Post by rh on May 17, 2008 17:09:05 GMT -2
Pakko se on tännekin laittaa. Lukuja lisäilen tänne aina kun ne valmistuvat. Enjoy !
Luku 1.
”Yoshio!”
Nuori, 9- vuotias, suklaan ruskea tukkainen poika avasi silmänsä hitaasti. Hän repi tyynyn päänsä päälle ja yritti nukkua. Linnun viserrys kantautui pojan korviin, sillä tuuletusikkuna oli auki. Yoshio ärähti hieman ja vaihtoi asentoaan. Tällaisia aamuja hän vihasi. Auringon ensimmäiset säteetkin olivat vasta tulleet esiin. Kuului koputus ja pian pehmeitä askelia. ”Herätys kultaseni”, naisen iloinen ääni sanoi. Yoshio ei välittänyt. Hänen äitinsä, joka oli myös ruskeahiuksinen katsoi nuorinta poikaansa hämmentyneenä. ”Voi ei!” Yoshio huudahti ja riuhtaisi tyynyn pois päänsä päältä. Hän hieroi hetken silmiään, minkä jälkeen pongahti pois sängystään. Pojan äiti, Erika hymyili pehmeästi ja solmi esiliinansa tiukemmalle vyötärönsä ympärille. Hän katsoi tyynenä huoneen oven yläpuolella riippuvaa pikachun muotoista kelloa, joka näytti varttia vaille yhdeksää. Nopeasti Yoshio oli pukenut ylleen mustan hupparin, siniset farkkushortsit sekä valkoisen lippalakin, joka oli vedetty päässä väärinpäin. Paksut ja pitkähköt hiukset törröttivät sekaisin lippalakin alta. Erika yritti vähän toppuutella innostunutta Yoshioa, joka kumminkin ryntäsi tämän ohi, aivan kuin hänen äitinsä olisi jo poistunut huoneesta. Poika oli jo päässyt ulos huoneestaan ja oli nyt siirtynyt istumaan kaiteelle, josta liukui alas hymyillen leveästi. ”Yoshio!” torui tomera ääni, joka kuului pojan isälle, Akiolle. Yoshio ei ollut kumminkaan kuulevinaankaan, vaan lähti vihellellen kohti jääkaappia. Akio yritti vaivoin saada poikaansa katsekontaktia, mutta Yoshio oli omissa puuhissaan, valikoimassa, mitä söisi. ”Yo, pöydällä on puuroa”, Erika sanoi ja laskeutui rauhallisesti portaita alas. Yoshio vilkaisi hellalla olevaa, isoa kattilaa ja yökkäsi tälle. Sitten hän otti jääkaapista jogurtti purkin ja lähti reippaasti kohti ovea. ”Minä menen jo!” Yoshio huikkasi ja pamautti oven kiinni.
”Hupsu poika”, Erika sanoi hetken ihmeteltyään Yoshion äkillistä poistumista. Hän istuutui Akiota vastapäätä ja hörppi kahviansa. Hänen miehensä oli keskittynyt lukemaan sanomalehteä. ”Junta vastaan ottelee Keito Chino”, Akio sanoi, ”ja Aritaa vastaan tulee Hikaru Bando.” Kaupungissa oli käynnissä turnaus, jossa etsittiin kaupungin parhainta pokémon kouluttajaa. Jun oli Yoshion 16- vuotias isoveli ja Arita Yoshion 14- vuotias isosisko. Yoshio oli jo kauan toivonut saavansa oman pokémonin, mutta vanhemmat, erityisesti Akio oli vastannut siihen sanomalla, että poika oli liian vastuuton. Hänen sisaruksensa olivat saaneet ensimmäiset pokémoninsa 9- vuotiaina. Yoshio oli jo odottanut saavansa vanhemmiltaan saamastaan lahjapaketista pokémonin, mutta saikin oven yläpuolella tikittävän pikachu kellon. ”Mennäänkö?” Akio kysyi ja sulki lehden.
