Post by Ziharn on Sept 6, 2008 11:43:05 GMT -2
Tarinaa tullaan jatkamaan kunhan jaksan/ehdin. Toivottavasti tämä miellyttää ja jaksatte lukea, kirjoitus muoto on minä-muodossa. Kiitos Rubyn 83
Tarinassa tulee esiintymään lohikäärmeitä, haltioita ja joitain muitakin fantasia rotuja. Ihmisiä tarinassa ei todennäköisesti esiinny.
Piteimmittä puheita, tässä tämä on, lyhyt vaikka vielä onkin..
__________________________________________
Eräänä päivänä sain vain päähäni, että elin tilani oli liian pieni minulle. Siispä rupesin potkimaan ja rimpuilemaan sen kuoren sisällä, jota olin pitänyt kotinani jo pitkän aikaa. Kuori oli sitkeä, joten meni hetki ennen kuin siihen tuli ensimmäistäkään säröä. Työnsin sitä suippomaisella kuonollani ja sain sen vihdoin halki. Raikas ilma tulvahti vasten suomuista naamaani ja räpyttelin sokeita silmiäni valoa vasten, vaikken edes nähnyt sitä. Hajuaistini havaitsi heti sen luolan perällä jonkin oudon hajun, ruuan hajun. Kömmin ulos siitä pieneksi jääneestä kuoresta ja ravistelin itseäni, ennen kuin lähdin kohti luolan takaosaa. En edelleenkään nähnyt mitään, mutta kuuloni ja hajuaistini ohjasivat minua ruuan luo. Muita hajuja en haistanutkaan, kuin ruuan hajun, todella iso rotta se oli. Hiljensin vauhtiani kun lähestyin rottaa ja kohta jo loikkasin sitä kohti. Kynteni, terävät kynteni upposivat rotan pehmeään lihaan ja veri roiskahti kynsilleni. Sitten upotin hampaani rotan niskaan ja se sätki pelokkaasti hetken aikaa siinä, kunnes tunsin kuinka elinvoima pakeni rotasta. Ahmin nälkäisenä rotan hetkestä ja kohta jo suuntasin toisen rotan kimppuun. Senkin tapoin lähes yhtä vaivattomasti kuin toisen ja pian jo olinkin kylläinen.
Kipitin nopeasti luolan suulle, huomaten että näin jo suhteellisen hyvin. Leukani loksahtivat auki kun huomasin miten värikäs maailma edessäni aukenikaan. Se oli myös suunnattoman iso, isompi kuin minä. Ihastelin sitä suu ammollaan ja silmät pyöreinä. Sitten tunsin palavaa tarvetta käydä jälleen nukkumaan. Mutta miksi? Olinhan nukkunut jo monta vuotta! Silti minä käperryin luolan seinän viereen ja nukahdin kylläisenä nukkumaan.
Kun lopulta heräsin, olin suurempi. Olin varmaankin nukkunut noin puoli vuotta, koostani päätellen. Nousin seisomaan ja pitkän kaulani ansiosta ylsin jo puoleen väliin luolan korkeutta. Astelin jälleen luolan suuaukosta ulos, tällä kertaa viimeisestä käynnistä oli puoli vuotta. Ihastelin jälleen maailman suuruutta ja tällä kertaa näin kaiken erinomaisesti. Venytin kaulaani ja myös siipiäni. Siipiäni? Kyllä, omasin kaksi sulkaista siipeä. Ihastelin niiden punertavan kultaista väritystä ja samalla katseeni rupesi kiertämään myös muualla kehollani. Suomuni hohtivat kullan ja hennon punaisen väreissä. Kynteni ja hampaani olivat terävät ja valkeat. Häntäni oli pitkä ja sen pää suippo. Valkea piikki rivistö hallitsi selkääni ja päälaellani seisoi neljä valkeaa sarvea. Poskissani minulla oli molemmilla puolilla yhteensä kuusi, lyhyempää piikkiä. Ihastelin hetken itseäni ja sitten levitin sulkaiset siipeni täyteen mittaansa. Ne olivat minuakin pidemmät, joten lentäminen tuskin olisi ongelmallista.
