaan Blastoiseen. Kaikesta mielenkiinnostaan huolimatta Robin ei kerinnyt jäädä tarkkailemaan tilannetta, kun Blastoisen karjaisun ja Energiapallon jyrähtelyn äänet löivät hänen korvansa lukkoon, ja paineaalto tuuppasi hentoluisen Pokémonin kavereineen metrejä taemmas. Tietysti hän oli kaikella voimallaan tarrannut kiinni lyhyillä kynsillään maahan, mutta ne eivät millään riittäneet pidättelemään hentoluisen Umbreonin painoa aloillaan, etenkään, kun tahmea myrkky teki maaperästä liukkaan. Edes kokeneemman oloinen Roserade ei paineaaltojen äidiltä välttynyt, tuskin vaaaaaltavasta Metagrossistakaan olisi peittoamaan sitä.
Maa vilisi Robinin silmien alla, kun tämä ei niitä tajunnut ilmalennon aikana sulkeakaan. Vaikka näkökenttä oli avoinna, otus ei osannut ollenkaan valmistautua äänennopeudella lähestyvän maan kanssa törmäämiseen. Robinin iskeytyessä kivuliaasti heinikkoon ja kieriessä vielä metrejä turkkinsa tahraten, Energiapallon vihertävät jäänteet jatkoivat kipinöintiään ilmassa. Venusaurin taidonnäyte oli selvästi ohi, mutta Blastoisen kipu oli yhä havaittavissa äänenä. Ei kuitenkaan Umbreonin havaittavissa, sillä jälleen hänen oli kuuleva ainoastaan ulinaa ja tykytystä korvissaan.
Luomet eivät olleet edes kunnolla painautuneet kiinni mahalaskun jälkeenkään; Robinin mieli matkasi jossain vaaleanpunaisessa ulottuvuudessa, fyysisen olemuksen maatessa velttona maassa, silmät puoliksi avoinna.

Mielenkiintoinen maan jyrähtely järkytti vaaleanpunaisen perhosmaan tasapainoa, ja toi hintelän sieniretkeilijän takaisin tajuavien kirjoihin. (Se oli sitten katsojan silmässä, kuinka tajuavainen hän oli.) Umbreon havaitsi miltei rypevänsä omassa myrkkylitkussaan, joka oli saanut heinikkoa rupsahtamaan vähintään puolen metrin säteellä. Robin nousi huojuen ylös huomatakseen myrkynerityksen sienimatkan päätteeksi loppuneen ja ravisteli turkistaan ylimääräiset saaden ympäriinsä pärskyvän myrkkynsä polttamaan lähellä oleviin oljenkorsiin pieniä reikiä.
Merkillinen maan vavahtelu ei vieläkään ottanut loppuakseen, joten Poké tuikkasi kuononsa heinänkorsien yläpuolelle tarkkaillakseen lähdettä. Roserade ei ollut kanveesissa, eikä kovin jyrähtelevältäkään näyttänyt. Tuskin hänenlaisensa kukkaiskinttu edes kykenisi oppimaan Maanjäristyksen kaltaisia liikkeitä, joista jytinä voisi olla peräisin.
Seuraava silmäilyn kohde oli Venusaur – tai se osa, mikä tuosta ylipäätään edes näkyi, eli kintut. Visusti paikoillaan tuo pönötti.
Blastoisella ei sen sijaan näyttänyt hyvin menevän; tuon painavat askeleet vavisuttivat maata tämän yrittäessä pitää tasapainoaan yllä. Viimeinen jysähdys oli niinkin voimakas, että se irrotti Robinin tassutkin maasta parisen senttiä. Vesipoké oli lysähtänyt maahan koko painollaan, katkoen muutamia puitakin tieltään, jotka olivat sen mittakaavassa varmaan värikynän kokoluokkaa.

