It's dark here

[LENO]

#Kieltämättä sieltä tuli erittäin tuhti paketti tekstiä Mutta höpön pöpön pöppö, ei sitä voi koskaan olla liikaa <3
Hups. Vihre. Vihreä Vinski. 8DD Korjattu.#

Vincent pääsi eteenpäin jo hieman nopeammin. Haava vuoti yhä, muttei suinkaan yhtä vuolaasti kuin hetki sitten. Hän ei saisi rasittaa itseään paljon, sillä seuraava etappi olisi tajunnan menettäminen verenvuodon takia. Kuitenkin Vincentin oli päästävä eteenpäin, joten hän kiihdytti hieman vauhtiaan hölkätäkseen hiljalleen. Kaikki tuntui nyt hyvältä, Vincent oli onnistunut pääsemään pakoon veljeksiltä. Nyt hänen täytyisi löytää vain tiensä ulos ja turvallinen yöpymispaikka menetettyä illallista tietenkään unohtamatta. Hän oli täynnä itsevarmuutta.

Vincentin sydän pumppasi verta ruumiiseensa rauhalliseen tahtiin Vincentin hölkkäillessä eteenpäin. Pian hän kuuli takaa samanlaisia ääniä, mitä oli kuullut kivivyöryn aikaan; veljekset olivat päässeet kivien luo. Räsähdykset ja kolahdukset kertoivat, että kivet joko tippuivat tai murskaantuivat. Vincentin turvallisuudentunne katosi yhtä nopeasti kuin se oli hänet täyttänytkin. "Kai nyt helpompiakin saaliita on olemassa..", Vincent mutisi itsekseen hermostuneesti. Hänen olisi kiihdytettävä vauhtiaan, mutta Vincent ei kyennyt siihen, taistelu ja avohaava olivat imeneet Skarmorystä mehut. Takaa kuului lisää rysähtelyä. Kolmannen - ja voimakkaimman jyrähdyksen jälkeen Vincentin sydän pomppasi jälleen kurkkuun. Hän alkoi olla jo lähes epätoivoinen kuullessaan etäistä tassuttelua takaapäin. Tulisiko tästä kylmästä, pimeästä ja kolkosta luolasta hänen kuolinvuoteensa?

Vincent kiihdytti vauhtiaan, vaikka hänen ruumiinsa olikin sitä kovasti vastaan. Kerrankin hän yritti miettiä, mitä tekisi seuraavaksi. Hän kävi mielessään pikaisesti läpi kaikki mahdolliset keinot, mitä mieleen juolahti. 'Pako?', tämä aloitti. 'Ei, saavat minut kiinni. Hyökkäys? Eijei jei.. kokeiltu jo kertaalleen huonoin tuloksin. Puolustautumin-hahaha!', hän naureskeli mielessään. 'Ai että osaan olla välkky. Noilta nyt puolustautumaan? Sopii yrittää, heh..'
Vain yhtä hän ei ollut kokeillut. Se yksi oli Vincentin viimeinen oljenkorsi, ja mikäli tuo ei tepsisi, hän saisi heittää hyvästit maailmalle. Se yksi oli kuitenkin yrittämisen arvoinen - puhuminen.
Vaikka Skarmoryn sydän pamppaili tolkuttomasti ja ahdistuneisuus paisui paisumistaan tämän mielessä, hänen oli pidettävä päänsä kylmänä yrittäessään puhua toisille. Ehkä Vincent saisikin vastauksia hänen mieltään askarruttaviin kysymyksiin.

Vincent pysäytti jolkuttelunsa ja käännähti kannoillaan. Hän oli valmistautunut näkemään kaksi - tai mahdollisesti yhden, vakavammin haavoittunut Poochyena olisi saattanut jäädä matkan varrelle - häntä uhmakkaasti lähestyvää Poochyenaa kulmahampaat välkkyen ja maaninen ilme kasvoillaan, mutta Vincent kohtasikin vain pimeän luolan. Nyt hänellä oli oiva tilaisuus kerätä viimeisetkin rohkeutensa rippeet ja aikaa tasata vapiseva äänensä. Vincent koitti terävöittää kaikki aistinsa havaitakseen veljekset. Häntä heikotti suunnattomasti, puhumisen olisi parasta toimia. Vincent ennätti tuntea lämpimän verinoron luikertelevan vasenta jalkaansa pitkin maahan, ennen kuin näki ensimmäisen Poochyenan.

Jiro ravasi kohti päättäväistä Skarmorya, joka oli juuri avaamassa nokkaansa aloittaakseen ensimmäisen lauseensa. Vincent sai kuitenkin säikähtää jälleen; Poochyena ei ollut aikeissakaan pysähtyä kuuntelemaan sanaakaan, vaan pysähtymättä lähti hyökkäykseen kohti Vincentiä. "Odota!", Vincent älähti, ja toisen liike pysähtyi seinään. Tähänastinen meininki oli ollut niin päätöntä, ettei Vincent olisi lainkaan yllättynyt, jos hänen älähdyksensä olisi pysäyttänyt Jiron. Itseasiassa kaiken tapahtuneen jälkeen hän voisi vannoa, että Miltankit lentävät. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Jiron hyökkäyksen pysäyttäjäksi oli ilmennyt tämän loukkaantunut veli. Tästä Vincent puolestaan oli yllättynyt, vielä hetki sitten Ichiro oli maannut luolan lattialla täysin avuttomana.
'Miksi tuo haluaa suojella minua?', Vincent ajatteli ja lähes liikuttui.
Jiro ärähti veljelleen, joka päästi saman tien irti. Vincent oli hämmentynyt, täysin kujalla. Ichiro vaikutti olevan veljensä tossun alla, mutta silti puolueeton. Oli aika puhua - nyt tai ei koskaan.

"Mitä te haluatte minusta!?", oli ensimmäinen kysymys, minkä Vincent sai päästettyä suustaan. Hänen äänensä oli heikko ja vapiseva, ja sanojen välistä saattoi erottaa vaisun, pihisevän hengityksen. Jiro ei selvästikään ollut aikeissa vastata minkäänlaisiin kysymyksiin, puhumalla ainakaan, vaan lähetti voimakkaita pimeyden aaltoja Vincentiä kohti. Luojan kiitos Jiro ei käyttänyt Tulihammasta, se olisi musertanut Skarmoryn kokonaan. Pakeneminen ei ollut vaihtoehto, joten Vincent pystyi vain toivomaan, että hänelle suotu teräskerros tekisi tehtävänsä. Vincent jännitti lihaksensa ja sai hillityksi pienen huojumisensa, ainakin toistaiseksi, ja katseli uhmakkaana aaltojen lähestymistä.

Ensimmäinen pulssi osui, muttei vaikuttanut järin voimakkaalta. Vincent tunsi, kuinka pimeyden aalto läpäisi hänet. Tuntui, kuin pulssi olisi tullessaan takertunut kaikkiin Vincentin sisäelimiin, puristanut niitä epämiellyttävästi ja jättänyt lähtiessään jomottavaa kipua. Aiemmin saatua avohaavaa poltteli ja kirveli voimakkaasti. Vincent kihisi kivun viiltäessä hänen kehonsa toisen kerran, puristi leukojaan tiukasti toisiaan vasten ja painoi toisen silmänsä kiinni. Vincent ei kuitenkaan muilla tavoin hievahtanutkaan.
Kolmannen aallon iskeytyessä Vincent luuli jo saavansa sähköshokkeja. Hän kirkaisi tuskissaan ja oli menettää tasapainonsa. Raastava kipu joka paikassa sai tämän melkein ignoroimaan kokonaan tasapainonsa menettämisen, mutta tajusi kuitenkin vetäistä toisen jalkansa luolan seinämää kohti kaatuvan kehonsa tueksi.

