//EDITSU: Kakun ja Yain kauan kestäneen ja tuskallisen aivoriihen tuloksena Girafarigin nimi on
Feta. Saa aplodeerata. NWN
Pahoittelen myöhästynyttä luukkua, alotin tällä kertaa jopa kirjottamisen alossa, mutta perfektionismi iski ja korjailin joitain kohtia loputtomiin. Toivottavasti tämä nyt kelpaa. Ja niin, korjaan Girafarigin nimenkorvikkeet nimellä heti kun saan nimen tietooni. Jai mokoma kun karkasit kertomatta sitä. B< Mutta nyt, hieman myöhässä, on aika paljastaa:
LUKU 6
Uhmaavasta takajalkaseisonnastaan Misteli syöksähti Graveleria kohti laatan terävä kulma kivipokémoniin suunnattuna. ’Tämä oli kyllä ehdottomasti vähintään vuosikymmenen typerin idea’, Stantler ajatteli sulkiessaan silmänsä. Ihan kuin säälittävä lumikasasta löydetty marmorin (tai jonkin muun kiven, ihan sama) siru voisi jotenkin vahingoittaa tuollaista järkälettä.
Mistelin ja Malloryn onneksi tämä kuitenkin onnistui. Tajuamattaan Misteli onnistui survaisemaan laatan terävän kulman kivuliaasti suoraan Gravelerin silmään. Kivimonsteri karjaisi tuskasta ja vapautti vihdoin Heracrossin tappavasta otteestaan iskeäkseen kaikki neljä käsivarttaan verta vuotavan silmänsä päälle. Mallory istui maassa shokista toipuen, mutta Stantler oli erittäin varuillaan. Heracross ei ehkä ollut enää niin välittömässä vaarassa, mutta asiat olisivat toisin kun tuo Graveler toipuisi Mistelin onnekkaasta iskusta; sitten se olisi entistäkin vihaisempi ja murhanhimoisempi. Nyt Misteli alkoi panikoida uudelleen. Mallory tuskin pystyisi puolustamaan enää itseäänkään, ja Mistelin taistelutaidot rajoittuivat nyt tähän laattaan, jota se edelleen piteli hampaissaan.
Graveler alkoi lähestyä hitaasti, ja Mistelin paniikki sen kun kasvoi. Hädissään se asettui leveämpään asentoon ja tuijotti Graveleria tavalla, jonka toivoi olevan uhkaava. Graveleria tämä tuijotus ei hätkäyttänyt pätkääkään, vaan sen sijaan kivipallon oma tuijotus sai Mistelin nielaisemaan hermostuneena.
Ympäriltä kuului kuitenkin muitakin ääniä. Misteli käänsi päätänsä sivulle niin nopeasti, että sen niska naksahti ikävästi. Näky sai sen lähes pakokauhun valtaan. Kaikki Malloryn aikaisemmin tyrmäämät Gravelerit olivat alkaneet heräillä, ja vaikka ne nyt vasta nousivat horjuen jaloilleen, pian ne olisivat epäilemättä valmiita kaivamamaan sisälmykset ulos siltä ötökältä, joka oli ne kanveesiin hakannut. Mutta miksi ne yhtäkkiä heräilivät? Misteli oli nähnyt selvästi omin silmin, miten Mallory oli taidokkaasti iskenyt jokaiselta tajun kankaalle. Ja kyllä hänkin sen verran pokémonien tyypeistä tiesi, että Gravelerit hävisivät auttamatta Heracrossin vahvoille taistelutyypin liikkeille. Ne eivät olleet voineet nousta itsestään. Mikä siis oli herättänyt ne takaisin taisteluun?
Niin tärkeitä kuin nämä asiat olivatkin, niiden pohtiminen ei auttanut tässä tilanteessa yhtään. Gravelerit lähestyivät. Jos Misteli ei tekisi jotain, niin ne nylkisivät sekä sen että Mallory-paran, joka oli sentään tehnyt parhaansa puolustaakseen heitä molempia. Mistelin teki mieli huutaa apua, mutta kuka heitä täällä vuorilla kuulisi? Noh, ehkä Rikki, mutta Misteli ei halunnut raahata toistakin matkakumppaniaan tähän tuhoon tuomittuun taisteluun mukaan. Stantler ei enää yksinkertaisesti tiennyt mitä tehdä.
Silloin se tunsi jotain. Sen suusta levisi muualle ruumiiseen miellyttävän tuntuinen sähkövirta, joka tuntui antavan poropokémonille uutta voimaa. Lisää itsevarmuutta se ainakin soi, jos ei mitään muuta. Laatta oli myös alkanut hohtaa, ja se lähetti sähköisiä kipinöitä ympäriinsä. Misteli tunsi uuden voiman heräävän sisällään.