Puidenlatvojen yläpuolella kuulevien kirjoissa Venusaur juhli jo voittoaan.
”Hienostipa väistit, Blastoise!” tuo räkätti limaisesti, heilutellen pari hetkeä sitten esille vetäneitä köynnöksiään. Maahan mätkähtäneellä oli kuitenkin vielä voimia jäljellä; se oli päätynyt ottamaan kehonsa vastaan etukäpälillään, mikä ei ollut päätynyt Venusaurin tietoisuuteen kasvillisuuden peittäessä osaa vihreän massiivimöykyn näköalasta. Blastoise päätti olla tuhlaamatta viimeisiä voimavarojaan puhumiseen, vaan latasi selkänsä autotallin kokoiset tykkinsä, ja ampaisi valtaisan jääsäteen kohti vastustajaansa.
”Mitäh?!” ehti vain päästä ruohojätin leveästä suusta. Noin suureksi Pokémoniksi tuolla oli kuitenkin kiitettävän nopeat refleksit, tai sitten refleksien sijaan kiitos kuuluisi Onnettarelle, sillä paksujen köynnösten aikainen esille otto koituikin Venusaurin hyödyksi. Otus kiskaisi vielä parisenkymmentä liaania avukseen, ja alkoi vimmatulla nopeudella huitoa niillä sokkona eteensä. Ja hommahan toimi, sillä Venusaur säästyi kyllä massiivisimmalta jääpamaukselta, vaikka sai maksaa liian aikaisesta voittonsa ilakoimisesta tuhansina jäänsirpaleina, jotka upposivat tämän paksuun nahkaan. Tuskaa tihkuva huuto ei siis suinkaan lakannut häiritsemästä viattomien korvia, vaikka sen esittäjä olikin vaihtunut.

Tämäkään ääni ei silti kantautunut huolettoman Umbreonin korviin. Robin oli havainnut baskerinsa jääneen matkan varrelle, ja hyppelehti nyt korkein loikin laskeutumispaikaltaan lätsäänsä kohden. Myrkky oli puinut kaljuksi kohtalaisen suuren alueen heinikosta, ja toimi nyt varsin näkyvänä maamerkkinä kenelle tahansa. Vaikka Blastoisen nassu olikin näin nelinkontin aivan Roseraden ja Robinin tasolla, vesititaani oli ignoroinut kaksikon aina siihen asti, kunnes porukan vähä-älyisin oli hyväntuulisesti ponnahdellut vain muutaman metrin päähän sen kuonosta. Umbreon nosti päähineensä maasta titaanin toljottaessa häntä ravintolapöydän suuruisin silmin. Blastoisen mittakaavassa kynnenkokoinen Robin hymyili toiselle leveästi ja kumarsi kiitokseksi jostakin. Ei hän jäänyt pohdiskelemaan syytä tälle kunnianosoitukselle, kunhan oli kohtelias. Olihan se hyvätapaista kiittää siitä, ettei Blastoise ollut vaikkapa syönyt hänen armasta baskeriaan tai suunnannut joen kokoisia jääsuihkujaan häneen. Tokihan aivan likellä suihkuavien jäämassojen hyytävä kylmyys tuntui vilpoisana tuulena turkissa ja Venusaurin pilkkomia jääsirpaleita lenteli vähän minne sattuu, mutta se nyt oli pieni paha verrattuna siihen, miltä itse tykkien suora kosketus tuntuisi.
Umbreon näki sininahkaisen sanovan jotakin, mutta korvien soimisen lisäksi mitään ei ollut erotettavissa, ei edes etäistä muminaa. Ehkä titaanityyppi tahtoi vain tervehtiä pienoista Pokémonia? Vaan ehkäpä Robin oli ennemminkin tiellä…
Umbreon peruutti parisen metriä, johon hän sitten pysähtyi hymyssä suin katselemaan, mitä tuleman piti.

#Omg tulipas sebbetekstiä 8---------------D Kuumeista veeraa ei parane päästää näppiksen ääreen vammailemaan pelkkä Dewi senpäiväisenä ravintonaan, asd. Tää niin tasan vilisee ajatusvirheitä ja muuta kakkaa, feel free to tökkiä muo jos on tökkimisen tarvetta. Ja oli muuten katala temppu pistää meikä päättämään asioita, olen tunnetusti huono siinä lajissa XD#

[Kacku]

[PLÖRTS ei luoja hyvin menee ku oon puoli vuotta lagannu. Feel free to vetää Röbbäri pois täältä if you get tired of mah lagaus. omo And potkaise meikää perseelle plz.]