Yoshio oli jo kerinnyt ottelustadionille. Hän oli juossut koko matkan, mutta pysähtyi nyt kuin seinään, huomattuaan pitkän jonon. Poika puuskahti ja laittoi kätensä puuskaan. Yoshio kehitteli jo päässään selitystä, jolla voisi ohittaa vanhan rouvan. Viimeksi hän oli sanonut, että hänellä alkaa ottelu hetken päästä. Samassa ovesta tuli ulos pitkä, vaaleahiuksinen Jun. Hän viittosi Yoshiota tulemaan luokseen. Poika naurahti ja hyppeli veljensä luokse. Pää pystyssä hän ohitti kaikki ja meni Junin rinnalla ovesta sisään. Paikka oli tupaten täynnä ja Yoshio katseli ihastuksissaan ympärilleen. Siitä oli vuosi, kun hän oli viimeksi käynyt täällä. ”Yo, tänne!” Jun huusi, sillä poika oli jäänyt tuijottelemaan televisiosta esiintyvää ottelua. He suuntasivat pukuhuoneisiin, joka oli myöskin täynnä kouluttajia, jotka venyttelivät ja antoivat viimehetken neuvoja pokémoneilleen. Jun ja Yoshio änkesivät vapaalle penkille. Vaaleahiuksinen poika kaivoi reppuaan ja pian hänen sylissään oli kuusi poképalloa. Hän katsoi pikkuveljeään anovalla ilmeellä. ”Ei, en tullut tänne juoksupojaksesi!” hän sähähti ja käänsi päänsä muualle. ”Yo kiltti. Minulla on hirveä kiire ja jotkut niistä ovat hyvin loukkaantuneita”, Jun sanoi vakavalla äänellä. Yoshio katsoi veljeään pitkään, minkä jälkeen nyökkäsi pienesti. Jun halasi nuorinta sisarustaan ja tunki poképallot Yoshion taskuihin. ”Älä sitten päästä niitä vapaaksi”, Jun sanoi. Yoshio ei vastannut mitään, vaan nousi ja lähti stadionilta.
Luku 1.
”Yoshio!”
Nuori, 9- vuotias, suklaan ruskea tukkainen poika avasi silmänsä hitaasti. Hän repi tyynyn päänsä päälle ja yritti nukkua. Linnun viserrys kantautui pojan korviin, sillä tuuletusikkuna oli auki. Yoshio ärähti hieman ja vaihtoi asentoaan. Tällaisia aamuja hän vihasi. Auringon ensimmäiset säteetkin olivat vasta tulleet esiin. Kuului koputus ja pian pehmeitä askelia. ”Herätys kultaseni”, naisen iloinen ääni sanoi. Yoshio ei välittänyt. Hänen äitinsä, joka oli myös ruskeahiuksinen katsoi nuorinta poikaansa hämmentyneenä. ”Voi ei!” Yoshio huudahti ja riuhtaisi tyynyn pois päänsä päältä. Hän hieroi hetken silmiään, minkä jälkeen pongahti pois sängystään. Pojan äiti, Erika hymyili pehmeästi ja solmi esiliinansa tiukemmalle vyötärönsä ympärille. Hän katsoi tyynenä huoneen oven yläpuolella riippuvaa pikachun muotoista kelloa, joka näytti varttia vaille yhdeksää. Nopeasti Yoshio oli pukenut ylleen mustan hupparin, siniset farkkushortsit sekä valkoisen lippalakin, joka oli vedetty päässä väärinpäin. Paksut ja pitkähköt hiukset törröttivät sekaisin lippalakin alta. Erika yritti vähän toppuutella innostunutta Yoshioa, joka kumminkin ryntäsi tämän ohi, aivan kuin hänen äitinsä olisi jo poistunut huoneesta. Poika oli jo päässyt ulos huoneestaan ja oli nyt siirtynyt istumaan kaiteelle, josta liukui alas hymyillen leveästi. ”Yoshio!” torui tomera ääni, joka kuului pojan isälle, Akiolle. Yoshio ei ollut kumminkaan kuulevinaankaan, vaan lähti vihellellen kohti jääkaappia. Akio yritti vaivoin saada poikaansa katsekontaktia, mutta Yoshio oli omissa puuhissaan, valikoimassa, mitä söisi. ”Yo, pöydällä on puuroa”, Erika sanoi ja laskeutui rauhallisesti portaita alas. Yoshio vilkaisi hellalla olevaa, isoa kattilaa ja yökkäsi tälle. Sitten hän otti jääkaapista jogurtti purkin ja lähti reippaasti kohti ovea. ”Minä menen jo!” Yoshio huikkasi ja pamautti oven kiinni.