Ryntäsin juoksuun kohti kallion reunaa ja ponnahdin siitä tyhjyyteen. Ilma painautui kehoani vasten ja nautin siitä tunteesta. Tunsin siis jotain ja olin tyytyväinen siitä. Räpytin siipiäni, jolloin tajusin etten osannut lentää yhtään. Hätäännyin hieman, mutta sitten rentouduin. Muutin siipieni kulmaa hieman ja tuuli tuntui pakkautuvan niiden alle tukuittain. Hiljalleen rupesin kohoamaan korkeammalle ja kohta kiisin jo korkealla sen suuren laakson yllä, jossa tuo syntymäpaikkani sijaitsi. Ihastelin sitä, mutta huomasin pian, että laakso sijaitsi todella suuressa luolassa. Kiisin suuren luolan seiniä myöten ja kohta huomasinkin käytävän suuren luolan seinässä. Hidastin vauhtiani vaiston varaisesti ja syöksyin siihen käytävään. Se ei ollut hirveän iso, mutta kyllä siitä aikuinen lohikäärme pääsisi lentämään. Niin, olin lohikäärme.
Lensin nopeaa tahtia sitä luolakäytävää pitkin ja laskeuduin sitten alas, kun sen suuaukko ilmestyi eteeni. Katsoin suunnatonta kukkulaista tasankoa edessäni ja ihannoin sitä kukkamerta joka sitä laajaa aluetta hallitsi. Loikkasin jälleen taivaalle, aukaisin siipeni ja kohosin alueen ylle. Käänsin katseeni aluksi ylöspäin ja huomasin sen olevan sininen. Ja sitten jokin valoa tuova pallokin komeili taivaalla. Se laittoi suomuni loistamaan itsensä tavoin, joten tykästyin siihen heti aluksi. Liitelin rauhallista suuren alueen yllä ja huomasin kukkameren loppuneen jo aikaa sitten ja korkeiden puiden ottaneen valtansa tälle alueelle jonka yllä lentelin. Jatkoin matkaani ja pian puut jo harvenivatkin, mutta kyllä niitä vielä paljon oli. Nostin katsettani eteenpäin ja huomasin ensimmäisenä korkeat kultaiset tornit edessäni. Nopeutin vauhtiani ja räpytin siipiäni tiheämmin, nousten korkeammalle. Tornit kuuluivat entistä suurempaan kaupunkiin, joka myös muiltakin osin kiilteli osittain kultaisena, jotkut asumukset olivat kuitenkin puita ja muita luonnonläheisiä. Kiersin sen pari kertaa ympäri ja sitten laskeuduin hieman alemmas, siinä vaiheessa tornista voisi minut nähdä. En ollut vielä aikuisen tasolla, mutta kunnioitettavan suuri kuitenkin. Kaupungin torneista kuului hetken kuluttua huutoja. Kun katsoin tarkemmin, huomasin huutajien olevan haltioita. Lensin kahden tornin välistä ja haltiat tuijottivat minua lumoutuneina. Nousin jälleen ylemmäs ja sitten kun taas laskeuduin, oli torneissa enemmän haltioita minua katsomassa. Sen kerran jälkeen en enää noussut ylemmäs, vaan lähdin laskeutumaan tornien keskellä olevalle aukiolle. Se oli onneksi tyhjillään, joten kukaan ei siis saattaisi liiskaantua alleni. Laskeuduin tömähtäen maahan ja laskostin kultaiset siipeni kylkiäni vasten. Haltiat olivat rynnänneet torneistaan aukiolle ja tuijottivat minua nyt ihmeissään. Katsoin kaikkia lempeästi ja hieman kummeksienkin. Sitten tajusin erään asian – enhän minä ihmisille osaisi puhua! Mietin mahdollisuuksia ja jälleen kuin luonnostaan työnsin pääni erään vanhalta vaikuttavan haltian eteen. Muodostin myös mieleeni ajatuskuvan hänestä ja sitten rupesin pohtimaan sanoja. ”Keitä olette?” Kysymys kumisi myös omassa päässäni ja tuijotin punakultaisin silmin haltiavanhusta.
