Rantaniityn iltaelämä

[Ruusu Ursula]

Sankkojen ja vaarallisten metsien jälkeen puukasvuston alkaessa harventua, maasto muuttuu karuksi kivikoksi tai ruoholaikuiksi. Ne seuraavat veden kulkua pitkälti ja vain satunnaisissa kohdissa on pieni rykelmä puita. Joella ei ole montaa haaraa mutta sen leveys vaihtelee suuresti.
Mahdollisimman kaukana merestä jonne joki laskee, on pala rantaniittyä. Alue kasvaa pensasta, pitkää heinää ja kukkia. Piiloutumiseen se on oivaa ja eläinlajeiltaan rikasta. Lisäksi jotkut saavat sieltä rakennusainesta taloihinsa. Heinästä on paha tehdä mitään kestävää mutta siitä saa ainakin mukavan pedin, jos ei muuta. Ja pienenä yllätyksenä tietenkin petikavereita (punkit, ötökät).

Ilta oli aluillaan kun etäämmältä niitystä kuului raivokasta kilkettä ja vihaisia huutoja. Kaksi pokémonia, molemmat Eeveen muotoja, juoksivat peräkanaa joenviertä.
"Odota, pysähdy Misa!" Huusi perää pitävä.
"Mikset jätä mua jo rauhaan?!" Takaa-ajettu huusi takaisin.
Sitten molempien juoksu katkesi - he kummatkin makasivat maassa ja jahtaajan hampaat puristivat alistetun niskaa.
"Miksi teet tän mulle, Filius?" Misa kysyi hiljaa. Hän ei pystynyt liikkumaan veljensä raskaan kehon alla.
"Kun et kuuntele!" Espeon vastasi ja päästi sitten irti siskostaan. Hän perääntyi istumaan välittämättä josko toinen lähtisi juoksemaan uudestaan karkuun. Glaceon jäi makaamaan paikoilleen eikä nostanut edes katsettaan. Hän vain puuskutti hengästyneenä.
"Kyllä sä tiiät mut ja Puerin. Ei me oikeesti tarkotettu sitä mitä me sanottiin, se oli vaan vitsi. Oikeesti me välitetää susta." Espeon kertoi.
"Jaa." Oli vastaus.
Espeonin silmät laajenivat, hän ei voinut uskoa kuinka välinpitämätön Misa oli.
"'Jaa'?! Eikö sulla tosiaan oo muuta sanottavaa?! No selvä, jätän sut rauhaan. Huolehdi itestäs ja... nähdään joskus." Filiuksen päreet olivat palaneet siskoonsa. Hän kääntyi juoksemaan pois paikalta, vaikka olikin huolissaan Misasta. Misa taas seurasi veljensä menoa kulmat kurtussa.

Filiuksen lähdöstä on jo kulunut aikaa, mutta Misa on yhä nyrpeänä. Hän on tämän ajan vain maannut paikoillaan ja raapinut edessään kasvaneet ruohotupot epämääräiseksi multamöykyksi. Hän miettii aikaisemmin aamulla tapahtunutta riitaa johon osallistui äiti, isä ja molemmat veljistä. Kaikki alkoi veljien pienestä vitsistä ja päättyi tuohon ajojahtiin.
Misa nousee maasta ja ravistelee turkkiaan. Hän istuu kiroamaan perhettään eikä edes yritä nauttia viileästä ja kauniista illasta, tai huomaa olevansa lähellä rantaniittyä.

#Liiteleppäs Haplo tänne Lucchin seljässä n,n Toivottavasti aloitus ei ole liian sekava.#

[Hapro]

#Liitelen n.n Eikä tuo nyt niin epäselkeä ollut xP Lähinnä mielenkiintoinen... Ja mielenkiintoisia ajatuksia herättävä, varsinkin tuo keskustelu xD "Miksi teet tän mulle?"... Et halua tietää ajatuksiani xP On muuten hienon kuuloinen otsikko~#