Jiro oli lopettanut iskunsa tekemisen kaikeksi onneksi. Vincent vapisi nyt kauttaaltaan ja sai tehdä kaikkensa pysyäkseen jaloillaan. Kipu vihloi kaikkialla ja hän toivoi vain pääsevänsä niistä eroon. Hän halusi päästä kivuistaan eroon, vaikka hintana olisikin ollut oman hengen menettäminen. Vincent ei ollut kuitenkaan menettänyt päättäväisyyttään, ja pysyi yhä linjassaan. "Mitä te haluatte minusta?", hän kysyi uudelleen hengittäen raksaasti. Hengitys kuului nyt hiljaisen pihinän sijaan voimakkaana pihinänä, Vincentin hengitys lähes korisi. Hän kohotti katseensa veljeksiin "Koittaisitte jo päättää, haluatteko suojella minua vai päättää päiviltä!", hän lisäsi vielä katsoen kumpaakin Poochyenaa murhaavasti.
Vaan Vincentin huterat jalat pettivät alta. Hän iskeytyi seinämää vasten ja valahti maahan. Vincentin teräksinen kylki oli kirskukut vasten luolan seinämää korviahuumaavasti Vincentin valahtaessa alas.
Hän oli juuri sillä rajalla, oliko tajuissaan vai ei.

#Venähti pituuden kanssa. Taas. ಠ_ಠ

Jee, toinen sivu! #

[Hapro]

#Vähän pitkää Toinen sivu n3n#

Jiro tunsi ilon tunteiden täyttävän itsensä. Hän oli osunut ja selvästikin Skarmoryyn oli sattunut. Tämä oli kirkaissut ja huojunut. Mikä sen parempaa? Verta. Verta. Verta. Jiro haistoi sen. Hän pystyi melkein maistamaan sen. Mutta kaikki ei ollut jotenkin kohdallaan. Se ei tuntunut niin hyvältä kuin sen olisi pitänyt. Jiro oli hämmentynyt. Veri. Miksei se enää tuoksunut niin houkuttelevalta? Miksei hän enää halunnut upottaa hampaitaan Skarmoryn metalliseen ruumiiseen ja tuntea veren makua suussaan? Mikä ihme häntä pidätteli?
Jiro ravisteli päätään, eikä tiennyt mitä ajatella. Hän halusi verta, mutta samalla hän muisti Skarmoryn nimen. Rusty. Tai Rai, niin tämä oli sanonut. Jiro peruutti ja yritti selvittää sekavia ajatuksiaan. Hän näki muistikuvia siitä, että hän oli syönyt marjoja ja puhunut Skarmoryn kanssa. Mutta mitä muistoja ne olivat? Eikö maailmassa muka ollut vain verta ja sen himoa? Jiro ulvaisi, mutta ei se auttanut ajatusten selvittämisessä.

’Mitä te haluatte minusta?!’ oli Skarmory kysynyt. Ichiron olisi tehnyt mieli vastata silloin, mutta hän ei ollut pystynyt. Nytkin hän vain makasi paikoillaan ja katsoi mitä hänen veljelleen kävi. Jirolla oli selvästi menossa se vaihe, jonka Ichiro tunsi. Tämä oli palaamassa omaksi itsekseen. Ja iskuista puolikuolleena selvinnyt Skarmory kysyi uudestaan saman kysymyksen. Ichiro ponnisti seisomaan ja lähti tassuttelemaan Skarmoryn luokse. Tämä katsoi heitä murhaavasti sanoessaan seuraavat sanansa. Ichiro painoi häpeissään päänsä. Oli hänen vikansa, että Jiro oli hyökännyt. Hänen olisi pitänyt huolehtia pikkuveljestään. ’Minä olen luuseri’ Ichiro mietti, mutta Skarmoryn kaatuminen keskeytti hänen mietteensä. Kamala kirskuna kuului, kun tämä kaatui luolan seinämää vasten. Ichiro juoksi heti tämän luo, niin lujaa kuin loukkaantuneena kykeni.
”Tämä on tosi vaikea selittää, mutta teen parhaani”, hän sanoi, vaikkei tiennyt kuuliko Skarmory. Ichiro vilkaisi taakseen ja näki veljensä kamppailevan yhä itsensä kanssa. Nyt oli hyvä hetki puhua; silloin kun Jiro ei halunnut verta eikä tämä ollut täysin tajuissaankaan.
”Veljeni sairastaa yhtä todella outoa tautia, joka saattaa iskeä hänen missä vain ja milloin vain. Silloin hän tekee monia outoja asioita ja veren janoaminen on yksi niistä. Hän ei voi sairaudelle mitään ja siitä herättyään hän ei muista sitä. Joten pyydän, että et kertoisi siitä hänelle”, Ichiro sanoi ja yksi kyynel tippui maahan Skarmoryn pään vierelle.

Jiro seisoi paikoillaan ja muistot tulvivat hänen mieleensä. Muistot, jotka eivät liittyneet vereen. Poochyena ulvaisi uudestaan, mutta ei se vieläkään auttanut. Lopulta muistot peittivät hänen mielensä ja hän ulvaisi vielä kerran vertahyytävästi ja kaatui tajuttomana maahan. Viimeisenä asiana ennen kaatumistaan hän muisti kuulleensa veljensä tassujen äänen.

Ichiro oli kävellyt veljensä luokse ja nuoli nyt tätä. Hänellä oli edessään kaksi – tai ainakin yksi – tajutonta pokemonia, eikä hänellä ollut mitään keinoa parantaa heitä. Joten hän istuutui veljensä vierelle, odottamaan tämän heräämistä ja katseli samalla Skarmorya, josko tämä tekisi jotain.
Mutta hänen veljensä reagoi melkein heti tainnuttuaan. Tämä raotti silmiään ja mumisi:
”Ichiro?” Kaksoisveli nyökkäsi hymyillen ja nuolaisi veljeään.
”Onneksi olet kunnossa”, hän sanoi. Jiro nousi istumaan, eikä edes tajunnut loukkaantuneensa eikä hän myöskään tajunnut, että Ichiro oli loukkaantunut. Poochyena vain istui paikoillaan ja virnisteli. Ichiro katsoi häntä hymyillen ja toivoi, ettei Skarmory sanoisi mitään Jiron hulluudesta.

