|
Post by Kacku on Jun 1, 2008 17:26:05 GMT -2
Scayla jatkoi vain juoksemistaan. Miten tuo pikku hullu oli pystynyt juoksemaan noin kauas noin vähässä ajassa? Hän kun oli itse luullut olevansa nopea ja hyväkuntoinen. Jokin hulluuden voima varmaan antoi kivan nopeutuksen. Kesken juoksumatkan alkoi sitten vihdoin se sade, jota pilvet olivat lupailleet jo pitemmän aikaa. Kivasti ainakin maa kastui ja tuli mukavan liukkaaksi. Silti Grovyle jatkoi juoksuaan liukastellen vähän väliä. Ukkonenkin alkoi mukavan tuntoisesti lähestyä. Tähän mennessä salamat olivat olleet kauempana, mutta nyt yksi iski jo aivan tasangon reunalla. Tätä vauhtia nämä kaksi pikku ruohopokémonia saisivat niitä pian itsekin niskaansa. Vihoviimein Scayla pääsi toisen luo. Tämä oli näemmä pökrännyt liiasta juoksentelusta. Ei ihme, siihen oli varmasti mennyt kamalasti energiaa. "Haloo Chikuma, oletko sinä nyt hereillä?" Scayla kysyi äänekkäästi. Siinä sateen piiskatessa, salamoiden välähdellessä ja ukkosen jyrähdellessä hän myös huomasi erään asian palanneen: maasta tuntuvan tärinän. Pian sen syykin selvisi, kun yhtäkkiä valtavan äänekkäästi maasta ilmestyi suuren Onixin pää. Ja pian myös osa muuta vartaloa.
[>______< *hakkaa päätään seinään vastausajan venyttyä näin paljon eli AIVAN liian pitkäksi*]
|
|
|
Post by maried on Jun 1, 2008 17:55:26 GMT -2
// Hehe, meinasin jo tunkea Chikuman etsimään uusia kavereita, mutta nythän tämä meni mielenkiintoiseksi. Jyrinä olisi herättänyt kuolleetkin. Pelästyi yhtäkkistä Onixin ilmestymistä ja unohti olevansa väsynyt. Tai ehkä sade teki ihmeitä kuten se usein kasveille. "Uaah! Se syö meidät!" Chikuma panikoi ja takertui Scaylaan paremman puutteessa. "Se on valtava! Ja vihainen! Ja me kuollaan kaikki!!" Chikuma huusi kauhuissaan niin kovaa kuin ääntä lähti. Sen mielestä Onix oli helposti pelottavinta mitä se ikinä koskaan oli seikkailuissaan nähnyt tai liioitellut. Ja tässä vaiheessa Chikuma rupesi miettimään millainen mahtoi olla Pokemonin kuolemanjälkeinen elämä. Bittiavaruus. "Pelasta minut!!!" Chikuma itki hysteerisenä uudelle ystävälleen. Chikuma ei ollut sieltä rohkeimmasta päästä Pokemoneja.
