Post by Kacku on Oct 3, 2008 15:01:44 GMT -2
[Vihdoinkin! Ruby on hyvä ja tuo Jalokivensä tänne. Ja potkii Kakkua niin ettei vastaavaa jumitusta enää pääsisi tapahtumaan. T_T *potkii itseään muiden potkuja odotellessa*]
Pohjoisen luolasto tosiaan oli maineensa veroinen. Erinomainen sokkelo, johon eksyi mitä suurimmalla todennäköisyydellä - ja kaikki luonnon omaa työtä. Ei pikkupokémoneja turhaan aina varoiteltu ja kielletty menemästä sinne. Maan alla oli pimeää, kosteaa ja haudanhiljaista - silloin kun vesi ei tihkunut luolan kivikaton läpi ja pudonnut pieninä pisaroina maahan, muodostaen kauniita, joskin näkymättömiä tippukiviä, jotka roikkuivat katosta kuin jääpuikot räystäiltä talvipakkasilla. Ja välillä tietenkin myös pienet, luolan ikuiseen särkymättömään pimeyteen totutelleet oliot vaelltelivat siellä. Nyt päiväsaikaan oli aika hiljaisenpuoleista mutta ei ollut epäilystäkään että yön koittaessa katossa piilossa roikkuvat, Zubatit, Golbatit, Crobatit, Gligarit ja Gliscorit lähtisivät suurella joukolla ulos piilopaikoistaan siipien havinan, saalistushuutojen ja normaaleille korville kuulumattomien ultraäänien suurkuoron säestämänä. Mutta tällä hetkellä tuollaista ei saattanut kuvitellakaan, kun luolastossa oli hiljaisempaa kuin kauhutarinoiden hautausmailla ja autiotaloissa. Vain yhdet askeleet kaikuivat ympäriinsä tämän lähes loputtoman luonnonsokkelon syvyyksissä.
Joku tyhmänrohkea uskalikko oli nimittäin lähtenyt eksyttämään itseään luolastoon. Tämän vaeltajan näki kauas soihdun ansiosta. Puun päässä hehkuva liekki valaisi kaukas ja heitti pitkät varjot ympärilleen. Soihtua piteli oikea tyhmänrohkean uskalikon perikuva: vähien varusteiden kanssa liikkeellä oleva ylienerginen nuori Medicham. Paitsi ettei Medicham ehkä ollut aivan tällaiseen stereotypiaan sopivin pokémonlaji, sillä yleensä lajin edustajat tuppasivat välttämään tällaisia voimanponnistuksia ja keskittymään meditointiinsa ja itsensä syömättömyydellä rääkkäämiseen. Ja kaiken lisäksi useimmilla niistä oli sen verran tervettä järkeä etteivät ne pahimmissa houreunissaankaan lähtisi tekemään mitään niin terveen järjen periaatteiden vastaista. Mutta ei tämä yksilö. Chika ei itsekään ollut ihan varma miksi edes oli lähtenyt tekemään tällaista. Kesken umpitylsän harjoituksen dojolla sen päähän oli vain pälkähtänyt ajatus, että sen pitäisi lähteä johonkin vaeltelemaan. Ja mikä olisikaan parempi vaeltelupaikka kuin syvä, kaukainen luolasto, johon kukaan tervejärkinen ei vapaaehtoisesti lähtisi ja josta kuuli niin paljon kauhujuttuja? No ehkä parempia paikkoja oli reilustikin, mutta tyhmänrohkeille energiapommeille tämä taisi olla juuri oikea paikka. Ainakin jos Chikalta kysyttiin.
Parin tunnin harhailun jälkeen nuori pokémon oli onnistunut eksyttämään itsensä täysin. Tosin se kai oli ollut jonkin sortin tarkoituskin. Kapeiden sivukäytävien ja laajojen onkaloiden loputtoman tuntoisessa sekamelskassa harhaillessa Chika sai huomata Medichamina olemisen erään hyvän puolen: askeettiseen elämäntyyliin (edes jotenkuten) tottuneena hän jaksoi naurettavan kauan syömättä mitään. Ja kun lopulta tankkaus oli tarpeen, yhden marjan voimalla jaksoi jälleen yhtä kauan. Ja samalla tuli ruumiinkurillista ja henkistä harjoitusta. Mikäs sen kätevämpää. Mutta pitemmän päälle tällainen hiljaisuus ja tyhjyys, joka luolassa vallitsi, alkoi käydä tylsäksi. Ei tekemistä, ei virikkeitä, vain loputonta pimeytta ja hiljaisuutta ja henkeäsalpaavia luonnonmaisemia milloin kaunis tippukivi tai maanalainen lähde tai jokin muu osui kohdalle. Medicham-nuorukainen katseli ympärilleen tylsistyneenä, ja niin omissa ajatuksissaan ettei huomannut maassa olevan jotain. Ja siihen johonkin hän käveli suoraan pahki ja menetti tasapainonsa ja kompuroi rähmälleen maahan. Se jokin oli tuntunut hieman... pörröiseltä? Ja näytti soihdun valossa hämäävan keltaiselta. Mitä ihmeen pörröistä ja keltaista täällä saattoi olla?