#Hiukka lyhyempää ja hiukka sisällötöntä xP Ensi kerralla teen parempaa ^^’ Ja se sairaus loppu nyt :0#

[LENO]

#Ihan tarpeeksi sisällöllistä minulle Ja hyvä että edes joku vähän hillitsee näiden viestien pituutta.. ^^'
Luppui :0 Jiro olisi höyhentänyt Vinskin 10-0, jos tuota olisi kestänyt pidempään XD;#

Vincent kuuli ulvahduksen. Ulvonta kuulosti samalta, mitä Jiro oli päästänyt kurkustaan aina hyökätessään. Vincent vain makasi toimeettomana luolan kivilattialla hengitellen raskaasti. Hänen ajatuksensa tuntuivat ikäänkuin lipuvan pois ja Vincent ignoroi kaiken ympärillään tapahtuvan. Hänen silmäluomet painuivat alas ja hän kykeni vain kuulemaan sydämensä tykytyksen ja pihisevän hengityksen. Hän havahtui pian horrosmaisesta tilastaan todellisuuteen kuullessaan jonkun lähestyvä nopeasti. Vincent kuuli taas päänsä sisällä Jiron ulvonnan ja räväytti silmänsä auki nostaen päänsä rivakasti ylös. Jiro ei saisi hyökätä enää, Jiro ei saisi.
Vincent ei ollut varma, kumpi veljeksistä häntä kohti nyt jolkutteli, mutta hän huomasi, ettei Poochyena ollut aikeissa hyökätä. Vincent rauhoittui oitis.
Poochyena, joka rauhallisuudestaan päätellen oli Ichiro, aloitti lauseensa. Vincent tapitti silmät pyöreinä hämmästyksestä. Hän oli unohtanut Jiron kokonaan ja keskittyi nyt vain Ichiroon saadakseen mahdollisesti vastauksia häntä jatkuvasti askarruttaviin kysymyksiin.
Ichiro jatkoi selostustaan. Vincent ei uskonut. Hän ei uskonut sanaakaan, mitä toinen Poochyena juuri äsken sanoi. Se ei olisi mahdollista, eihän sellaista ole. "Joten pyydän, ettet kertoisi sitä hänelle.", lopetti Ichiro.'Mitäs minä sanoin.', Vincent ajatteli. 'Hän tosiaan on veljensä tossun alla!' Vaikka Vincent ei halunnut uskoa Ichiroa, toisen vilpitön häpeä vetosi tämän tunteisiin jotenkin ja sai Vincentin uskomaan. Oli Ichiron selostus kuitenkin totta tai ei, se, mitä Jiro teki, oli väärin, ja Ichiron pitäisi vanhempana katsoa, ettei näin tapahtuisi. Miten Ichiro pystyi antamaan tämän tapahtua? Miten toinen ei pysty pitämään hallussa veljeään ja peittelee totuutta pelkästä säälistä? Ichiro oli Vincentin silmissä lapsellinen ja säälittävä.
"Mikset siis tee asialle jotain?", Vincent kuiskasi tokkuraisen veljensä luo jolkuttelevan Ichiron perään. Vincent säpsähti Jiron viimeiselle ulvahdukselle; se tuntui iskevän luihin ja ytimiin, aivan kuten Pimeä Pulssi teki. Jiron iskeytyessä maahan Vincent oli varma, että Ichiro oli puhunut totta, niin epätodelliselta kuin se kuulostikin.

Ichiro istui veljensä viereen odottavan näköisenä. Vincentille yksi asia oli varmaa; hän ei jäisi odottelemaan saadakseen lisää köniinsä, vaan pysyisi aiemmassa aikeessaan. Hän etsisi tien ulos, hankkisi turvallisen paikan jossa parannella haavojaan eikä enää koskaan palaisi tähän kirottuun luolaan, jonka lattiaa ja seinämiä koristi nyt kolmen Pokémonin veri tuon verilöylyn jäljiltä. Vincent alkoi kammeta itseään ylös mitään sanomatta. 'Jo osaa olla erikoinen kaksikko.. toivottavasti heihin ei enää tarvitse törmätä uudemman kerran.', Vincent mietti nostaessaan itseään hitaasti ylös heikoilla jaloillaan. Niinkin yksinkertainen asia, kun itsensä nostaminen tuntui nyt ylitsepääsemättömän vaikealta - ja niinhän se hänen tilassaan oli. Jalat eivät kantaneet Skarmoryn ruumiinpainoa ja tämä mätkähti maahan ties kuinka monennen kerran. Ja juuri kun hän luuli pääsevänsä kaksikosta eroon. Taistelun hulina oli nostattanut maasta pölyä ja hiekkaa, joka nipisteli nyt Vincentin avohaavassa. Tätä menoa haava tulehtuisi nopeasti, jos hän ei pääsisi jalkeille ja puhdistamaan sitä. Vincent manasi mielessään.

Jiro alkoi heräillä. Vincent ei odottanut Ichiron sanovan veljelleen mitään sairaskohtauksesta ja osuikin oikeaan; Ichiro vain lipaisi Jiroa hellästi. Jiron suupielille levisi tuo sama virne, jonka Vincent oli nähnyt aiemmin.
Vincentiä puistatti. Hän oli loukussa, eikä pääsisi pois. Hänestä oli kohtuutonta olla kertomatta sairaudesta Jirolle, sillä kukaan ei pysty satuttamaan toista tuolla tavoin vastaamatta seurauksista, eikä sairaus olisi riittävä tekosyy seurauksien välttämiseksi. Vincent mieli huusi halusta päästä repimään molempien veljesten päät irti, mutta kroppa oli toista mieltä. Sen lisäksi Vincentiä esti joku tämän sisällä. Joku, joka juonsi juurensa aina niille ajoille asti, jolloinka tämä loisti lavalla kirkkaimpana tähtenä kouluttajansa kanssa. Vincent ei kyennyt muuhun kuin levittämään vaisun ja hieman tuskaisan hymyn poskilleen.

Vincent alkoi taas kamppailla päästäkseen ylös ja pääsikin jaloilleen joten kuten. Hänen oli silti nojattava seinämään pitääkseen itsensä pystyssä. Hän halusi olla vahvempi. Edes näyttää vahvemmalta. Vincent koitti koota itsensä. "Ehdottaisin, että etsisimme tien ulos täältä..", hän sanoi vaisuun äänensävyyn. "...mikäli haluamme selvitä hengissä.", tämä lisäsi hiljaa, melkein kuiskaten ja vilkaisi taakseen pimeään, äärettömään tunneliin. "Vaikkei suuntavaistoni olekaan parhaimmistoa, meidän kannataa yrittää.", Vincent korotti hieman ääntään saadakseen sen kuuluviin. Hän hoiperteli muutaman askeleen kohti luolan tutkimatonta käytävää, pysähtyi, ja katsahti taakseen veljeksiin päin. "Pystyttehän kävelemään? Meidän on yritettävä.", hän hymyili.

#Wohoo, en oikeasti olisi uskonut, että ilakoisin saadessani aikaan lyhyemmän viestin. xD
Mutta siitä sisällöttömyydestä en sitten hihku.. D: Mutta eipä kai kenenkään kolmen tämänhetkisessä tilassa voi tehdä paljoakaan, öö, sisällöllistä? XD#

[Hapro]

#xD Vincentin ajatukset ovat niin ilkeitä x3#

Ichiro oli niin iloinen, kun Jiro oli herännyt. Mutta kaiken takana roikkui ajatus; mitä ihmettä hän sepittäisi selittääkseen heidän kuntonsa? He myös olivat aivan eri paikassa kuin viimeksi, mutta Ichiro arveli ettei Jiro sitä huomaisi. Ichiron sisintä kylmäsi, kun hän mietti kuinka lähellä tappo oli taas ollut. Jiro olisi voinut tappaa Skarmoryn yhdellä iskulla, mutta onneksi sairaus oli loppunut sitä ennen. Enää piti toivoa, että Skarmory olisi hiljaa Jiron sairauteen liittyen. Muuten Ichirolla olisi aivan liikaa selvitettävää. Hän puri huultaan ärsyyntyessään omaan avuttomuuteensa; miksei hän pystynyt kertomaan Jirolle? Hän tiesi kyllä vastauksen, mutta hän ei halunnut miettiä sitä. Jiro ei kestäisi kaikkea sitä, mitä oli tehnyt, joten Ichiro ei vain voinut kertoa sitä; hänen pikkuveljensä olisi murtunut täysin.
Ichiro kääntyi katsomaan Skarmorya, joka hymyili tuskaisesti. Sitten Poochyena kääntyi katsomaan veljeään.