|
|
|
Post by Kacku on Jun 1, 2008 18:39:38 GMT -2
[No hyvä jos meni mielenkiintoseksi. :'3 Chikuma on kyllä mahtava hädissään. XD<3]
Scayla säikähti Onixin yhtäkkiä vain putkahtaessa esiin maanraosta. Sen silmät laajenivat pelästyksestä suunnilleen lautasen kokoisiksi ja se hyppäsi hädissään taaksepäin katse edelleen Onixiin nauliutuneena. Ilmeisesti ison kivikasan areenalle tulosta oli ainakin se hyöty, että Chikuma heräsi koomastaan. Ja oli hädissään. Ymmärettävästä syystä. Scaylan itsensäkin olisi tehnyt mieli alkaa juosta ympyrää ja kirkua pakokauhuisena, mutta se tuskin auttaisi mitään. Onix näytti vihaiselta ja se tuskin jättäisi hyökkäämättä jos kohteet olisivat säälittäviä ja kauhuissaan. Sen sijaan hän alkoi miettimään miten siitä pääsisi eroon. Sen pitäisi hoitua nopeasti, sillä hän ei halunnut ukkosmyrskyä niskaansa. Onixhan oli tunnetusti valtavan heikko ruohohyökkäyksille, joten niiden käyttö olisi nyt varmaan paras veto. Ja mitä vahvempi sen parempi. "Okei, minä hoidan, varohan vähän", Scayla sanoi ja hyppäsi Onixin ja Chikuman väliin. Siinä hän alkoi kerätä energiaa Lehtimyrskyä varten. Onix näytti odottavan rauhassa Srovylen liikettä, ja Scayla teki samoin. Hän keräsi niin paljon voimaa kuin vain suinkin pystyi. Ja siinä meni aikaa. Lopulta Onixin hermot pettivät ja se syöksähti verenhimoisesti karjaisten sen silmissä itikan kokoisia ruohopokémoneja kohti. Ja silloin Scayla hyökkäsi. Grovylen suusta syöksyi vihreä energiavirta suoraan kivipokémonia kohti. Virran seassa leijaili siellä täällä veitsenteräviä lehtiä ja ruohonkapaleita. Ja kaikki tämä osui Onixiin. Hyökkäyskarjaisu vaihtui tuskanhuudoksi Scaylan hyökkäyksen tehdessä tehtävänsä eli satuttaen niin paljon kuin vain mahdollista. Vihdoin energiavirta tyyntyi. Scayla ei enää nähnyt hyökkäyksensä ja salamoiden sokaisemana mitään. Se vain kuuli kuinka jokin valtavamassainen asia luhistui maahan. Mutta oliko yksi hyökkäys riittänyt sen taltuttamiseen?
[Myönnetään, improvisoin täysin tuon Leaf Stormin effektin. En oikeasti tiedä millainen se hyökkäys on. ^^' Ja en ilmeisesti osaa tehdä 'ratkaisevia päätöksiä'. xP]
|
|
|
Post by maried on Jun 6, 2008 3:40:35 GMT -2
Chikuma oikeasti luuli viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi sai ainakin kokea kaikista suurimman ja viimeisen seikkailunsa nyt uuden ystävänsä kanssa, harmi vain ettei heistä jäisi mitään merkintää jälkipolville. Ehkä tähän kuitenkin pystytettäisiin jokin kivipaasi kertomaan heidän surullista tarinaansa ja pokemonit kaikkialta vaeltaisivat kunnioittamaan heidän muistoaan. Chikuma havahui fantasioistaan, kun Scayla lupasi hoidella jättipokemonin. Ja nyt Chikuma oli ihan varma että uudelle kaverille kävisi köpelösti. Koska ei ollut kovin harjaantunut taistelussa, ei heti tajunnut että kivipokemonit olivat heikkoja ruohopokemoneja vastaan. Nähdessään Onixin syöksyvän kohti liikkumatonta Scaylaa, Chikuma kirkaisi ja nipisti silmänsä kiinni. Mutta hänen pelkäämäänsä ääntä ei kuulunutkaan vaan kuului kunnon tuskankarjaisu Onixin suusta, jolloin Chikuma äkkiä aukaisi silmänsä ja näki toisen hienon hyökkäyksen. "Vaau! Olet niin tyylikäs!!" Chikuma hihkui ja taputti lehtikäsiään kun Onix tömähti maahan. Se oli nyt aivan varma että Onix ei siitä enää nousisi ja loikki halaamaan hiukan pökerryksissä olevaa Scaylaa. Siinä hihkuessaan ja pomppiessaan Chikuma oli varma että Onix oli mennyttä eikä heillä ollut enää hätää, mutta ilo oli ennen aikaista sillä Onix oli vain pökertynyt vähäksi aikaa. Tämä Onix oli nimittäiin ennenkin taistellut ruohopokemoneja vastaan eikä sitä yksi hyökkäys kaatanutkaan.