[PS. Ja kyllä, otsikko on suoraan Higurashi no Naku Koro ni:sta. XD Neljäs luku, Himatsubushi-hen eli ajantappoluku tuli vain mieleen kun pohdin otsikkoa. Eli Ajantappoluku se nyt on. x3]
Pohjoisen luolasto tosiaan oli maineensa veroinen. Erinomainen sokkelo, johon eksyi mitä suurimmalla todennäköisyydellä - ja kaikki luonnon omaa työtä. Ei pikkupokémoneja turhaan aina varoiteltu ja kielletty menemästä sinne. Maan alla oli pimeää, kosteaa ja haudanhiljaista - silloin kun vesi ei tihkunut luolan kivikaton läpi ja pudonnut pieninä pisaroina maahan, muodostaen kauniita, joskin näkymättömiä tippukiviä, jotka roikkuivat katosta kuin jääpuikot räystäiltä talvipakkasilla. Ja välillä tietenkin myös pienet, luolan ikuiseen särkymättömään pimeyteen totutelleet oliot vaelltelivat siellä. Nyt päiväsaikaan oli aika hiljaisenpuoleista mutta ei ollut epäilystäkään että yön koittaessa katossa piilossa roikkuvat, Zubatit, Golbatit, Crobatit, Gligarit ja Gliscorit lähtisivät suurella joukolla ulos piilopaikoistaan siipien havinan, saalistushuutojen ja normaaleille korville kuulumattomien ultraäänien suurkuoron säestämänä. Mutta tällä hetkellä tuollaista ei saattanut kuvitellakaan, kun luolastossa oli hiljaisempaa kuin kauhutarinoiden hautausmailla ja autiotaloissa. Vain yhdet askeleet kaikuivat ympäriinsä tämän lähes loputtoman luonnonsokkelon syvyyksissä.
Joku tyhmänrohkea uskalikko oli nimittäin lähtenyt eksyttämään itseään luolastoon. Tämän vaeltajan näki kauas soihdun ansiosta. Puun päässä hehkuva liekki valaisi kaukas ja heitti pitkät varjot ympärilleen. Soihtua piteli oikea tyhmänrohkean uskalikon perikuva: vähien varusteiden kanssa liikkeellä oleva ylienerginen nuori Medicham. Paitsi ettei Medicham ehkä ollut aivan tällaiseen stereotypiaan sopivin pokémonlaji, sillä yleensä lajin edustajat tuppasivat välttämään tällaisia voimanponnistuksia ja keskittymään meditointiinsa ja itsensä syömättömyydellä rääkkäämiseen. Ja kaiken lisäksi useimmilla niistä oli sen verran tervettä järkeä etteivät ne pahimmissa houreunissaankaan lähtisi tekemään mitään niin terveen järjen periaatteiden vastaista. Mutta ei tämä yksilö. Chika ei itsekään ollut ihan varma miksi edes oli lähtenyt tekemään tällaista. Kesken umpitylsän harjoituksen dojolla sen päähän oli vain pälkähtänyt ajatus, että sen pitäisi lähteä johonkin vaeltelemaan. Ja mikä olisikaan parempi vaeltelupaikka kuin syvä, kaukainen luolasto, johon kukaan tervejärkinen ei vapaaehtoisesti lähtisi ja josta kuuli niin paljon kauhujuttuja? No ehkä parempia paikkoja oli reilustikin, mutta tyhmänrohkeille energiapommeille tämä taisi olla juuri oikea paikka. Ainakin jos Chikalta kysyttiin.
Parin tunnin harhailun jälkeen nuori pokémon oli onnistunut eksyttämään itsensä täysin. Tosin se kai oli ollut jonkin sortin tarkoituskin. Kapeiden sivukäytävien ja laajojen onkaloiden loputtoman tuntoisessa sekamelskassa harhaillessa Chika sai huomata Medichamina olemisen erään hyvän puolen: askeettiseen elämäntyyliin (edes jotenkuten) tottuneena hän jaksoi naurettavan kauan syömättä mitään. Ja kun lopulta tankkaus oli tarpeen, yhden marjan voimalla jaksoi jälleen yhtä kauan. Ja samalla tuli ruumiinkurillista ja henkistä harjoitusta. Mikäs sen kätevämpää. Mutta pitemmän päälle tällainen hiljaisuus ja tyhjyys, joka luolassa vallitsi, alkoi käydä tylsäksi. Ei tekemistä, ei virikkeitä, vain loputonta pimeytta ja hiljaisuutta ja henkeäsalpaavia luonnonmaisemia milloin kaunis tippukivi tai maanalainen lähde tai jokin muu osui kohdalle. Medicham-nuorukainen katseli ympärilleen tylsistyneenä, ja niin omissa ajatuksissaan ettei huomannut maassa olevan jotain. Ja siihen johonkin hän käveli suoraan pahki ja menetti tasapainonsa ja kompuroi rähmälleen maahan. Se jokin oli tuntunut hieman... pörröiseltä? Ja näytti soihdun valossa hämäävan keltaiselta. Mitä ihmeen pörröistä ja keltaista täällä saattoi olla?
[PS. Ja kyllä, otsikko on suoraan Higurashi no Naku Koro ni:sta. XD Neljäs luku, Himatsubushi-hen eli ajantappoluku tuli vain mieleen kun pohdin otsikkoa. Eli Ajantappoluku se nyt on. x3]
//