Jiro istui paikoillaan ja keinutteli itseään. Häneen sattui. Kylkiin. Mutta miksiköhän? Jiro ei ymmärtänyt ollenkaan, mutta ei sillä ollut väliä, kun hän kerran sai olla veljensä vieressä. Ja tuttu Skarmorykin oli paikalla! Mutta se näytti loukkaantuneelta, miksiköhän? Jiro olisi tahtonut tajuta. Sen sijaan hän kysyi asiaa veljeltään.
”Miksi Rusty on niin loukkaantunut?” Jiro kysyi veljeltään ja katsoi Skarmorya, joka yritti nyt nousta ylös.
”Koska meidän kimppuumme hyökättiin. Aroneita ne taisivat olla. Ne iskivät sinua ja menit tajuttomaksi ja me tappelimme niitä vastaan ja pakenimme sinun kanssasi tänne”, Ichiro vastasi, muttei katsonut Jiroon päin. Selitys kuulosti Jiron mielestä jotenkin oudolta ja etäisesti hän muisti jonkun oudon tunteen… Hän ei enää muistanut mikä se oli, mutta takaraivossa se kumminkin kummitteli.
”Okei”, hän vastasi veljelleen ja heilutti häntäänsä. Sekin sattui, mutta hän ei piitannut, vaan katsoi Rustyyn.

Ichiron sisintä poltti tuska, kun hänen täytyi valehdella veljelleen. Ja Rustyyn päin katsominen satutti myös. Ichiro olisi tahtonut pystyä jotenkin estämään veljensä ja muuta, mutta hän ei pystynyt. Hän oli vain yksinkertaisesti niin heikko. Aivan liian heikko. Hän oli säälittävä.
Skarmory ehdotti lähtemistä ja kysyi pystyivätkö he kävelemään. Ichiro ei pystynyt katsomaan häneen päin; hänhän se huonoimmassa kunnossa oli.
”Pystymme me ja löydämme uloskin, vai mitä Jiro?” Ichiro sanoi ja sai nyökkäyksen veljeltään. Ichiro rupesi nuuskimaan. Hän ei pystynyt nostamaan kuonoaan korkealle, sillä se sattui liiaksi selkään, mutta silti hän haistoi raikkaan ilman tuoksun.
”Siihen suuntaan joo”, hän sanoi Skarmorylle ja lähti kävelemään tämän ohi käytävää pitkin. Jokainen askel tuntui kaamealta ja verta valui hänen selkäänsä pitkin, mutta hän ei välittänyt.

Jiro kulki veljensä perässä ja pysähtyi sitten Rustyn eteen.
”Kiitos, että autoit veljeäni hakkaamaan ne Aronit”, Jiro sanoi ja heilutti häntäänsä. Hän nuolaisi kiitokseksi Rustyn metallista siipeä, kun ei parempaakaan kiitosta keksinyt.
”Me korvaamme sen sinulle vielä”, Jiro vakuutteli ja lähti kävelemään veljensä perään, pysähtyen kuitenkin varmistamaan että Rusty tuli perässä.

#Niin kuuluu tehdä xDD Ei tässä oikein mitään sisällöllistä voi tehdä, oikeassa olet x3#

[LENO]

#Äh, älä Vinskistä välitä, se on vaan vähän väsynyt ja älkäinen ja hakattu henkihieveriin.. x3 *Potkaisee Vinskiä mojovasti Haplon katsoessa muualle*#

'Eäh, Aroneita?', oli Vincent ajatellut Ichiron selittäessä tekaistua tarinaa tapahtumien kulusta veljelleen. Kompuroinnn välistä hän oli vilkaissut kaulaansa kupeessa jomottavaa riviä hampanjälkiä. Sen jälkeen tämä oli katsahtanut kummankin Poochyenan pitkiin viiltoihin. 'Aroneita, joo...', hän oli vielä ajatellut ja arveli, ettei moinen tarina uppoaisi Jiroon.
Upposihan se. Melkein yhtä syvälle kuin Vincentin kynnet olivat uponneet Ichiroon. Vaikka se tuntuikin oudolta, hänen olisi tehnyt mieli nauraa.

Vincent oli tavattoman helpottunut saadessaan myöntyvän vastauksen veljeksiltä. Olisi ollut täysi painajainen jos he olisivat eksyneet luolaan, tai mikä pahempaa, liikuntakyvyttömänä he pystyisivät vain odottamaan Jiron seuraavaa sairaskohtausta ja he kaikki kuolisivat siihen paikkaan.
Ichiro ilmoitti tietävänsä, mihin suuntaan mennä, ja Vincentin itsevarmuus kasvoi. Nyt asiat olivat hyvin kun pahin oli koettu. Vaikka kaikki olivat loukkaantuneita, matka tästä ei voinut mennä enää kuin parempaan suuntaan. Vincent katseli haikeasti hänen ohitseen ontuvan Ichiron perään. 'Loppujen lopuksi..', Vincent ajatteli, 'Ichiro täällä on joutunut kärsimään kaikkein eniten.' Hän lähti toisen perään, mutta Jiro loikkasikin tämän eteen ja kiitti Vincentiä, yhtä pirteänä kuin aina ennenkin. Saatuaan vielä lipaisun siivelleen Vincent oli melko häkeltynyt, mutta jollain tavalla onnellinen. Hänen poskilleen levisi jälleen hymy, mutta tällä kertaa ilo oli aitoa, eikä hänen tarvinnut ponnistella hymynsä eteen. Loppujen lopuksi taisikin olla ihan hyvä, ettei totuus koskaan paljastunut Jirolle; jos tämä saisi tietää aiheuttaneensa kaiken tämän, katastrofi vain jatkuisi vaikka kohtaus olisikin ohi.
Jiro puhkui elämäniloa kaikesta kärsimyksestä huolimatta, ja hilpeys tuntui leviävän kaikkialle. Se sai Vincentikin katsomaan tapahtunutta monelta kantilta ja lievitti hänen sekavia ajatuksiaan ja tunteitaan. 'Kaikki on viimein ohi, Vince ajatteli ja painoi katseensa alas. 'Kaikki on ohi', hän toisteli mielessään hymysuin, mutta havahtui, kun Jiro pysähtyi odottamaan häntä. Vincent tepsutteli veljesten perään, ja saattoikin ajatuksissaan kuiskata kaiken olevan viimeinkin hyvin.