|
|
|
Post by Kacku on Jun 7, 2008 17:32:54 GMT -2
Scayla otti Chikuman halauksen vastaan yhä hieman sekaisin. Hän vihasi tuon hyökkäyksen käyttämistä, sillä se vei niin hiton paljon voimaa. Eikä siitä aina edes ollut niin paljon hyötyä kuin olisi voinut toivoa. Toivottavasti nyt tällä kertaa kuitenkin olisi, tai muuten molemmille pikku ruohopokémoneille kävisi luultavasti aika kurjasti. Raivostuneet Onixit eivät tykänneet jos niihin osui ikäviä hyökkäyksiä. Eivät ollenkaan. Itse asiassa hän tiesi kokoemuksesta että ne raivostuivat siitä vain lisää, mikä ei ollut yllätys. Jos tuo vielä raivostuisi niin päitä putoilisi. Ellei Chikuma osoittaisi yllättäviä taistelutaitoja, mikä vaikutti hyvin epätodennäköiseltä. Sade ja ukkonen tekivät työtään ja huuhtoivat voimankäytön aiheuttaman tokkuran jälkimaininkeja Scaylan yltä. Sitä odotellessaan hän oli koko ajan miettinyt mitä tapahtuisi: heräisikö Onix vai oliko se jo kunnolla taju kankaalla. Ehkä se pitäisi tarkistaa sen sijaan että hän vain pohdiskeli mahdollisuuksia. Ne ehti miettiä myöhemminkin. "Jospa vilkaistaisiin onko tuo nyt ihan niin kuollutta tavaraa kuin ensisilmäyksellä luulisi? Eikä vain huijaa meitä?" Scayla ehdotti Chikumalle. Mutta enempää ei tarvinnut sanoa eikä tehdä. Onix oli päättänyt ottaa ohjat kuvainnollisesti käsiinsä. Salama välähti. Valtava lohkareista koostuva ruumis liikahti. Jyrähdys. Pää nousi ilmaan. Toinen salama, edellistä kirkkaampi ja voimakkaampi. Kivinen käärmeen ruumis kohosi ylös koko pituuteensa. Meluisa ukkosen jyrähdys aivan läheltä. Onix karjui entistä raivokkaampana kilpaa ukkosen kanssa. Scayla tunsi paniikin hiippailevan äänettömästi ja näkymättömänä paikalle. Hänen teki mieli juosta, mutta jostain syystä jalat tuntuivat juurtuneen maahan. Hän saattoi vain katsoa silmät lautasen koon ja muodon omaksuneena valtavan ja raivokkaan Onixin kääntyessä jälleen kahteen sen silmissä ötökän kokoiseen ruohopokémoniin päin.
|
|
|
Post by maried on Nov 26, 2008 7:54:23 GMT -2
//Ja jatkuu jälleen! xD xD
"No tottakai se on mennyttä tuollaisen ylityylikkään hyökkäyksen jälkeen!" Samassa tärähti ja välähti ja karjahti. Chikuman ilo valahti multaan ja hävisi piiskaavassa sateessa lannoittamaan ruohonkorsia. Pikku-Chikuma ei muuta osannut kuin ruveta parkumaan täyteen ääneen. "Scayla, me kuollaan! Onix syö meidät! Scayla!" Sekaisin pelosta, Chikuma lähti itkien juoksemaan poispäin Onixista jättäen Scaylan jumittamaan paikoilleen. Pakoyritys nyt oli täysin tuhoontuomittu ja Onix tiesi sen. Se katseli kun parkuva Pokemon yritti pakoon piiskaavassa sateessa ja tuulessa ja päätti keskittää mieluummin energiansa sen tuhoamiseen, kun patsaana paikallaan tollottavan Scaylan kanssa rähinöimiseen. Onix ei ollut järjellä pilattu ja se päätteli että Grovylestä ei olisi enää harmia, koska se näytti niin poissaolevalta. Se siis sukelsi takaisin maan alle ja otti kurssin kohti karkaavaa Sunfloraa. Chikumalla alkoi olla vaikeuksia. Päivä oli ollut niin raskas ja pelottava että se oli käyttänyt voimiansa liikaa ja nyt kun aurinkoa ei ollut missään, askel alkoi hiipua. "Piru vie kun väsyttää." Chikuma mutisi pökerryksissä ja tunsi askelluksensa hiipuvan.