Joki virtasi eteen päin Pidgeoton tasaisesti lyövien siipien alla. Lucchi oli lähtenyt seuraamaan jokea, sen jälkeen kun hän oli tullut Läntisiltä Saarilta erottuaan Kinistä. Lucchi pohti yhä kaikkea, mitä oli siellä sanonut ja mitä Kin oli luvannut. Lucchi taasen oli luvannut itselleen, ettei varastaisi. Ja miten se olikaan päättynyt? Uros oli ryöstänyt rahat ensimmäiseltä pokemonilta jonka oli takaisin tultuaan nähnyt. Että näin. Pidgeotto ei ollut onnistunut estämään itseään, vaikka kuinka olikin yrittänyt. Hän oli hyökännyt tämän Pichun kimppuun ja ottanut rahat. Pichu oli onnistunut tekemään sähköhyökkäyksen, mutta se oli ollut liian heikko Lucchin kaltaista vahvaa pokemonia vastaan. Ja Pichu oli siinä sivussa tainnuttanut itse itsensä. Lucchi ei syyttänyt siitä itseään; oli Pichun oma vika että se oli tehnyt itsestään helposti ryöstettävän. Pidgeotto oli vain käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, vaikkakaan se ei todellakaan ollut ollut hänen tavoitteensa. 'Typerä Pichu. Jos hän ei olisi hyökännyt, en olisi varastanut', Lucchi yritti epätoivoisesti vakuuttaa itselleen, vaikka tiesi olevansa väärässä.
Lucchi oli huomaamattaan päätynyt jonnekin, missä ei ollut vain karua kivikkoa tai masentavia ruoholaikkuja. Tällä paikalla kasvoi pensaita, pitkää heinää ja kukkia. Eivät ne Pidgeottoa paljoa kiinnostaneet, mutta oli sinne kuitenkin mukavampi laskeutua kuin kivikkoon tai ruoholaikuille. Siispä Lucchi kaarsi alas päin ja laskeutui joen vierelle juomaan. Vesi oli raikasta ja tyrehdytti mukavasti uroksen janon. Pitkä lento oli tehnyt tehtävänsä; Lucchi halusi päästä lepäämään jonnekin. Hän kohottautui juomisasennostaan ja kääntyi lennähtääkseen jonnekin turvallisempaan paikkaan, missä olisi puita. Yhtäkkiä hän hätkähti; hieman kauempana rantaniityllä oli noussut istumaan joku pokemon. Lucchi tunnisti sen Glaceoniksi, yhdeksi Eeveen muodoista. Pidgeottoa ei erityisemmin kiinnostanut mennä puhumaan kenellekään; hän oli pälättänyt melkein koko päivän. Kuitenkin hän nyt nousi siivilleen ja lähti liitämään matalalla Glaceonia kohti. Voisihan tältä kysyä, että mistä sattuisi löytämään jotain varastamis... 'Ei, ei, ei!' Lucchi huusi mielessä ajatuksilleen. Jotain lepopaikkaa, ei mitään muuta. Pidgeotto kohosi ylemmäs; oli turvallisinta pitää edes jonkinlainen välimatka, jos Glaceon sattuisi olemaan väkivaltainen.
Pian Lucchi pääsi sopivalle etäisyydelle. Hän leijui ilmassa Glaceonin yläpuolella.
"Tiedätkö mitään sopivaa lepopaikkaa?" Lucchi kysyi Glaceonilta. Pidgeotto kaipasi nopeaan vastausta; metallisiipi tuntui inhottavalta ja jäykistyneeltä lentämisen vuoksi. Eikä hän itsekään ollut enää pirteimmillään.

[Ruusu Ursula]

Glaceon istuu jokea kohti niska köyryssä ja kasvot suunnattuna horisonttiin. Vesi hänen edessään liplattaa soinnukkaasti, virta taisi olla melko voimakas. Misa ei kuule Pidgeoton lähestymistä, vaan vain kirouksia joita langettaa mielessään ympärilleen. Hänen päivänsä oli pilalla, mutta kyllä se ehtisi pahemmaksikin muuttua.
Ääni Glaceonin yläpuolella saa hänet säikähtämään kuin hän olisi äkännyt taivaan kaatuvan niskaansa. Hän kohottaa ymmyrkäisen katseensa ja ensimmäiseksi hänen silmiinsä pistää metallin kylmä säihke. Siivekkään ilmaantuminen saa Glaceonin muistamaan kasvavan nälkänsä. Hän oli syönyt viimeksi aamulla vanhempiensa luona ja silloinkin vain surkean murusen eikä muuta koko päivänä. Riita oli vienyt häneltä voimia ja ruokahalua joksikin aikaa. Ongelma oli että Pidgeotto näytti liian suurelta ja sisukkaalta Misalle.
"Tunnen tätä aluetta tuskin ollenkaan, niin en osaa auttaa. Ei kannattaisi muuten hiiviskellä tuolla lailla. Pelästytit mut noilla veitsilläs!"
Glaceon kääntää selkänsä uudelleen merkiksi että keskustelu päättyy tähän. Niin tehdessään hän väläytti samaten ihan varoitukseksi kulmahammastaan. Misa ei pitänyt Pidgeoton antamasta ensivaikutelmasta alkuunkaan. Vaania nyt tuolla tavalla toisen niskan takana kuin paraskin vakoilija. Kuinka kauan se oli oikein ollut tuossa? Misasta tuntuu samassa kuin paikalle olisi pompannut armeija tapittavia silmiä piirittämään hänet. Misan niskakarvat nousevat puistatuksesta pystyyn. Lähellä saattaa hyvinkin olla muitakin tungeksijoita, jotka olivat jääneet Glaceonin korvilta tai silmiltä paljastumatta.