Seurue oli kävellyt jonkin matkaa kaikki verta vuotaen ja jättäen jälkeensä verivanan, aivan kuten Vincent oli jättänyt paetessaan hetkellisesti järkensä menettänyttä Jiroa. Vincent yritti olla ajattelematta asiaa, mutta poltteleva kipu ja väsyneet jäsenet pakottivat hänet puhumaan. "Voisimmeko pysähtyä hetkeksi?", Vincent kysyi hieman huohottaen. Ehkei ollut muutenkaan hyvä rasittaa itseään liikaa, jos he joutuisivatkin harhailemaan pidemmän tovin sokkeloisessa luolassa. Kuuntelematta toisten mielipidettä Vincent pysähtyi ja nojasi luolan seinämään. Hän katsoi pimeään tunneliin, josta he olivat tulleet, ja kuuli nyt aivan pientä tepsuttelua. Vince siristi silmiään nähdäkseen nokkaansa pidemmälle, muttei kyennyt näkemään mitään, kunnes tajusi katsoa myös maahan. Heitä kohti taapersi pieni, ehkä Vincentin jalan kokoinen nuori Aron-poikanen.
"Ehheh", Vincent naurahti hermostuneena. "Eiköhän sittenkin jatketa matkaa, että pääsemme ulos ennen pimeän tuloa", hän lisäsi ja tepasteli pikaisesti Jiron taakse aikeinaan hieman tuupata tätä 'vahingossa'. Heidän oli päästävä eteenpäin, jos Jiro huomaisi Aronin, Ichiro joutuisi taas puhumaan veljensä pään täyteen valheita. Pahimmassa tapauksessa verilöylyyn liittyisi vielä neljäskin osapuoli. Vincent ei missään nimessä halunnut antaa sen tapahtua kaiken sen jälkeen, mitä hän ja Poochyenaveljekset joutuivat kokemaan.

Aron älähti.

#Sori kun kesti :3#

[Hapro]

#Kenellähän tässä kesti? xD#

Jiro heilutteli innoissaan häntäänsä, kun Rusty tuli hänen vierelleen ja jatkoi siitä matkaa. Poochyenalla oli todella hyvä fiilis, vaikka hän sattuikin olemaan loukkaantunut. Onneksi kumpikaan, ei hänen veljensä saatikka Rusty, ollut sentään kuollut. Mutta Rusty ei ollut hyvässä kunnossa eikä velikään parhaimmassaan. Vaikka Jiro olikin loukkaantunut, hän oli valmis puolustamaan ystäväänsä ja veljeään, jos jotain sattuisi tulemaan eteen. Poochyena korjasi asentoaan ja tepsutteli kovemman näköisesti. Nyt kaikki säikähtäisivät sitä!

He kävelivät jonkin aikaa. Ichiro johti joukkoa ja katseli koko ajan tarkkaavaisesti ympärilleen. Selän haavoja poltti, mutta hän ei tahtonut pysähtyä ennen kuin he olisivat turvallisesti poissa luolasta; ties mitä Jiro voisi vielä keksiä! He jättivät jälkeensä verivanan, mutta sitä ei nyt ehtinyt miettiä. Oli tärkeämpää päästä pois.
Mutta sitten Skarmory menikin avaamaan suunsa. Ichiro kirosi mielessään, mutta ääneen hän sanoi:
”Hyvä on.” Poochyena istuutui maahan Skarmoryn lähelle ja tutkaili nytkin koko ajan ympäristöään. Mutta haavat vaativat huomiota ja hän yritti käännellä päätään onnistuakseen nuolemaan niitä puhtaiksi. Uros keskittyi siihen, eikä huomannut pientä hiljaista kopinaa, joka kuului heidän takaansa.
Ichiro käänsi päätään kun Rusty yhtäkkiä alkoi puhumaan matkan jatkamisesta. Poochyena oli siitä aluksi kummissaan, mutta huomasi sitten pienen Aronin.
”Tehdään niin”, hän sanoi ja nousi seisomaan, vilkuillen koko ajan hermostuneena missä Jiro oli. Olisi varmasti parempi, jos hänen veljensä ei huomaisi Aronia… Ichiro lähti poispäin.

Jiro oli kiltisti pysähtynyt odottamaan, vaikka halusikin petollisesta luolasta ulos. Rusty ja hänen veljensä olivat lepäilleet ja nyt Skarmory olikin noussut ylös ja oli jo menossa. Hän myös töytäisi Jiroa hieman ohi mennessään. Poochyena ei siitä pahemmin välittänyt, vaan kipitti veljensä ja Skarmoryn perään.
Yhtäkkiä kuului pieni ääni, pieni ääni joka älähti. Jiro kiepsahti ympäri ja katsoi. Siinä oli Aron. Olikohan se yksi niistä, jotka olivat hyökänneet heidän kimppuunsa? Jiron sisällä kuohahti viha ja hän käännähti ympäri nopeasti, muristen samalla.

Samalla hetkellä kun Aron oli älähtänyt, oli Ichiro liikahtanut veljensä vierelle. Hänen veljensä murisi vihoissaan, mutta Ichiro laski tassunsa veljensä olalle.
”Rauha veli. Hän ei ole yksi niistä jotka iskivät meitä”, hän sanoi. Se kuulosti niin tökeröltä, mutta Jiro lopetti murinan, kääntyi ympäri ja lähti kipittämään kohti oviaukkoa. Ichiro yritti viittoa Aronille, että tämä lähtisi, mutta se ei tehnyt mitään. Lopulta Ichirokin kääntyi ja lähti kulkemaan pois.

#Olipas surkeaa tekstiä :0 Anteeksi kauhiasti :0 Kyllä sinä jotain keksit >:0#

[LENO]

#Ja sää kysyt kenellä kesti?! XDDD#

Jiro oli kaikista veljensä ja Vincentin peittely-yrityksistä huolimatta havainnut Aronin älähdyksen – kait kuka tahansa olisi, olihan äännähdys ollut melko kuuluvakin – ja kääntynyt nyt teräsPokéa kohden murisemaan sille. Vincent puri hammasta ja pystyi vain toivomaan, ettei Poochyenan nupissa napsahtaisi toista kertaa, sillä sitä heikon näköinen Aron ei kaiketi kestäisi. Eikä kestäisi kyllä Skarmorykaan, saati hyökkääjän oma veli.
Haavoittunut Ichiro astahti harmaaturkkisen rinnalle, laskien käpälänsä toisen olalle rauhoitellakseen.
”Hän ei ole yksi niistä, jotka iskivät meitä”, Ichiro vakuutteli veljelleen. Kirjavasiipinen Skarmory oli jo varma, ettei toinen vale uppoaisi enää Jiroon, mutta toisin kävi; Jiron murina loppui kuin seinään. Vaan mistäs sitä tietää, olihan tuo uskonut, että Aronit saavat oikeasti samanlaisia viiltoja aikaan, kuin mitä Ichiron selkä oli täynnä, joten miksei Jiro sitten uskoisi tätäkin. Tarkemmin ajateltuna Jiro oli loppupeleissä varsin onnekas uskoessaan kaiken hänelle syötetyn pajunköyden, sillä totuus tulisi kirpaisemaan.