Tarinassa tulee esiintymään lohikäärmeitä, haltioita ja joitain muitakin fantasia rotuja. Ihmisiä tarinassa ei todennäköisesti esiinny.
Piteimmittä puheita, tässä tämä on, lyhyt vaikka vielä onkin..
__________________________________________
Eräänä päivänä sain vain päähäni, että elin tilani oli liian pieni minulle. Siispä rupesin potkimaan ja rimpuilemaan sen kuoren sisällä, jota olin pitänyt kotinani jo pitkän aikaa. Kuori oli sitkeä, joten meni hetki ennen kuin siihen tuli ensimmäistäkään säröä. Työnsin sitä suippomaisella kuonollani ja sain sen vihdoin halki. Raikas ilma tulvahti vasten suomuista naamaani ja räpyttelin sokeita silmiäni valoa vasten, vaikken edes nähnyt sitä. Hajuaistini havaitsi heti sen luolan perällä jonkin oudon hajun, ruuan hajun. Kömmin ulos siitä pieneksi jääneestä kuoresta ja ravistelin itseäni, ennen kuin lähdin kohti luolan takaosaa. En edelleenkään nähnyt mitään, mutta kuuloni ja hajuaistini ohjasivat minua ruuan luo. Muita hajuja en haistanutkaan, kuin ruuan hajun, todella iso rotta se oli. Hiljensin vauhtiani kun lähestyin rottaa ja kohta jo loikkasin sitä kohti. Kynteni, terävät kynteni upposivat rotan pehmeään lihaan ja veri roiskahti kynsilleni. Sitten upotin hampaani rotan niskaan ja se sätki pelokkaasti hetken aikaa siinä, kunnes tunsin kuinka elinvoima pakeni rotasta. Ahmin nälkäisenä rotan hetkestä ja kohta jo suuntasin toisen rotan kimppuun. Senkin tapoin lähes yhtä vaivattomasti kuin toisen ja pian jo olinkin kylläinen.
Kipitin nopeasti luolan suulle, huomaten että näin jo suhteellisen hyvin. Leukani loksahtivat auki kun huomasin miten värikäs maailma edessäni aukenikaan. Se oli myös suunnattoman iso, isompi kuin minä. Ihastelin sitä suu ammollaan ja silmät pyöreinä. Sitten tunsin palavaa tarvetta käydä jälleen nukkumaan. Mutta miksi? Olinhan nukkunut jo monta vuotta! Silti minä käperryin luolan seinän viereen ja nukahdin kylläisenä nukkumaan.
Kun lopulta heräsin, olin suurempi. Olin varmaankin nukkunut noin puoli vuotta, koostani päätellen. Nousin seisomaan ja pitkän kaulani ansiosta ylsin jo puoleen väliin luolan korkeutta. Astelin jälleen luolan suuaukosta ulos, tällä kertaa viimeisestä käynnistä oli puoli vuotta. Ihastelin jälleen maailman suuruutta ja tällä kertaa näin kaiken erinomaisesti. Venytin kaulaani ja myös siipiäni. Siipiäni? Kyllä, omasin kaksi sulkaista siipeä. Ihastelin niiden punertavan kultaista väritystä ja samalla katseeni rupesi kiertämään myös muualla kehollani. Suomuni hohtivat kullan ja hennon punaisen väreissä. Kynteni ja hampaani olivat terävät ja valkeat. Häntäni oli pitkä ja sen pää suippo. Valkea piikki rivistö hallitsi selkääni ja päälaellani seisoi neljä valkeaa sarvea. Poskissani minulla oli molemmilla puolilla yhteensä kuusi, lyhyempää piikkiä. Ihastelin hetken itseäni ja sitten levitin sulkaiset siipeni täyteen mittaansa. Ne olivat minuakin pidemmät, joten lentäminen tuskin olisi ongelmallista.