[Hapro]

Pidgeotto katsoi kuinka Glaceon viimein kääntyi häntä kohti. ’Vaikuttaa ihan älylliseltä’, Lucchi mietti itsekseen ja leyhytteli hieman siipiään, jotta alati kasvava tuuli ei olisi puhaltanut häntä pois. Metallisiipi ahdisti jo aika tavalla, vaikka sitä liikutteli, joten Lucchi päätti laskeutua maahan. Samassa Glaceon kuitenkin vastasi ja Pidgeotto päätti sittenkin pysyä ilmassa; se tuntui siinä tilanteessa parhaalta vaihtoehdolta, kun otti huomioon Glaceonin käytöksen. Hän tajusi myös, että oli ollut toimivaa säilyttää pieni välimatka. Vaikkakaan Lucchi ei uskonut, että Glaceon olisi missään tapauksessa uskaltanut hyökätä hänen kimppuunsa.
”Hiiviskellä? Pelästytin?” Lucchi naurahti halveksuvasti, minkä jälkeen hänen kasvoillaan roikkui yhä ivallinen hymy, joka kieli siitä, että hän piti Glaceonia säälittävänä.
”Vai on neiti niin kuuro ja sokea ettei kuule kun metallisiipeään kolisteleva Pigeotto lentää neidin taakse aivan hiljaisella joella? Jooh, onhan se aika vaikeaa”, Lucchi puuskahti. ”Ja siipeni ei ole veitsi, kuten ei myöskään nokkani, mutta ainahan voit laskea kynteni veitsiksi, jos on aivan pakko.”
Lucchia ärsytti. Päivä oli muuten mennyt hyvin; tapaaminen Kinin kanssa oli sujunut niin hyvin. Mutta sitten hänen oli pitänyt törmätä siihen Pichuun ja nyt tähän Glaceoniin, joka nimitti hänen siipeään, tai nokkaansa, veitsiksi. Kieltämättä niissä oli veitsimäisiä piirteitä, mutta se rajoittui vain siihen, että ne olivat metallia. ’Veitsiä, pyh’, Lucchi ajatteli loukkaantuneena. Ei hän muutenkaan metalliosiaan rakastanut.
Kun Glaceon sitten kääntyi taakse päin, Lucchi mietti jo vakavasti että hyökkäisi sen kimppuun. Varsinkin kun Glaceon vielä näytti kulmahampaitaan; naarashan oikein halusi että Lucchi hyökkäisi! Pidgeottoa ei oikein innostanut ruveta tappelemaan, mutta ei häntä kyllä innostanut myöskään kuunnella Glaceonin sanoja. Uroksen onnistui kuitenkin hillitä itsensä. Hän vakuutteli itselleen, että Glaceonilla ei ollut mitään häntä vastaan. Silti Lucchi halusi hyökätä naaraan kimppuun, tai oikeastaan hän halusi varastaa tältä. Mutta naaraalla ei ainakaan näyttänyt olevan mitään varastamisen arvoista. Lucchi kamppaili mielessään ja pohti lähtisikö hän vain tyynesti vai yrittäisikö vielä onkia Glaceonilta tietoja. Naaras kyllä vaikutti siltä, ettei hän oikeasti tiennyt mitään. Se pisti miettimään, että mitä ihmettä hän sitten joella teki, jos ei kerran tuntenut aluetta ollenkaan. Lucchin ajatukset keskeytyivät, kun hänen metallisiipensä antoi yhtäkkiä periksi. Siitä kuului outo naksahdus ja se tuntui menneen aivan lukkoon. Lucchi hätääntyi, mutta yritti pitää päänsä kylmänä. Hän yritti liikuttaa siipeään, jotta siihen tulisi taas eloa. Mutta se ei onnistunut ja Lucchi oli vain yhden siiven varassa ylhäällä. Se taas ei toiminut ja maan vetovoima pudotti Pidgeoton alas. Hän putosi rämähtäen keskelle ruohikkoa, vähän matkan päähän Glaceonista. Lucchi kompuroi pystyyn ja yritti taas liikuttaa siipeään; tuloksetta. Hän kirosi hiljaa ja toivoi, ettei Glaceon nyt hyökkäisi, Lucchi kun sattui olemaan alakynnessä kun hän ei pystynyt lentämään. Kaiken lisäksi hän oli väsynyt.

[Ruusu Ursula]