Tunnelin päässä kajastavasta, heikosta valosta päätellen suuaukko oli lähellä. Punertava ilta-auringon kajo houkutteli matkalaisia puoleensa kuin hunaja mehiläisiä, ja Jiro kipittelikin jo hyvän matkaa edellä kohti suuaukkoa. Vanhempi veli koetti vielä hätyytellä paikallaan mölöttävää Aronia, mutta ulos pääsemisen halu ajoi hänetkin pian pikkuveljensä perään. Vincent halusi varmistaa vielä loppumatkan turvallisuuden, joten hänkin pysähtyi hetkeksi hätyyttelemään Aronia. Tietenkin se oli tolkuttoman epätodennäköistä, että Aron loikkaisi häiritsemään kolmikkoa ja saisi Jiron raivot niskoilleen, mutta teräslintu ei halunnut ottaa riskejä.
”Häivy!”, hän pihahti Aronille, vaikkei epäkohtelias tuhahtelu hänen tapoihinsa kuulunutkaan. Vince oli yksinkertaisesti nyt liian väsynyt vääntääkseen tekovirnettä huulilleen ja yrittääkseen kohteliaasti ilmaista toivomuksensa toisen poistumisen suhteen. Olihan Skarmory yrittänyt kuulostaa uhkaavalta sähähtäessään Aronille, mutta epäonnistui surkeasti; käsky oli hiljainen ja heikko, mutta näytti purevan toiseen Pokémoniin. Nelikinttuinen kääntyi kannollaan ja lyllersi johonkin luolan sokkeloisista haaroista.

Vincent käännähti ja lähti nyt veljesten perään, kun yksi huoli saatiin pyyhittyä pöydältä. Hän olisi halunnut hihkua ilosta ja juosta niin kovaa kuin kintuistaan pääsisi, mutta haavat pakottivat pitämään kävelyrytmin hitaana ja tasaisena. Oviaukon suunnilta puhaltava tuulahdus tuntui niin ihanalta teräksisiä kasvoja vasten, vaikkei Vince ollutkaan joutunut soran ja hiekkapölyn hajua haistelemaan kuin korkeintaan parisen tuntia. Luolan suuaukon lähentyessä Skarmory huomasi jo ajattelevansa kaikkia sen takana lymyileviä ihanuuksia, jotka aikaisemmin tuntuivat totaalisen arkisilta.
Tohkeissaan Pokémon availi jo varovasti siipiään, sillä niille tulisi pian käyttöä. Lentäenhän hän oli luolalle päässyt, joten lentäen hänen olisi sieltä myös poistuttava. Siipien availeminenkin tuntui hieman vaivalloiselta haavojen kanssa, mutta riittäisi, jos hän onnistuisi kannattelemaan itseään parin metrin pudotuksen ajan saavuttaakseen maankamaran turvallisesti. Tiedä häntä, kuinka Poochyenakaksikko oli sitten luolalle päässyt, kaiketi loikkivat pitkin kallionseinämän kivenlohkareita.
”Sain sen Aronin häipymään”, Vincent tiedotti saavutettuaan veljekset, suunnaten kommenttinsa lPSOXJ
”Ajatella”; Skarmory huokaisi helpottuneena, ”sitä ei joka päivä tällaiseen törmääkään.” Nämä sanat Vince laukoi lähinnä vain tunnelmaa keventääkseen. Ei hän oikeasti ajatellut tapahtunutta mitenkään positiivisena kokemuksena, josta voisi jatkossa ottaa opikseen, mutta valkoinen valhe ei olisi kova hinta, jos se onnistuisi keventämään tunnelmaa.

#Noniin oli taas sisällöllisyyden huippu uwu'' It's all yours, Jiro uwu#

[Hapro]

#Näköjään kysyin XDDD
…… saavutettuaan veljekset, suunnaten kommenttinsa lPSOXJ…… <- Hämmennyin XD#

Kivusta välittämättä Jiro puoliksi tanssahteli ja puoliksi hypähtely eteenpäin, kun suuaukolta huokuva lempeä tuulahdus pääsi sisällekin asti. Poochyena oli varsin hyvällä tuulella, vaikkei hän voinutkaan ymmärtää mitä ihmettä veljelle ja Rustylle oli oikein tapahtunut. Aroneita mitä Aroneita, mutta olivatpa väkivaltaisia tapauksia, ei muuta voinut sanoa. Hyvin outoa tämmöinen, eikä hän ollut edes saanut hakata tuota Aronia. Ihan varmasti sekin oli ollut yksi jengiläisistä mutta Ichi oli liian hyväsydäminen, eikä antanut hänen siksi hoidella sitä. Joo, niin se varmaan oli.
Nuori pomppi paikoillaan odottaessaan, että hänen veljensä ja Rusty saisivat hänet kiinni. Miksi ihmeessä molemmat jumittivat noin ja mikä ihme se sihahtava pihahdus oli ollut, jonka hän oli kuullut? Liikaa kysymyksiä, mutta mihinkään ei saisi vastausta ilman kysymistä eikä Jiro jaksanut kysellä. Hän tahtoi luolasta ulos, vaikka he saisivatkin Ichin kanssa odottaa hetkisen voimien palautumista ennen kuin onnistuisivat menemään alas kivikkoista rinnettä vai mikä ikinä olikaan. Äh, ihan sama, kyllä he alas pääsisivät vaikka sisulla sitten jos ei muulla.

Ichiro ei ollut yhtä pirteä kuin veikkansa, vaan lähinnä ärtynyt ja stressaantunut. Mikä tahansa saattaisi laukaista uudestaan Jiron hulluuden, yksi ainoa pieni ja varomaton lause tai liike. Ja sitten se olisi menoa. Se niin totta olisi menoa ja johtaisi varmasti useampien henkilöiden elämänkaaren nopeaan loppumiseen. Se merkitsisi kuolemaa niin hänelle kuin Rustyllekin. Jiro ei hulluudessaan tietäisi ketä iskisi ja millä voimalla.
Mutta kaikki selviäisi, jos he nyt vain pääsisivät luolasta ulos. Kunpa tuo Skarmory ymmärtäisi olla liikahtamatta tai sanomatta yhtään mitään. Heidän pitäisi olla vain kaikkien vaiti ja häippäistä sitten luolan suulta niin nopeasti kuin kykenivät eri suuntiin.
Skarmory ei sen sijaan näyttänyt kuulevan Ichiron ajatuksia, sillä hän ilmoitti ajaneensa Aronin pois ja jatkoi vielä jotain muuta paskaa, saaden Poochyenan vartalon jännittymään. Miten Jiro reagoisi? Mitä nuorempi tekisi? Vanhempi käänsi salamannopeasti kuononsa toisen suuntaan ja tuijotti tätä. Ei mitään reaktiota… vielä.