Ryntäsin juoksuun kohti kallion reunaa ja ponnahdin siitä tyhjyyteen. Ilma painautui kehoani vasten ja nautin siitä tunteesta. Tunsin siis jotain ja olin tyytyväinen siitä. Räpytin siipiäni, jolloin tajusin etten osannut lentää yhtään. Hätäännyin hieman, mutta sitten rentouduin. Muutin siipieni kulmaa hieman ja tuuli tuntui pakkautuvan niiden alle tukuittain. Hiljalleen rupesin kohoamaan korkeammalle ja kohta kiisin jo korkealla sen suuren laakson yllä, jossa tuo syntymäpaikkani sijaitsi. Ihastelin sitä, mutta huomasin pian, että laakso sijaitsi todella suuressa luolassa. Kiisin suuren luolan seiniä myöten ja kohta huomasinkin käytävän suuren luolan seinässä. Hidastin vauhtiani vaiston varaisesti ja syöksyin siihen käytävään. Se ei ollut hirveän iso, mutta kyllä siitä aikuinen lohikäärme pääsisi lentämään. Niin, olin lohikäärme.
Lensin nopeaa tahtia sitä luolakäytävää pitkin ja laskeuduin sitten alas, kun sen suuaukko ilmestyi eteeni. Katsoin suunnatonta kukkulaista tasankoa edessäni ja ihannoin sitä kukkamerta joka sitä laajaa aluetta hallitsi. Loikkasin jälleen taivaalle, aukaisin siipeni ja kohosin alueen ylle. Käänsin katseeni aluksi ylöspäin ja huomasin sen olevan sininen. Ja sitten jokin valoa tuova pallokin komeili taivaalla. Se laittoi suomuni loistamaan itsensä tavoin, joten tykästyin siihen heti aluksi. Liitelin rauhallista suuren alueen yllä ja huomasin kukkameren loppuneen jo aikaa sitten ja korkeiden puiden ottaneen valtansa tälle alueelle jonka yllä lentelin. Jatkoin matkaani ja pian puut jo harvenivatkin, mutta kyllä niitä vielä paljon oli. Nostin katsettani eteenpäin ja huomasin ensimmäisenä korkeat kultaiset tornit edessäni. Nopeutin vauhtiani ja räpytin siipiäni tiheämmin, nousten korkeammalle. Tornit kuuluivat entistä suurempaan kaupunkiin, joka myös muiltakin osin kiilteli osittain kultaisena, jotkut asumukset olivat kuitenkin puita ja muita luonnonläheisiä. Kiersin sen pari kertaa ympäri ja sitten laskeuduin hieman alemmas, siinä vaiheessa tornista voisi minut nähdä. En ollut vielä aikuisen tasolla, mutta kunnioitettavan suuri kuitenkin. Kaupungin torneista kuului hetken kuluttua huutoja. Kun katsoin tarkemmin, huomasin huutajien olevan haltioita. Lensin kahden tornin välistä ja haltiat tuijottivat minua lumoutuneina. Nousin jälleen ylemmäs ja sitten kun taas laskeuduin, oli torneissa enemmän haltioita minua katsomassa. Sen kerran jälkeen en enää noussut ylemmäs, vaan lähdin laskeutumaan tornien keskellä olevalle aukiolle. Se oli onneksi tyhjillään, joten kukaan ei siis saattaisi liiskaantua alleni. Laskeuduin tömähtäen maahan ja laskostin kultaiset siipeni kylkiäni vasten. Haltiat olivat rynnänneet torneistaan aukiolle ja tuijottivat minua nyt ihmeissään. Katsoin kaikkia lempeästi ja hieman kummeksienkin. Sitten tajusin erään asian – enhän minä ihmisille osaisi puhua! Mietin mahdollisuuksia ja jälleen kuin luonnostaan työnsin pääni erään vanhalta vaikuttavan haltian eteen. Muodostin myös mieleeni ajatuskuvan hänestä ja sitten rupesin pohtimaan sanoja. ”Keitä olette?” Kysymys kumisi myös omassa päässäni ja tuijotin punakultaisin silmin haltiavanhusta.
Tyksin alusta kovasti, vaikka jotenkin oli vaikea kuvitella sitä, että munassa ollessaan lohikäärme tajuaisi jotain ympäristöstään xD Mutta, mutta, se on vain minun mielipiteeni.