Jo Pidgeoton ensimmäiset halveksuvat sanat saivat Glaceonin loukkaantumaan syvästi. Hän pysytteli koko puheen ajan selkä päin lintua. Siitä huolimatta lintu voisi nähdä Misan kasvavan suuttumuksen. Hävytön Pidgeotto alkoi vieläpä sarkastiseksi. Misaa kutkutti kamalasti vääntää Pidgeoton nokka uuteen uskoon. Se ei ikävä kyllä käynyt nyt kun Pidgeotto oli turvallisesti ilmassa Misan ulottumattomissa.
"Älä siinä neidittele! Kuuloni ja näköni ovat vallan mainiot." Hän tiuskii ja kääntää palavat silmänsä Pidgeottoon istuen yhä tiukasti paikallaan. Misa ei saa selvää koiraan aikomuksista tämän eleistä. Pidgeotto pysyi hillittynä, niin kuin täysikasvuiset tapasivat olla, vaikka puheesta olisi saanut käsityksen muusta. Misalla itsellään saattoi olla välillä terävä kieli, mutta hän ei ole ikinä ottanut loukkauksia hyvin. Nytkin ne kalvoivat häntä. Ei Misa niitä mielestään ansainnut. Hän on oikeasti kiltteyden ruumiillistuma, tai ainakin oli ennen kuin hänet heitettiin pihalle.
Misa mietti jo, purkaisiko sydäntään vientovieraalle korjatakseen vaikutelman jonka antoi.
Ei, en voi. Vieraiden edessä on pysyttävä kovana. Sillä tavalla olen ennenkin saanut suuret köriläät kääntymään pois.
Misa oli taas selin päin ja otti uudestaan kiinni ärtymyksen tunteestaan.
Ryske sai hänet hypähtämään jaloilleen ja hän oli jo räyhäämässä valittuja sanojaan pelästyttelystä ja "veitsien" kanssa sohimisesta.
Hän hieman järkyttyi nähdessään Pidgeoton rämpivän ruohomatolla.
"Sepäs oli omaperäinen laskeutuminen." Misa kommentoi.
Hän tunsi äkkiä itsensä luottavaisemmaksi nyt kun Pidgeotto oli hänen tasollaan. Misasta se oli linnulta rohkea teko. Hän piti siitä että pystyi olemaan jokseenkin tilanteen herrana tai edes tasoissa.
Lintu näytti nyt helpommalta saaliilta. Oikeastaan vähän liiankin helpolta. Se oli kertonut aiemmin etsivänsä levähdyspaikkaa, joten se oli varmasti kamalan uupunut. Oivoi, nyt Misa jo sääli sitä. Hän huokaisi ja äkkäsi yhtäkkiä sivummalla alkavan rantaniityn. Heinän yläpuolella sinkoili pieniä pisteitä, joitakin ötököitä - Misa arveli. No kyllä nekin kelpaisivat. Hän voisi totta puhuen syödä vaikka pieniä kiviä.

[Hapro]

Lucchi naurahti kuivasti Glaceonin huomautukselle hänen laskeutumisestaan. Pidgeotto kompuroi seisomaan ja yritti yhä liikuttaa metallisiipeään. Se päästi vain outoa naksunaa, mutta muuten mitään sen hienompaa ei tapahtunut. Lucchi kirosi taas ja vilkaisi Glaceonia. Nyt hänen piti olla koko ajan valmiina; ei sitä tiennyt hyökkäisikö tuo Eeveen kehitysmuoto vai ei. Lucchi ei niin millään olisi tahtonut tapella, häntä väsytti, siipi ei toiminut ja koko maailman tuntui pelkältä helvetiltä. Eikä Lucchista usein tuntunut siltä, vaikka usein maailma olikin häntä vastaan. Vielä muutama tunti sitten hänellä oli ollut suhteellisen hyvä olo, silloin kun hän oli tavannut Kinin. ’Se siitä sitten’, Lucchi ajatteli. Pichun ja Glaceonin tapaaminen ja siiven ilmeinen rikkoutuminen olivat pilanneet uroksen päivän kokonaan.
Hän liikautti toista siipeään; onneksi se toimi hyvin. Mutta yhdellä siivellä lentäminen ei onnistuisi ollenkaan ja taisteleminen olisi myös poissa laskuista. Lucchi kuitenkin tajusi, että hänen kannattaisi esittää suhteellisen voimissaan olevaa, niin että Glaceonille ei tulisi edes mieleen hyökätä hänen kimppuunsa. Se saattaisi toimia, kunhan Lucchi olisi vakuuttava. Mutta sitten hän muisti, että oli jo paljastanut etsivänsä lepopaikkaa. Noh jaa, ei sille enää mitään voisi.
Glaceon ei ollut tiennyt mitään sopivaa lepopaikkaa ja Lucchi yritti nyt itse etsiä katsellaan sellaista. Joen rannalla hän ei voisi viipyä; se oli aivan liian turvaton. Sitä paitsi Glaceon oli aivan lähellä. Yhtäkkiä Lucchi tajusi, että hänellä oli myös nälkä. Mutta ruokaa ei näyttänyt olevan lähimaillakaan; tai olihan tuolla ötököitä, mutta Lucchi arveli ettei saisi niitä ilman lentokykyä kiinni. Pidgeotto käveli – oikeastaan hyppi – lyhyen matkaa kohti rantaniittyä. Sitten hän pysähtyi ja kääntyi Glaceonia kohti.
”Etkö tiedä mitään paikkaa, jossa voisi levätä ja jonne ei olisi kovinkaan monen kilometrin matka?” Lucchi kysyi. Hän pelkäsi, että Glaceon ei vastaisi mitään; olihan Pidgeotto ollut aika töykeä. Mutta parempi esittää sellaista, että uskalsi vielä kysellä sun muuta tai Glaceon luulisi että hän oli väsynyt. Kuten hän olikin, mutta sitähän ei sanottaisi.