Jirossa uteliaisuus laukesi sillä samalla sekunnilla kun Rusty oli lopettanut puheensa. Tällaiseen? Eikös Aroneita pitänyt olla lauma? Vai oliko Ichi valehdellut? Ei, ei veli voisi tehdä sellaista… Vai voisiko? Mihinkään ei voinut näinä päivinä luottaa, ei ilmeisesti veljiinsäkään. Nuorempi Poochyenoista kääntyi katsomaan Skarmoryn metallisen hohtoista nokkaa ja päätä.
”Mitä tarkoitat?” hän kysyi kylmästi. Toinen oli saanut Aroninkin häipymään, mutta se nyt olikin loogista; tämä sen sijaan ei ollut. Jiroa ärsytti ja harmitti kun hän ei tajunnut ja kuin huomaamatta hän huomasi harmistuvansa ja ärtyvänsä koko ajan vain enemmän. Liikaa kysymyksiä vailla vastauksia, Ichiro saattoi valehdella, Rustykaan ei vaikuttanut luotettavalta… Kehenkään ei voisi luottaa. Kehenkään ei voisi uskoa. Maailma oli paha ja perseestä.
Jiron päässä pimahti uudemman kerran ja hän päästi suustaan kimeän, korkean ulvahduksen joka kaikui pitkin luolan seinämiä kovana ja kirkkaana kuin torvi. Poochyena peruutti muutaman askeleen kohti oviaukkoa, pyrkien pitämään Skarmoryn ja toisen, tuntemattomalta tuntuvan Poochyenan poissa sen läheltä. Tällä kertaa verenhimoisuutta he eivät pakenisi, vaan tästä luolasta tulisi heidän hautansa, ikuisesti. Kuolema korjaisi nuo kaksi. Kärsimys, ikuinen kärsimys olisi heidän osanaan. Jiron teki mieli nauraa. Ja mielihalujaan hän totteli, joten hän purskahti mielipuoliseen nauruun, joka kuului ulos asti. Sitten hän kääntyi katsomaan oudosti kaksikkoa edessään. Kumpi olisi heikompi? Kumpi ei kestäisi iskua? Tuskin kumpikaan, joten enää pitäisi tehdä päätös. Entten tentten teelikamentten. Arpa osui toiseen Poochyenaan.
Jiro irvisti valkoiset hampaat hohtaen ja ponkaisi ilmaan. Hän iski suoraan kohti toista harmaaturkkia, joka onnistui ensimmäisen yrityksen väistämään – se hyppäsi suoraan kohti Skarmorya. Jiro seurasi perässä, tähdäten hampaittensa iskun toisen selkään. Hampaat tavoittivat lihan ja karvan ja purskauttivat esille kauniin punaista verta. Verta. Verta Jiro tahtoi. Lisää tulisi tuosta peltipurkista, jahka hommiin päästäisiin.

#Lol olipa outo lopetus uwu Ja oudot mielenliikkeet o kakaralla uwu Pahoittelen uwu#

[LENO]

#Vtu repeen aina ko luen ton XDDDDDDDD En ollu yhtään sienessä tai mitään? Sihahtava pihahdus on muuten aika kova kuvailu XD #

Varoittamatta toinen Poochyenaveljeksistä pysäytti kulkunsa kysyäkseen, mitä Vincent oikein tarkoitti. Kysymyksenähän tuo olisi täydellisen harmiton, ellei Jiron äänensävystä olisi pystynyt epäilemään jotakin. Ääni oli kylmä, jäinen ja tunteeton, ehkä hieman konemainenkin. Kestäisit vielä hetken, Jiro!
”Eh, minä vaan, siis”, Vincent empi heti, ”tarkoitan, ettei tällaisiin tapahtumiin aina törmääkään, ei sitä aina kohtaa reviiriään puolustavia Aroneita!” Skarmory naurahti vielä hermostuneesti perään. Hänen teki mieli melkeinpä rauhoitella Poochyenaa ääneen, mutta säästi sanansa, kun Jiro päästi kurkustaan korvia riipivän ulvahduksen, kuin sotahuudon, jonka kaiku loikki pitkälle luolan takaseinämiin asti, säikäyttäen pari Zubatia seinämiltä lentoon.
Skarmoryn valtasi vahva kuolemanpelko, adrenaliinia pumppasi jälleen koko hänen kehoonsa. Kauhu lävisti nuoren Pokémonin; he olivat niin lähellä vapautta. Hän ei aikoisi luovuttaa vielä!
Vincent keräsi viimeiset tahdonvoimansa rippeet nopeaan pyrähdykseen, mutta juuri ulvonut harmaaturkki peitti luolan oviaukon olemuksellaan, joka juuri nyt näytti pelottavammalta kuin koskaan aikaisemmin. Skarmory jarrutti äkisti, jottei olisi törmännyt ystäväänsä. Tai noh, ystäväänsä ja ystäväänsä, Jiro oli hänelle nyt ennemminkin vihollinen. Skarmory peruutti varovaisia askelia, jähmettyen sen jälkeen paikalleen. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä?
Vincent tunsi henkensä salpaantuvan Jiron kajauttaessa kovaäänisen, sekopäisen räkätyksen ilmoille. Joo, oli hauskaa, päästäisi nyt vain hänet ja oman veljensä pois luolasta. Silloin Vince voisi huoletta palata nuolemaan haavojaan ja nauttimaan menetettyä illallistaan järven rannalle. Hän asettuisi marjapensaan kupeen ja nukkuisi yönsä hyvin ensin puskan antimia popsittuaan. Joo, niin hän tekisi, kaikki olisi hyvin.

Pahamaineinen virne Poochyenan kasvoilla ilmaisi, etteivät asiat olleet hyvin, vaikka kuinka yrittäisi näin itselleen uskotella. Harmaaturkin ensimmäinen, hätkähdyttävän nopea liike toi kuoleman jälleen kielen päälle ja herätti lintuPokéssa silkkaa pakokauhua. Skarmoryn kurkusta pääsi hiljainen kiljahdus Jiron hyökätessä kaksikkoa kohti. Hän luuli jo päivänsä koittaneen, mutta Poochyena oli valinnut ensimmäiseksi hyökkäyskohteeksi veljensä, joka väisti täpärästi. Ichiro onnistui suorittamaan väistöliikkeensä miltei Vincentin päälle, joka joutui hoiperrellen väistämään alta.
Vince ei ollut niitä fiksuimpia Pokémoneja, mutta se näki nyt tilaisuutensa tulleen. Jiro oli aavistuksen sivussa niin, että tuon ohitse mahtui kulkemaan, ja Ichiro saisi varmasti lepyteltyä veljeään niin, ettei tämä hyökkäisi uudelleen. Näihin arvioihin Skarmory luotti, eikä antanut tilaa sille vaihtoehdolle, että Jiroa ohittaessaan hän voisi joutua tuon hampaisiin, tai Ichiro saattaisi tarvita apua. Ei nyt, nyt olisi juostava henkensä edestä.
Kirjavasiipinen pisti juoksuksi, juuri parahiksi ehtiäkseen Jiron hampailta, jotka lähtivät hurjaan syöksyyn uudestaan. Viimeisin voimin hän pyrähti alta pois, mutta syyllisyyden tunne sattui lähes yhtä kipeästi kuin liekehtivät hampaat kaulalla; Ichiron tuskanhuuto riipi. Jos Vincent olisi pysynyt aloillaan ja ottanut iskun, Ichiroon ei olisi sattunut. Selviytymiskamppailussa lintu oli kuitenkin valmiina ajattelemaan itsekkäästi ja jatkoi haavojen hidastamaa juoksuaan kohti valoa.
Vain Skarmoryn vaivoin astutut askeleet rikkoivat jäätävää hiljaisuutta.
Taakse ei olisi katsomista, mutta tyhmä lintu ei kuunnellut järkensä heikkoa ääntä. Katse kävi olan yli, ja vain ohikiitävän hetken Skarmory näki Jiron terävät hampaat, valeltuina oman veljen verellä. Ilmiliekeissä, aivan hänen nokkansa kupeessa.
Vain viuhahdus kävi, kun Vincentin kaulaa poltteli jälleen sulattava kuumuus. Tulinen tuska kulki lävitse. Ilmaa halkoi Skarmoryn korvia vihlova huuto, joka kenties jäisi hänen viimeiseksi.