’Tämänkö takia Arceus käski käyttämään laattaa?’ Misteli ajatteli antaessaan voiman virrata lävitseen. Se tunsi, miten sen turkki nousi pystyyn hennon sähkövirran virratessa sen kehon läpi. Misteli naulitsi jälleen katseensa häntä lähestyvään yksisilmäiseen Graveleriin, ja tällä kertaa sen silmät olivat täynnä aitoa itsevarmuutta. Tämä Gravelerkin tuntui huomaavan sen, sillä se murahti hermostuneesti ja tuntui epäröivän hetken paikallaan. Sitten se kuitenkin muisti, kuka oli julmasti puhkaissut sen silmän ja karjaisi raivoisasti, jatkaen etenemistään.
Misteli oli nyt kokonaan jonkin yliluonnollisen vaiston varassa. Sen tietoinen mieli tuntui hieman hataralta, ikään kuin se olisi ollut puoliksi unessa ja nähnyt kaiken puoliksi suljettujen silmien läpi. Misteli kuitenkin tiesi jotenkin, että tähän vaistoon kannatti luottaa, se auttaisi sitä selviämään Gravelerien kohtaamisesta elävänä. Voimaa alkoi kerääntyä entistä enemmän maagiseen keltaiseen laattaan, ja siitä laiskasti sinkoilevat pienet kipinät alkoivat vaihtua vahvoiksi salamoiksi, jotka sulattivat lunta ympäriltään osuessaan maahan. Aika tuntui tämän kohtauksen todistajista hidastuvan, ja maagista laattaa ympäröivä energiavirta sen kuin kasvoi. Misteli itsekin ampui jo kipinöitä ympärilleen kuin poron kokoinen tähtisädetikku. Silloin se avasi silmänsä.
”TUOMIO!” Misteli huusi. Laatta tipahti, kun Stantler avasi suunsa, mutta maahan osumisen sijasta se nousi pyörien ilmaa, ja lisää ja lisää energiaa kertyi sen ympärille. Gravelerit eivät voineet kuin tuijottaa ilmassa pyörivää laattaa, joka rätisi vaarallista energiaa. Maassa makaava Heracrosskin sai kohotettua katsettaan tarpeeksi nähdäkseen tuon oudon kohtauksen.
Hetken lumous särkyi, kun Misteli karjaisi jälleen. Laatta ampui sillä hetkellä ilmaan lukemattoman määrän keltaisia säteitä, jotka kaikki kääntyivät Stantleria ja Heracrossia uhkaavaa Graveler-laumaa kohti. Kivipokémonit ehtivät vain älähtää yllättyneinä, kun salaman vauhdilla säteet satoivat niiden kivisiä kuoria vasten. Koko kukkulan laki täyttyi höyrystä, kun maahan osuvat säteet sulattivat ja saman tien höyrystivät lumen ympäriltään.
Laatta putosi kolisten maahan. Misteli katsoi sitä pitkään. Tuon laatanko avulla se oli kaiken tehnyt? Jos näin oli, niin tätä laattaa ei pitäisi hukata. Misteli meinasi jo poimia vain laatan hampaisiinsa ja kopistella Malloryn luo toipumaan oman toimintansa aiheuttamasta shokista, kun kuuli ääntä. Stantler alkoi olla vahvasti sitä mieltä, että oli kuullut tänään tarpeeksi epäilyttäviä ääniä koko loppuelämänsä ajaksi. Silti se kääntyi katsomaan äänen aiheuttajaa. Sen silmien eteen avautuva näkymä sai sen myös ajattelemaan, että se oli saanut myös tarpeeksi yllätyksiä koko loppuelämänsä ajaksi.
Gravelerit olivat kaikki täysin kunnossa. Niissä ei ollut jälkeäkään. Tai no, oli niissä, vahvat energiasäteet olivat jättäneet mustia jälkiä kivipintaan, mutta kaikki niistä näyttivät täysin valmiilta nylkemään parikin viatonta Stantleria. Mutta miksi…?
’Sähkö’, Misteli hoksasi ja halusi lyödä itseään (sehän ei kavioilla onnistunut). Tietenkin, nuo pahuksen kivikasat olivat puoliksi maatyyppiä, ja sähköiskut eivät tehonneet niihin yhtään. Ja laatan kipinöinnistä ja energiasäteiden salamamaisesta muodosta päätellen tuo hyökkäys oli ollut mitä ilmeisimmin puhdasta sähköä. Mistelin polvet tärisivät.
’Anteeksi, Mallory. En valitettavasti pystynyt kuitenkaan samanlaiseen suojeluun kuin sinä’, Misteli lausui mielessään, ja jäi paikalleen odottamaan kohtaloaan.