#Hieman kökköä 0.0#

[Ruusu Ursula]

Glaceon oli jo tyynempi, kun siivekäs ei näyttänyt olevan niin kovin menevä vaan jäi tarkastelemaan siipeään. Oli oikeastaan hauskaa huomata, että tuo piti naarasta vakavasti otettavana saalistajana. Glaceon oli aika kevyt ja linjakas, mutta kyllä tuosta olisi vastusta noinkin suurelle linnulle.
Ilman suurempia tunnontuskia Pidgeotto näytti suunnittelevan ottavansa hatkat. Tuo loikki Misan aiemmin tähyilemää heinikkoa kohti. Glaceon seurasi tyynesti katseellaan lintua ja tuhahti. Jos Misa vain haluaisi, tuo pystyisi yhä ottamaan siivekkään kiinni. Jostakin syystä naaras oli kuitenkin niin henkisesti uupunut, ettei se jaksanut olla enää tekemisissä juuri tuon Pidgeotto yksilön kanssa. Misa sitä paitsi oli pienemmän riistan perässä. Niiden kohdalla se on vain naps - ja nirri poissa. Misa oli jo hyväksynyt sen, että Pidgeotto lähtisi teilleen ilman pienintäkään katumusta ilkeydestään.
Mutta sitten tuo havaitsikin linnun katsovan kohti, kysyen uudelleen paikasta jossa levätä. Glaceon vilkaisi takaisin ja haukotteli.
"Herrallahan se tässä niitä kuulo-ongelmia on. Johan jo sanoin etten tiedä."
Misa sanoi ja katseli kaipaavasti elämää pursuavaa heinikkoa parisen kymmenen metrin päässä.
"Voisithan tietysti levätä tuolla, mutta ei siellä tule olemaan turvallisempaa kuin täällä - Olen juuri menossa sinne."
Glaceonin huulilla kävi hymynpilke ennen kuin tuo lähti jolkuttamaan lennokkain askelin kohti rantaniittyä.

[Hapro]

Lucchi katsoi pää kallellaan Glaceonia, joka vilkaisi häntä ja haukotteli. Lucchi alkoi jo katua, että oli mennyt taas avaamaan suunsa ja kysymään vieläpä samaa kysymystä, jonka hän oli jo esittänyt. Mutta ei hän enää voisi sanoa jotain; hän vaikuttaisi vain vielä typerämmältä. Parasta siis vain kestää Glaceonin nälvintä.
Se ei sitten niin helppoa ollutkaan. Glaceon muisti hänen aikaisemman letkautuksensa ja nautti ilmeisesti siitä, että sai esittää sen hänelle. ’Hitto, joskus minä vielä…’ Lucchin mielessä pyöri kaikenlaista inhottavaa ja julmaa, ja suurimpaan osaan ajatuksista kuului verta ja kynnet ja nokka iskettyinä Glaceoniin.
”Voi anteeksi, herra kuulee kyllä ihan hyvin, mutta muisti pätkii”, Pidgeotto vastasi nyreänä ja kääntyi taas kohti heinikkoa mennäkseen sinne. Hän ei ollut huomannut, että Glaceonkin katseli heinikkoa kaipaavasti, mutta tämän puhuessa Lucchi havahtui. Pidgeotto kääntyi katsomaan Glaceonia, joka vihjasi selvästi, että heinikolla olisi epäturvallista kun hän olisi siellä ja hymyili vieläpä päälle. Lucchin suusta pääsi tuhahdus.
”Sinunlaisesi voitan koska tahansa”, hän sanoi miltei halveksivalla äänellä, Glaceonin lähdettyä jo jolkottamaan kohti rantaniittyä. Oikeastihan Lucchi ei tulisi pärjäämään, jos Glaceon pistäisi kunnolla ranttaliksi. Sen vuoksi uros piti parhaana pitää yllä sellaista tuntua, että hän pärjäisi milloin vain ja ketä vastaan vain. Tiedä sitten menisikö se läpi, mutta aina piti yrittää.
Pidgeotto lähti Glaceonin perään kohti niittyä, mutta hän pyrki pitämään etäisyyttä tähän; ihan vain kaiken varalta. Lucchi ei halunnut myöntää itselleen, että hän pelkäsi sitä mihin tapahtumat saattaisivat johtaa. Oli oikeastaan ollut äärimmäisen typerää mennä uhittelemaan Glaceonille. Tokihan se oli silloin tuntunut hyvältä, kun häntä oli ärsyttänyt ja hän oli ollut turvallisesti korkealla ilmassa. Mutta nyt tilanne oli aivan toinen ja etulyöntiasema oli Glaceonilla; kaikki valta oli Glaceonilla, eikä Lucchi pitänyt siitä piiruakaan.
Pidgeotto pääsi viimein niitylle ja nappasi muutaman ötökän, joita pyöri lähistöllä. Hän tarvitsi energiaa, jotta hän jaksaisi valvoa koko sen ajan, kun Glaceon olisi lähettyvillä tai hänen siipensä kokisi ihmeparantumisen. Lucchi yritti taas liikuttaa varovaisesti siipeään; tuloksetta. Se pysyi yhtä liikkumattomana kuin aikaisemmin ja Lucchi ahdistui sekunti sekunnilta enemmän. Hän etsi katsellaan Glaceonia ja toivoi, ettei tämä suunnitellut mitään.