Vincent tunsi vajoavansa. Vain pimeyteen hän vajosi, kuin merenpohjaan upotakseen. Ilmeisesti hän oli menettämässä tasapainoaan, kaatumassa ruhonsa päälle kohdatakseen vain kylmän, karun soran ja viimeisen kerran Jiron veitsenterävät kulmahampaat.
Vaan… mitä?
Vincent ei ollut koskaan tuntenut oloaan näin keveäksi, ei koskaan. Hän vain laskeutui pehmeästi teräksisille jaloilleen, sorakin oli pehmeää. Ei kipua missään, missään ei ollut verta, edes Poochyenaveljeksiä ei näkynyt. Ei tuskanhuutoja, ei kuolemanpelkoa, ei ahdistuneisuutta, paikkoja ei pakottanut. Tuskin edes tietoisuutta tai ajatuksia. Vain pimeä tunneli, ja sen valoa kajastava pää.
Kaikki tuntui niin lämpimältä.
Skarmory asteli itsevarmana eteenpäin, rauhaisasti. Teräskynnetkään eivät päästäneet ääniä linnun lipuessa hiljalleen eteenpäin. Tuskastuttavat viimetunnit hän palavasti oli tahtonut ainoastaan ulos kirotusta luolasta, ja viimein se oli mahdollista.

Viimein teräslintu oli turvassa.

#Ja sinne lipui tirppamme tuonpuoleiseen. Tämä on siis lopetus meidän osalta, ylipaljon kiitoksia ensimmäisestä pelistäni, son opettanut mulle paljon paljon, olet toiminu hienona tienviittana ja esikuvana. Ja tulet toimimaankin ;w; Ja kiitos myös hittausluvasta XD
Leno ja Vinski kuittaavat.#

[Hapro]

#Et tietenkää, ethän sinä ikuna ole XDDDD <3 No ei oo BD#

Hän olisi ollut onnellisempi, jos olisi ollut tajuton. Mutta sitä iloa ei Ichirolle suotu, vaan hänen oli kuultava veljensä ulvonnat ja muut mielenliikkeet ja kärsittävä. Tuskanhuuto karkasi uroksen suusta, kun kipu poltti kuin tuhat keihästä hänen selässään, eikä se ottanut loppuakseen, vaikka neulanterävät hampaat irtosivatkin selän lihasta ja pudottivat harmaaturkin maahan.
Nyt Poochyenoista vanhempi makasi maassa verisenä myttynä. Hänen selkärankansa oli poikki, eikä hän varmasti enää ikinä juoksisi veljensä kanssa ja metsästäisi ja nauraisi ja… eläisi. Hän ei enää ikinä tuntisi tuulta kasvoillaan eikä haistaisi ruohikon tuoksua. Jotenkin se tuntui kumman rauhoittavalta.
Ichiro olisi kuitenkin suonut, että Skarmory olisi onnistunut pakenemaan. Ei ollut oikein, että metalliotuksenkin piti kärsiä hänen typeryydestään. Hänen olisi vain pitänyt kertoa Jirolle sairaudesta. Pikkuveli olisi ymmärtänyt ja he olisivat yhdessä etsineet ratkaisua. Kenenkään ei olisi tarvinnut kärsiä.
Ei Poochyena itsestään välittänyt, ei suinkaan, vaan hän hermoili pikkuveljensä puolesta. Mitä Jirolle tapahtuisi, kun hän tajuaisi tappaneensa veljensä? Vaan tajuaisikohan hän? Sitä ei voinut tietää, eikä Ichiro ollut varma tahtoiko miettiäkään sitä. Hän oli pettänyt kaikki. Hän kuolisi. Hän epäonnistuisi. Mutta sekin tuntui kumman rauhoittavalta.

Jiron suu oli levinnyt yhä vain pelottavampaan virneeseen, kun hän tuijotti harmaaturkkista verikarvakasaa edessään. Hän nuoli hiukan verta huuliltaan, mutta suurin osa jäi yhä siihen ja värjäsi nuorukaisen huulet punaisiksi.
Metallijalan kolahdus maahan herätti Poochyenan ajatuksestaan ja yhdellä vilkaisulla hän näki, että Skarmory pyrki pakoon. Viha kuohahti uroksen sisällä. Kukaan ei pakenisi häneltä. Hampaat syttyivät tuleen ja hän irvisti vihaisesti. Jiro ponkaisi liikkeelle ja hyppäsi ilmaan, syöksyen terävät hampaat irvessä toisen nokan alle, suoraan kaulavaltimon paikalle. Tulinen kita löysi metallisen kaulan ja sulatti sen pienessä hetkessä, jota halkoi Skarmoryn kirahtava tuskanhuuto. Ikinä ei tuo lintu enää ääntelisi.

Ichiron silmät kostuivat kyynelistä kun hän kuuli teräslinnun viimeisen huudon. Hän oli elänyt tähän asti vain kuullakseen toisen metallisiipien iskevän ulkona ja lennättävän toisen pois Jiron tappavien hampaiden luota. Mutta sitä iloa ei suotu Poochyenalle, joka tunsi vain kipua ja tuskaa, eikä nähnyt mitään.
Ichiro antautui kivun vallalle. Vähitellen se helpotti ja hänestä tuntui kuin hän leijuisi. Leijuisi kauas pois kaikkien ulottuvilta, tuskan käsistä ja veljensä hampaiden tappavasta otteesta. Enää hänen ei tarvitsisi huolehtia siitä tiesikö Jiro vai ei. Viimein hän sai nukkua.
Ja silmänsä hän sulkikin, koko maailmalta ja omalta tietoisuudeltaan, eikä enää ikinä joutunut huolehtimaan pikkuveljensä tekemisistä. Viimein hän oli vapaa.

Ulvoi nuorempi veli, ulvoi kauan ja hartaasti. Hän ei edes tiennyt miksi ulvoi, mutta hän ei kyennyt lopettamaan sitä. Kyyneleet kastoivat hullun nuorukaisen silmät, kun hän tajusi mitä oli tapahtunut. Mitä hän oli tehnyt. Kaksi veristä ruumista lepäsi hänen ympärillään ja hänen hampaansa olivat likaantuneet molempien verestä. Jiro oli tehnyt sen. Ihan itse ja omin hampaineen.
Tuska riisti harmaaturkin sisusta, kun hän makasi luolan lattialla likaantuneena veljensä ja Rustyn vereen. Lopulta, itkettyään kauan, Jiro nousi ylös. Hänen silmänsä löivät tulta, kun hän kääntyi katsomaan luolan oviaukolle.
”Minä kostan tämän veli”, sanoi hän hiljaa, ”Minä kostan itselleni sinun murhasi.” Harmaaturkkinen juoksi ulos luolasta ja jätti molemmat ruumiit Aroneiden haudattavaksi, koska ei itse halunnut miettiä, mitä olisi tehnyt niille.

#Los lopetus tältäkin suunnalta uwu Ja sinne kirmasi Ichi tuonpuoleiseen ja Jiro hulluuden maille uwu Oli kunnia pelata eka pelisi ja kivasti se taas sinulla päättyikin (hahmo kuoli kamoon xD). En oo tieviittaesikuva korva ;w; Eipä kestä XD/
Da Haplotus kera Poochyenaparinsa kuittaa.#