|
|
|
Post by Kacku on Nov 30, 2008 18:46:06 GMT -2
[Alle viikossa vastaus, tämä taitaa olla jopa nopeaa minulta. :'3]
Scayla ei koskaan ollut kuullut kenestäkään, jonka tärykalvot olisivat puhjenneet. Hän ei tiennyt tuliko siitä minkäänlaisia jälkiä - vuosiko korvista ehkä verta? - vai oliko koko homma siisti kuin kahvilanomistaja Kyyppari-Persianin keittiö. Mutta hän arveli tällä menolla ratkaisevansa tämän mysteerin hyvinkin pian. Ukkosen jyrinä plus Onixin korviaraastava karjunta plus Chikuman kovaa ja korkealta lähtevä parkuna ei voinut päätyä muuhun lopputulokseen. Tai oikeastaan voi, vaikkapa kuuroutumiseen tai pysyvään kuulovammaan mutta mitään hyvää siitä ei kuitenkaan voinut seurata. Onneksi tältä ikävyydeltä vältyttiin kun Chikuma päätti vaihtaa huutovaihteelta juoksuvaihteelle. Se ei ollut ollenkaan paha idea, erittäin viisas pikemminkin. Raivostuneen Onixin ollessa vastassa oli usein erittäin viisasta juosta vastapäiseen suuntaan kuin missä kivikärmes sattui olemaan, varsinkin jos oli itse väsyksissä. Harmi vain ettei Scayla saanut jalkojaan liikkeelle toteuttamaan tätä erittäin viisaaksi todettua tekoa. Tai ehkei se sittenkään ollut niin harmi. Onix oli itsekin lähdössä liikkeelle jahtaamaan näitä ikäviä karkureita. Tai ainakin yhtä ikävää karkuria. Se ei näyttänyt kiinnittävän ollenkaan huomiota paikalleen jähmettyneeseen Grovyleen. Sen sijaan se syöksyi kohti kovaa kyytiä pakenevaa Sunfloraa. Chikuma ei pakonsa hurmiossa varmaan edes tajunnut Onixin lähteneen painelemaan sitä kohti... maan alla. Vaikkei se siellä näkisikään kohdettaan, tärähtely paljastaisi auringonkukka-pokèmonin sijainnin helposti ja Onix pääsisi yllättämään sen... ikävin seurauksin. Scayla ei suurin surminkaan halunnut uutukaisen ystävänsä (herranen aika, joko hän mielsi tuon juoksevan kukkasen ystäväkseen? Tämä kleptomaani oli tosiaan pehmenemässä) joutuvan Onixin kitaan. Mutta toisaalta, nyt olisi täydellinen pakomahdollisuus. Jos Scayla nyt jäisi tänne mittelemään voimiaan Onixin kanssa, toista pakotilaisuutta ei varmasti tulisi ja tappelu jatkuisi kunnes joku kupsahtaisi. Mutta jos hän nyt häipyisi, hän saisi ehkä (oikeastaan mitä todennäköisimmin, ellei Onix päättäisi aterioivansa liskoilla kukkasten sijaan) pelastettua oman haisevan nahkansa, mutta Chikumalle kävisi mitä todennäköisimmin köpelösti, Scyala ei oikein suostunut uskomaan että se tohelo pystyisi yksinään päihittämään tuon maan alla ryömivän kivikasan. Mutta pitäisikö hänen yrittää nyt pelastaa oma (haiseva) nahkansa vai Chikuman? Tätä ei tarvinnut kauaa pohtia. Scayla saattoi olla kleptomaani, mutta arvot hänellä olivat edelleen kohdillaan ja yksi niistä arvoista oli että ystävien henki meni oman edelle. Grovyle otti ja lähti itsekin juoksemaan kahta muuta lähistöllä olevaa pokèmonia kohti. Oli ehkä hieman epäviisasta juosta vain suin päin tappelemaan mutta eipä tässä muutakaan oikein ollut tehtävissä. Scayla latasi juostessaan Energiapallon suuhunsa ja yritti samalla tuntea missä kohdassa Onix ryömi. Piakkoin ruohopokèmon oli saavuttanut kohdan, jossa luuli nämä kaikki ikävyydet aiheuttaneen kivikasan möyrivän. Mutta oliko se siinä vai oliko Scaylan pää vain hieman pyörintävaihteella? Se selviäisi vain kokeilemalla. Energiapallo lensi ruoholiskon suussa räjäyttäen maan osumakohdasta auki.