[Ruusu Ursula]

Glaceon oli tietoinen siitä, että Pidgeotto tuli perässä niitylle. Tuo tyytyi vain puistelemaan päätään perin turhautuneena. 'Mitä ihmettä se vielä haluaa minusta, käänny takaisin!' Misa käski mielessään, yrittäen jotenkin lähettää viestinsä kiusalle mielensä voimalla. Siniturkki kyllä tiesi, ettei siivekäs voinut mitenkään osata lukea ajatuksia, mutta jotenkin se pitäisi saada tajuamaan. Lähtisi pois, ennenkuin tapahtuu mitään peruuttamatonta. Mokomakin itsetuhoinen metallikummajainen...
Misa sukelsi rantaniityn pitkään heinikköön hidastamatta vauhtiaan. Glaceon oli melkein kokonaan kätkeytynyt ruohon sekaan, sen etenemisen havaitsi oikeastaan vain heiluvista korsista ja kahinasta. Heinikosta nousi kokoajan kaikenlaista erilaista elävää sitä mukaa, kun Misa ponnisti eteenpäin. Tuo hyppeli, kunnes luuli saaneensa Pidgeoton karistetuksi kannoiltaan. Naaras hidasti vauhtiaan, kunnes seisahtui täysin. 'Viimeinkin yksin, omien ajatuksieni kanssa'. Misa katsahti taakseen ja laski sitten raukeana takamuksensa maahan. Tuo nosti kuononsa ylös ja suljeskeli välillä hitaasti silmiään. Korvat sojottivat pystyssä. Niiden kärjet nousivat näkyville heinikon rajasta. Misa huomasi tuntevansa olonsa melko mukavaksi ja kotoisaksi.. Ja vapaaksi siinä katsellessaan tummenevaa taivasta, ja kuunnellessaan ympärillä suhisevaa heinää. Glaceonin tutkiessa itseään tuo ymmärsi tuntevansa myös kuin olisi hetken turvassa kaikelta ikävältä, nyt kun ympärillä oli suuri ruohosta muodostuva muuri. Asetelma kuvasi hyvin tuon syvintä sisintään; tuolla oli kylmä ja kova muuri sydämensä ympärillä. Sinne sisälle oli suljettu kaikki kauniit tunteet ja sanat, sekä se pieni leikkisä ja elämäniloinen Eevee, joka Misa oli ollut ennen kehittymistään. Silloin Misaa vielä kutsuttiin Musumeksi, "tyttäreksi". Glaceon hiljentyi miettimään.

Misa näytti yhä mietteliäältä, kun tuo nousi aloittaakseen saalistuksen. Siniturkki hiipi tiheään ruohikkoon ja painoi korvansa sivuille. Tuon kulku oli sokeaa, mutta naaras toivoi tuurillansa törmäävän maassa lepäilevään lintuun, liskoon, mihin vain pieneen. Misa havahtui kohta rapinaan edessään ja päätteli sillä samalla sekunnilla sen olevan räpiköivä lintu. Se oli havainnut lähestyvän hahmon ja pyrki taivaalle. 'Ei, älä luulekaan!" Glaceon ryntäsi eteenpäin ja tunsi poskellaan siiven sivalluksen. Starly päästi hätääntyneen kirkaisun, mutta pääsi silti korkeammalle turvaan. Misa ei vielä luovuttanut, vaan kääntyi ja ponkaisi ilmaan. Ajoitus oli täydellinen ja Glaceon nappasi Starlyn leukoihinsa. Voitonriemuisena naaras puski tiensä läpi heinikkoviidakon, pökertynyt Starly edelleen suussaan, ja pyrki löytämään rantaniityn reunan.

Kiireessä Misa ei osannut varoa heinikossa kuljeskelevaa Pidgeottoa, vaan törmäsi tähän pää edellä. Glaceon kaatui toiselle kyljelleen törmäyksestä. Leuoissa riippunut Starly vapautui samalla tuon otteesta, ja toipui ihmeen nopeasti. Se hyppäsi pystyyn ja kiisi korkeuksiin. Misa nousi istumaan valittamaan päätään ja hieromaan sitä tassullaan.