”Hupsu poika”, Erika sanoi hetken ihmeteltyään Yoshion äkillistä poistumista. Hän istuutui Akiota vastapäätä ja hörppi kahviansa. Hänen miehensä oli keskittynyt lukemaan sanomalehteä. ”Junta vastaan ottelee Keito Chino”, Akio sanoi, ”ja Aritaa vastaan tulee Hikaru Bando.” Kaupungissa oli käynnissä turnaus, jossa etsittiin kaupungin parhainta pokémon kouluttajaa. Jun oli Yoshion 16- vuotias isoveli ja Arita Yoshion 14- vuotias isosisko. Yoshio oli jo kauan toivonut saavansa oman pokémonin, mutta vanhemmat, erityisesti Akio oli vastannut siihen sanomalla, että poika oli liian vastuuton. Hänen sisaruksensa olivat saaneet ensimmäiset pokémoninsa 9- vuotiaina. Yoshio oli jo odottanut saavansa vanhemmiltaan saamastaan lahjapaketista pokémonin, mutta saikin oven yläpuolella tikittävän pikachu kellon. ”Mennäänkö?” Akio kysyi ja sulki lehden.
Yoshio oli jo kerinnyt ottelustadionille. Hän oli juossut koko matkan, mutta pysähtyi nyt kuin seinään, huomattuaan pitkän jonon. Poika puuskahti ja laittoi kätensä puuskaan. Yoshio kehitteli jo päässään selitystä, jolla voisi ohittaa vanhan rouvan. Viimeksi hän oli sanonut, että hänellä alkaa ottelu hetken päästä. Samassa ovesta tuli ulos pitkä, vaaleahiuksinen Jun. Hän viittosi Yoshiota tulemaan luokseen. Poika naurahti ja hyppeli veljensä luokse. Pää pystyssä hän ohitti kaikki ja meni Junin rinnalla ovesta sisään. Paikka oli tupaten täynnä ja Yoshio katseli ihastuksissaan ympärilleen. Siitä oli vuosi, kun hän oli viimeksi käynyt täällä. ”Yo, tänne!” Jun huusi, sillä poika oli jäänyt tuijottelemaan televisiosta esiintyvää ottelua. He suuntasivat pukuhuoneisiin, joka oli myöskin täynnä kouluttajia, jotka venyttelivät ja antoivat viimehetken neuvoja pokémoneilleen. Jun ja Yoshio änkesivät vapaalle penkille. Vaaleahiuksinen poika kaivoi reppuaan ja pian hänen sylissään oli kuusi poképalloa. Hän katsoi pikkuveljeään anovalla ilmeellä. ”Ei, en tullut tänne juoksupojaksesi!” hän sähähti ja käänsi päänsä muualle. ”Yo kiltti. Minulla on hirveä kiire ja jotkut niistä ovat hyvin loukkaantuneita”, Jun sanoi vakavalla äänellä. Yoshio katsoi veljeään pitkään, minkä jälkeen nyökkäsi pienesti. Jun halasi nuorinta sisarustaan ja tunki poképallot Yoshion taskuihin. ”Älä sitten päästä niitä vapaaksi”, Jun sanoi. Yoshio ei vastannut mitään, vaan nousi ja lähti stadionilta.