Hetken analysoinnin jälkeen tilanne näytti tältä: Blastoise oli kanveesissa, Venusaur juhli voittoaan huiskimalla puunrungon paksuisilla aivan liian pitkillä köynnöksillään ympäriinsä, ja Robin... oli ehtinyt kadota Hachin näköpiiristä. Taas kerran. Sille nelijalkaiselle paikallaan pysyminen oli ilmeisesti täysin mahdotonta niin kauan kuin raajat olivat ehjät ja taju epäkankaalla. Se oli luultavasti lähtenyt keräämään aineksia sienikeittoon, jota söisi romanttisella kynttiläillallisella täysikuun alla hattunsa kanssa. Ja nyt Umbreon saisi pärjätä yksin, Hachilla oli nimittäin omia suunnitelmia. Kukkaispokémon puisteli hieman pölyjä lehtiviitastaan (miksi ihmeessä evoluutio oli antanut Roseradeille jotain niin epäkäytännöllistä?) ja lähti juoksemaan heinikon läpi.

Vanhan konkarin upea suunnitelma oli tämä: Ensin hän hankkiutuisi jollain ilveellä Venusaurin päälle (mikä tulisi olemaan varsin hankalaa, kun kyseessä oli liikkuva ja valtavan kokoinen kohde, eikä Hachin ruumiinrakenne ollut suorastaan suunniteltu vuorikiipeilyyn). Venusaurin päälle päästyään hän siirtäisi jotenkin ovelasti ruhonsa ruohomonsterin kuonolle ja antaisi sille reippaan annoksen unipulveria. Tuollaista jättiä ei normaalikokoinen annos riittäisi nukuttamaan, mutta pari normaalia suurempaa (mieluiten valtavaa) annosta saattaisi hyvällä tuurilla luoda jonkinlaista väsymystä. Selvästi täydellinen suunnitelma, varsinkin kun parempaa ei ollut tarjolla. Ensin Hachi keskittyisi Venusaurin päälle kiipeämiseen. Juuri siksi hän juuri kipittikin nyt pitkän heinikon läpi edessä kohoavaa valtavaa turkoosia ruhoa kohti.
Pian Hachi saavutti Venusaurin toisen takajalan. Läheltä katsottuna se näytti vielä valtavammalta, kurttuinen nahka toi mieleen oudon värisen puunrungon. Roserade otti juoksussaan loppukirin ja loikkasi ilmaan mammuttimaisen käpälän edessä. Vauhti riitti hieman polven alapuolelle, ja siihen kohtaan Hachi tarttui epätoivoisesti kaikilla raajoillaan. Venusaurin nahka todellakin myös TUNTUI puunrungolta. Karheaa nahkaa pitkin oli helppo kiivetä ja Hachi pääsi mukavvan lähelle jalan ja torson liittymäkohtaa, kun Venusaur yllättäen liikahti. Tämä sai Hachin melkein putoamaan, mutta viime hetkellä hän huitaisi käsivarsistaan esiin piikikkäät köynnökset. Ne näyttivät entistä surkeammilta nyt, kun niitä saattoi verrata Venusaurin köynnöksiin, mutta ainakin ne tarttuivat piikkiensä ansiosta loistavasti toisen ruohopokémonin lihaan (kyseinen ruohopokémon omisti onneksi niin paksun nahkan, ettei tajunnut että siihen oli kiinnittynyt pari myrkkyköynnöstä, se saattoi korkeintaan murahtaa "Hih hih, kutittaa", mutta Hachi uskoi kuulleensa väärin; ei noin karmiva pokémon voinut sanoa mitään niin naurettavaa). Köynnösten avulla Hachin kiipeily onnistui entistä paremmin, ja pian se olikin jo päätynyt Venusaurin selkään.