#Pelataanko tämä vielä loppuun? ^^

[Hapro]

#Toki n3n#

Lucchi seisoi niityn reunassa ja katseli paniikin omaisesti ympärilleen. Jokainen heinänkorsi tuntui haluavan pahaa, eikä hän pitänyt siitä, ei todellakaan pitänyt. Hänen teki mieli astua pitkään heinikkoon ja kadota sinne, mutta siellä kuka tahansa saattoi tarkkailla. Niin kyllä saattoi siinäkin, missä hän nyt seisoi. Pidgeotto keräsi itsevarmuutensa ja astui heinikkoon. Hänestä tuntui heti paremmalta, vaikkei mikään oikeastaan ollut muuttunut.
Lucchi kulki vain hetken ja pysähtyi sitten sopivan tuntuiseen paikkaan. Glaceon tuskin oli lähettyvillä, vaikka hän ei sitä pystynyt sanomaan minkään muun kuin fiiliksen takia. Pidgeoton olo oli rauhallinen, mutta silmiään hän ei sulkenut, eikä hänen olonsa muuttunut paremmaksi – päinvastoin. Lucchista alkoi taas tuntua, että koko heinikko tahtoi hänelle pahaa. Jokainen rasahdus kaikui hänen korvissaan ja jokainen liikahdus sai hänet käännähtämään. Lucchi koetti metallisiipensä toimivuuttaa. Nyt se liikahti ilkeän kuuloisen särähdyksen mukana. Vielä siitä ei olisi tosi toimiin, mutta se vaikutti olevan vain hieman jumissa.
Lucchi luovutti siipensä suhteen vähäksi aikaa ja lähti liikkeelle. Hänestä tuntui, että paikoillaan pysyminen oli vaarallista eikä hän halunnut, että joku häntä isompi pokemon törmäisi häneen. Aina voi toivoa, hän olisi sanonut, jos olisi tiennyt mitä seuraavaksi tapahtui. Hänen aiemmin tapaamansa Glaceon törmäsi suoraan häneen. Pidgeotto lensi taakse päin ja rysähti maahan selälleen. Hän räpiköi itsensä jaloilleen ja tuijotti sitten päätään hierovaa Glaceonia.
”Mitä hittoa sinä luulet tekeväsi?!” Lucchi kysyi vihaisesti. Hän oli hätkähtänyt ja hänen sydämensä oli hypännyt melkein kurkkuun. Pidgeotto kuitenkin huokaisi syvään ja keräsi kaiken malttinsa.
”Tarkoitan siis, että miksi ihmeessä juoksentelet täällä päätä pahkaa?” hän sanoi nyt jo huomattavasti rauhallisemmalla äänellä.

[Ruusu Ursula]

Misa koitteli tuskastuneena otsaansa kuin olettaen tassunsa vielä osuvan vereen kostuneeseen turkkiin. Mitään huolestuttavaa ei ihan heti tuntunut löytyvän, mitä nyt silmäkulma oli hieman kosketukselle arka. Glaceon tuumaili että siihen saattaisi tulla vielä ilkeä mustelma. Siinäpä olisi uusi kauhistelunaihe tuon vanhemmille. Vierestä kuuluva älähdys sai Misan säpsähtämään ja keskeyttämään haravointinsa. Naaraan silmät rävähtivät siinä samassa ammolleen, kuin tuo olisi juuri oivaltanut jotakin. Misa todellakin oivalsi vasta, että oli törmännyt johon kuhun toiseen elävään eikä kiveen tai puuhun. Glaceon tunsi ensin pientä huolta siitä, miten toiselle oli käynyt. Tapaus kun oli pelkkä vahinko, missä molemmat osapuolet ovat yhtä syyllisiä kuin syyttömiäkin. Misa vain sattui juoksemaan tuon tiellä kököttävään otukseen.
Huolen tunne muuttui siinä samassa toiseksi kun Misa tunnisti äänen. Tätä ääntä siniturkki oli saanut kuulla jo liiaksi asti. Glaceonin silmistä melkein näki sen palavan inhon, mitä tuo tunsi sitä mahtailevaa siivekästä kohtaan. Misa hyppäsi salamana jaloilleen, ja samalla tuon niskakarvatkin osoittivat taivasta kuin tuhannet neulankokoiset jääpuikot. Pidgeoton puheessa oli vihan sävy, ja vain pelkästään sekin sai tulen syttymään Misassa. Sen saman sävyn tuo aina kuuli lähimmiltään, omalta perheeltään. Kertaakaan siltä ei voinut välttyä kuulemasta. Miksi kaikki ovat häntä vastaan? Miksi maailma on häntä vastaan? Glaceonin sisällä kuohusi niin, että tuo vaivoin sai pidettyä itseään kasassa. Tuo vain seisoi hiljaa, pää painuksissa ja purren hammastaan sellaisella paineella kuin vain saattoi ikinä purra.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen, ihan äkkiarvaamatta siniturkkinen heilautti päätään ja syöksähti kohti Pidgeoton kasvoja leuat ammollaan. "Bite!" Glaceon kiljaisi, kun hampaat olivat juuri raapaisemassa Pidgeoton poskihöyheniä. Kuitenkin, ennen kuin mitään harmia olisi voinut tapahtua, naaras kääntyikin pois ja jatkoi juoksuaan linnun ohitse aina ruohon sekaan. Misa ei tiennyt miksi ei pystynyt veritekoon, vaikka monet kerrat tuo oli nitistänyt jäniksiä pienenpiä ateriakseen. Sen pitäisi hoitua jo rutiinilta. Ilmeisesti ei ollut vielä tuon Pidgeotin aika, mutta toivottavasti se oppi jotakin naaraan kohtaamisesta.
Glaceonin ollessa jo täysin kätkeytynyt niityn pitkään kasvillisuuteen, tuo ei heltinyt silloinkaan ottamasta pitkiä juoksuaskelia. Tassujen pakotuksesta ja kasvoja piiskaavasta heinästä huolimatta, naaras vain juoksi tietämättä edes mikä on määränpää.