Syntyneestä aukosta tuli pian läpi erittäin vihainen Onix. Se ei ollenkaan pitänyt siitä kun sen jahtia tällä tavalla häirittiin. Ja ruohohyökkäykset sattuivat aina yhtä ikävästi, kirotut olkoon kiven ja maan heikkoudet. Mutta nyt sen kanssa selvästi haastettiin riitaa. Ja se ei sitä yhtään haitannut. Tällaiset pikkuiset hoituisivivat varmaan ihan suupalana.
Scayla hyppeli kovaa vauhtia kauemmas Onixista ja lähemmäs Chikumaa, joka alkoi jo hidastaa vauhtiaan. Oli jo aikakin, Grovyle oli jo ehtinytkin miettiä oliko tämän yksilön energiavarasto loputon. Olisi ollut aika jännää jos niin olisi ollut. Mutta kun ei niin ei. Chikuman vauhti oli jo niin hidasta, että Scayla sai tämän äkkiä kiinni. Lisko asettui seisomaan Sunfloran eteen. Ties vaikka se saisi päähänsä yrittää livistää ellei Scayla osannut vakuuttaa sitä tappelemaan. "Stop, ei enää askeltakaan pois päin. Tuolta Onixilta ei pääse pakoon ennen kuin se makaa maassa taju poissa. Ja tajua siltä ei saa pois ellet sinäkin auta. Joten, lähdetäänkös taistelemaan?" Grovyle selosti tarkkaillen samaan aikaan sivusilmällä Onixia. Sehän saattaisi tietenkin hyökätä millä hetkellä hyvänsä ja sitä varten olisi parempi olla varuillaan.
|
|
|
Post by maried on Dec 5, 2008 22:01:41 GMT -2
Silmissä pimeni ja maa pyöri ja Chikuma haukotteli aina vaan enemmän. Nyt se ei enää jaksanut muistaa miksi oli menossa suuntaan mihin oli menossa ja tuumi että ehkä pitäisikin vain mennä nukkumaan. Kumma ukkonen kun siitä lähti noin paljon meteliä, ihan kuin maa olisi äskettäin revennyt. Ehkä täällä ei ollutkaan niin turvallista nukkua taivasalla. Mutta sen mitä silmissä viliseviltä pisteiltä näki, Chikuma ei havainnut muuta kuin piiskaavaa sadetta ja ruohikkoa. Juuri kun oli päättänyt että valahtaa vain maahan nukkumaan, Scayla hyökkäsi Chikuman eteen. Sunfloran oli pakko pysähtyä. "Ai niin senhän takia minä jouksinkin täällä, sen Onixin!" Chikuma muisti Scaylan sanojen jälkeen. "Mutta enhän minä osaa taistella!" se parkaisi tajutessaan mitä Scayla tahtoi. "Minua väsyttää, eikö me voida ottaa pikku päiväunet ja tapella vasta sitten?" Chikuman teki niin mieli vain käpertyä kokoon ja nukkua kunnes aurinko tulisi taas esiin pilvien takaa. "Eikö me voida vaikka neuvotella sen Onixin kanssa?" Nukkumaan. Nukkumaan.