Venusaurin selästä oli loistava näköala, paljon parempi kuin siitä puusta, jonka Hachi oli ensin tältä kurjalta saarelta löytänyt. Lehtihirviön selässä versoavan kasvin vierellä seistessään hän oli korkeimpien puidenlatvojen korkeudella. Siksi hänelle tarjouikin loistava näköala seuraavaan osaan päivän surkeiden sattumusten sarjasta: Blasoise oli vielä hyvinkin elävien ja täysjärkisten kirjoissa, eikä yhtään ollut nauttinut valtavan Energiapallon osumasta. Siksi se päättikin kostaa ampumalla pari joen kokoista Jääsädettä vaikuttavan kokoisista tykeistä. Venusaurhan ei tällasta noin vain meinannut hyväksyä ja alkoi puolustaa itseään köynnöksillään. Kaksi köynnöstä ei kuitenkaan riittänyt mihinkään, joten Venusaurin piti tietenkin vetäistä esiin lisää. Hachikin huomasi tämän jouduttuaan tahtomattaan yhden kökynnöksen kyytiin. Ja tämä köynnös oli hyvää vauhtia matkalla kohti valtavaa jäävirtaa, Hachi kauhukseen huomasi. Jos hän osuisi tuohon, jäljelle ei jäisi terälehteäkään. Paniikin kasvaessa pienempi ruohopokémon päästi irti jättiköynnöksestä ja päätyi vapaapudotukseen. Alempana kuitenkin liikkui myös jäävirtoja kohti toinen köynnös, johon Hachi tarrasi kiinni ja lähti ryömimään takaisin Venusaurin ruumista kohti. Matkaa haittasivat hieman köynnösten liikkuminen sekä hengenvaaralliset jäänsirpaleet, joita oli alkanut sataa joka puolelta Venusaurin heilutellessa valtavia köynnöksiään henkensä edestä. Yksi (epämiellyttävän suuri) jäänsirpale lensi vauhdilla Hachia kohti ja upposi syvälle tämän käsivarteen saaden ruususedän ulvahtamaan tuskasta. Kipu pakotti hänet myös irrottamaan kyseisen käsivarren köynnöksestä, mikä kostautui, kun Venusaurin tuskankarjaisu täytti ilman. Lehtihirviö alkoi huitoa entistäkin villimmin köynnöksillään ja onnistui heittämään Hachin Blastoisea ja Robinia kohti.

'Mitä, ei paineaaltoa tällä kertaa? Valitan saaren matkatoimostolle tärkeiden ohjelmanumeroiden puutteesta. Varokoot', Hachin ajatteli happamana seilatessaan ilman halki. Jäänsirpaleiden suhahdellessa ohi kukkaissetä ymmärsi käpertyä sikiöasentoon suojatakseen sisäelimiään ja kauniita kasvojaan jäänsiruilta. Näitä hän onnistuikin suojaamaan, mutta jäätä päätyikin sitten muualle ruohopokémonin nahkaan. Maahan osuminen iski ilmat ulos Hachin keuhkoista ja nyt häntä särkikin sitten tasaisesti joka puolelta. 'Mikäs sen parempaa', Hachi mietti entistäkin happamampana ja katkerampana yrittäessään olla pyörtymättä.
"Synteesi", kukkaiskeijukainen kuiskasi saatuaan hengityksensä tarpeeksi tasaiseksi. Hachi tunsi miten auringonvalo imeytyi hänen kehoonsa ja kipu alkoi laantua hitaasti. Hachi henkäisi helpottuneena ja antoi ruumiinsa palautua, kunnes tekniikan vaikutus lakkasi. Ylös nouseminen oli yhtä tuskaa, koska joka paikkaa särki edelleen; Synteesi oli ehkä helpottanut kipuja ja sulkenut haavat, mutta Hachilla oli omaan makuunsa edelleen aivan liian monta jäänsirua ihonsa alla tekemässä liikkumisesta tuskallista. Selviämisvaisto kuitenkin muistutti, että täällä oli meneillään eeppisen kokoluokan taistelu, ja silloin ei ollut viisasta makoilla maassa varomattomasti. Taistelu näytti kuitenkin tauonneen väliaikaisesti; kyllä jättipokémonitkin tarvitsivat hengähdystauon. Hachi huomasi muutakin: Robbarin! Senkin hyvinvointi piti varmistaa, joten Hachi lähti vaappumaan Umbreonia kohti känniläisen askelin.

[Tämä oli osa sarjaamme "Täysin turhia ropeviestejä, joitten sisällöllä ei ole mitään väliä ja jotka olisi voinut kuitata parilla järkevällä lauseella". Kiitos katsomisesta, hyvää päivän-/yönjatkoa ja toivottavasti te saatte jotain paljon parempaa aikaan, kun tämän viestin tekijä tyytyy hakkaamaan päätään seinään.]