Jonkin aikaa myöhemmin rantaniityltä kävi jäätävä tuulenpuuska pyyhkäisemässä aluetta, ja tuulen laantumista seuraten pilvettömältä vaikuttavalta taivaalta alkoi tippuilemaan heikkoja vesipisaroita. Parin kilometrin päässä satoi myös, mutta nämä pisarat olivat jäätyneet lumihiutaleiksi. Se oli kuin viimeinen lahja tai kirous langetettuna Misalta Pidgeotolle.

#Huu Ô.O Aavemaista.. Mutta tämä on lopetus D: Kiitos pelistä, Haplo hyvä.

[Hapro]

#Hyvin aavemaista :0 Lopetus D: Tämä taas oli jumitus *köhköh*#

Lucchi odotti yhä kärsivällisesti vastausta Glaeonilta, vaikka alkoi jo hermostua, kun tämä ei vastannut mitään. Pidgeotto ei halunnut liikahtaakaan, sillä hän pelkäsi sen olevan hänen viimeinen liikahduksensa. Niinpä he kaksi vain olivat liikkumatta. Koko muu maailmakin tuntui pysähtyneen, vaikka Lucchi tiesi sen oikeasti liikkuvan koko ajan. Kaikki muu oli ja eli heidän ympärillään, mutta he eivät vain eläneet ja liikkuneet. Siltä se tuntui.
Hiljaisuuden rikkoi Glaceonin huuto. Huuto, joka merkitsi iskua. Iskua, joka merkitsisi Lucchin kuolemaa. Lintupokemon ei pystynyt liikahtamaankaan. Hän pystyi vain pelkäämään, seisomaan paikallaan ja odottamaan tuomiota. Tuomiota, jonka tekeminen oli langennut Glaceonin harteille. Oliko Lucchilla oikeasti ollut jotain tuota pokemonia vastaan? Hän ei osannut sanoa, mutta sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei olisi oikein, että Glaceon tappaisi hänet ja joutuisi kärsimään seuraukset. Lucchi oli kuitenkin väärässä. Isku meni ohi, tahallisesti epäilemättä, ja hän löysi itsensä vielä elävien kirjoista.
Naaras oli vain ohittanut hänet ja kun Lucchi kääntyi, hän ei enää nähnyt vaaleansinistä pokemonia. Hän ei tulisi enää näkemään sitä, vaikkei hän itse sitä tiennytkään. Sillä hetkellä Pidgeotto oli vain hämmentynyt; hämmentynyt siitä, että oli vielä hengissä. Miksei Glaceon ollut tappanut häntä? Eikö sen olisi pitänyt onnistua ihan helposti? Pitkän aikaa Lucchi vain seisoi paikoillaan ja katsoi naaraan perään, vaikka mitään siellä ei nähnytkään. Mikä oli ollut tämän kohtaamisen tarkoitus, jos se ei ollut ollut Lucchin kuolema? Mitä Pidgeotto oli tehnyt ansaitakseen elämän? Ja mitä Glaceon oli tehnyt ansaitakseen päätösvallan hänen elämästään? Lucchi ei tiennyt, ja hän pelkäsi ettei koskaan tulisi tietämäänkään.

Lucchi oli lähtenyt liikkeelle, jonnekin päin, jota hän ei itsekään tiennyt. Jäätävä tuulenpuuska pörhötti lintupokemonin sulkia ja sai kylmät väreet hänen selkäänsä. Eikä asiaa auttanut sade, joka ei ollut tavallinen sade, vaan lumihiutaleet. Ne tuntuivat jotenkin muistuttavan häntä yhä Glaceonista ja siitä, että hänen elämänsä oli täysin ollut tämän käsissä.
Lucchi levitti siipensä ja, ihme kyllä, myös metallisiipi totteli. Pidgeotto nousi kuin transsissa taivaalle ja lähti lentämään kohti ei-mitään, jotta ei jäätyisi kuoliaaksi lumisateen alla. Kuin väsymätön kone hän hakkasi siipiään, nousi metsän yläpuolelle ja lähti liikkeelle, jättäen taakseen lumisateen, Glaceonin ja toivoen, että olisi onnistunut saamaan pelon tunteensa jätettyä myös taakseen. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut eikä hän ikinä tulisi unohtamaan tuota kohtaamista Glaceon-naaraan kanssa.

#Olipas outo o3o Mutta kiitos hienosta pelistä, Ruusu hyvä n3n#