Vähän matkan päässä Onixilla alkoi mennä hermot. Nuo kaksi vipeltäjää olisivat nyt tuhon omia ja sillä sipuli! Ihan turhaa hukata aikaa tuollaisiin sintteihin näin paljon. Se valmistautui kivittämään kiusankappaleita kivillä ja jos se ei riittäisi niin sitten vähän puristelemaan niitä. Onis oli todella huonolla tuulella.
|
|
|
Post by Kacku on Mar 22, 2009 6:24:51 GMT -2
Scayla alkoi hieman mielessään epäillä oliko Chikuma ihan täyspäinen otus. Pahasti vaikutti siltä, että ei ollut, koska mikä täyspäinen otus muka unohtaa juostessaan miksi oikeastaan juoksee? Varsinkin, kun äsken mieli on vielä ollut paniikin sumentama. Ei tainnut olla ihan kaikki kotona. Tosin ei Grovyle varmaan itsekään järkevimmällä mahdollisella tavalla toiminut, kun yritti leikkiä mokoman pikku vipeltäjän lapsenvahtia. Jos hän olisi oikeasti ollut nyt järkevä, hän ei yrittäisi suostutella Chikumaa tappelemaan vaan juoksisi kauas pois sellaista vauhtia, että pölypilvi nousisi ilmaan tässä sateessakin. Mutta kun hän oli jo ehtinyt tuohon sekopäiseen Sunfloraan hieman kiintyä niin ei voinut enää mitään. Scaylan sisäinen realisti kuitenkin pisti ruman päänsä esiin Sunfloran vaikertamista kuunnellessa. "Neuvotella raivopäisen Onixin kanssa? Jos luulet tosissasi että sellainen onnistuisi niin olet täysin tärähtänyt. Sitä paitsi ei tuollaisen luikeron hakkaaminen voi niin vaikeaa olla! Olemme molemmat ruohotyypin pokèmoneja, joten meillä on reipas tyyppien suoma etu jos yritämme sitä vastaan taistella!" Scayla koetti kannustaa. Rohkaisemisenhan luulisi olevan parempi keino nostattaa taisteluhenkeä kuin töykeän määräilyn. "Tottahan sinäkin osaat joitain hyökkäyksiä?" Grovyle kysäisi hivenen epäilystä äänessään. Eihän siinä epäilyksessä ollut järkeä, pakkohan sen oli jotain hyökkäyksiä osata kun uskalsi yksin harhailla tällaisella keskellä ei-mitään sijaitsevalla tasangolla!
Onix karjaisi jälleen viskaten samalla kiviä pikku kiusankappaleiden suuntaan. Tämä kyseinen Onix oli aina omannut loistavan tarkkuuden ja saanut sillä muiden saman lajin edustajien kunnioituksen. Tämä yksi tarkkaan tähdätty Kivenheitto luultavasti riittäisi tekemään noista itikoista selvää. Tai jos ei, Onix oli jo muutenkin valmis sukeltamaan takaisin maan alle ja hyökkäämään sieltä kuristaakseen molempia niin kauan, että sen lihakset alkaisivat krampata.
Onixin karjaisu keskeytti Scaylan kannustuspuheen pahemman kerran. Kääntyessään katsomaan mitä se nyt oikein rääkyi, ruohopokèmon huomasi vauhdilla itseään kohti lentävät kivenlohkareet. Vanhat selviytymisrefleksit ottivat vallan ja Scayla lähti loikkimaan vauhdilla taaksepäin ampuen samalla hätäisesti suustaan muutaman Energiapallon kivisadetta päin. Ne eivät kuitenkaan riittäneet suojaamaan koko hyökkäykseltä. Yksi isoimmista kivistä oli säästynyt ruoholiskon hyökkäykseltä ja kiisi tätä kohti ikävää vauhtia. Ja ikävästi se osui keskelle Scaylan vatsaa kesken hypyn. Kiven osuma iski Grovylelta ilmat pois keuhkoista ja sai sen hypyn päättymään ikävään pää edellä maahan putoamiseen. Mikään ei onneksi murtunut, mutta Scayla maahan osuessaan Scaylan pää oli saanut ikävän tärähdyksen ja naaras ei sitten muuta nähnytkään kuin tähtiä yrittäessään saada jälleen keuhkoihinsa happea.
|
|