Yksi Graveler - juuri se, jonka silmän Misteli oli onnistunut puhkaisemaan – käveli suoraan Mistelin eteen. Se tuijotti poropokémonia hetken, ikään kuin odottaen, että tällä olisi vielä pari näyttävää temppua takataskussa, mutta niitä ei näkynyt. Graveler nauroi säälivään ja sadistiseen sävyyn sen edessä seisovalle toivosta luopuvalle pokémonille. Se veti yhden kivisistä käsivarsistaan taakseen, ja iski sen voimalla Mistelin turpaan tämän yhtään estelemättä. Stantler lensi taaksepäin iskun voimasta niinkin kauas kuin Malloryn viereen. Siitä se ei enää jaksanut nousta. Oli jo myöhäistä. Koko matka oli ollut virhe alusta asti, olisi pitänyt kuunnella sisäistä Pistachiota, joka itsekkäästi oli alusta asti toitottanut että tämä oli typerä idea. Liian myöhäistä. Jälkiviisauskaan ei tässä enää auttanut, kun Graveler-lauma lähestyi valmiina tallaamaan Mistelin ja Malloryn maahan.
Yksi Gravelereista pääsi maassa makaavan kaksikon viereen ja katsoi näitä hetken halveksivasti. Ihme, että tällaisista sinteistä oli ollut näinkin paljon harmia. Mutta nyt se loppuisi, enää niistä ei olisi mitään harmia. Misteli sulki silmänsä tiukasti ja vinkaisi, jääden odottamaan väistämätöntä suuren jalan alle jäämistä. Graveler naurahti, ja Misteli tiesi aikansa koittaneen.
Silloin jokin sen sisällä heräsi. Täysin odottamatta Stantler nousi pystyyn ja linkosi sarviensa avulla uhkaavan Gravelerin kaltaistensa joukkoon. Tämä pysäytti lähestyvän kivipallojoukon, ja Misteli käytti tilanteen hyödykseen. Sen silmät alkoivat hohtaa mustaa, ja se avasi suunsa, päästäen ilmoille selkäpiitä karmivan karjaisun. Mustaa energiaa alkoi pyöriä sen avoimen suun edessä. Energia alkoi vähitellen ottaa pallon muotoa ja kasvaa. Gravelerit katsoivat yhtäkkiä yllättävän vaaralliselta näyttävää Stantleria miettien mitä tehdä. Yksikään niistä ei uskaltanut astua eteenpäin ja näyttää tuolle elukalle taivaan merkkejä.
Sitten olikin jo liian myöhäistä tehdä enää mitään. Misteli veti henkeä ja karjaisi uudelleen korviavihlovasti. Valtava pallo tuntematonta mustaa energiaa lensi kohti Gravelereita. Ja osui kohteeseensa.
______________________________________________________________________________
Tuntematon, pahasti loukkaantunut Girafarig, jonka lapsenvahdiksi Rikki oli pakotettu, makasi maassa ja nukkui vihdoin. Kaikeksi onneksi Rikki oli ottanut mukaansa niin paljon parannusesineitä kuin mukaan suinkin mahtui, tämä Girafarig oli tosiaan tarvinnut niitä. Onneksi se oli nyt vihdoin vakaassa tilassa (tai näin Quilava oletti, hän ei ollut lääketieteellinen ekspertti), ja luultavasti olisi täysin kunnossa aamulla herätessään. Rikki huokaisi. Se ei ollut ikinä ennen joutunut paikkailemaan näin pahassa kunnossa olevaa pokémonia, homma oli ollut yllättävän rankka. Quilava ei voinut olla miettimättä, mikä oli saattanut tuon raukan niin pahaan kuntoon. Mikä ikinä se olikaan, Rikki toivoi sydämensä pohjasta, että hänen ystävänsä eivät joutuisi kohtaamaan sitä.
Raikasta ilmaa. Sitä hän tarvitsi. Tämä luola oli ahdistava. Quilava vilkaisi vielä, että hänen sytyttämänsä nuotio ei sammuisi ihan heti ja asteli sitten ulos ja veti syvään henkeä. Ulkona oli nyt tyyni sää, ja sen ansiosta Quilava saattoi vihdoin nähdä missä he olivat. Maisema täällä vuoristossa oli henkeäsalpaava – alhaalla maa näkyi tummana, mutta jos ei katsonut sinne, näki vain loputonta valkoista, josta juuri ja juuri erotti vuorien muodot. Ikinä pienen elämänsä aikana se ei ollut nähnyt mitään tällaista. Valkoisempaa oli varmasti vain pohjoisnavalla.
Outo ääni keskeytti Rikin kauniit ajatukset. Ihan kuin se olisi kuullut karjaisun? Ääni kaikui vielä; kyllä, karjaisu se oli. Mutta mikä karjui noin äänekkäästi? Ei ainakaan mikään Rikin tietämä pokémon. Ei kai tuo ääni vain tullut sieltä, missä Misteli ja Mallory nyt olivat? Jos tuli, niin Rikki oli pulassa. Se oli luvannut Whishcashille, että vahtisi Stantleria kuin omaa lastaan, ja nyt tämä ehkä taisteli tuolla hengenvaarassa tuntemattoman kovaäänisen pokémonin kanssa kun Rikki ihaili maisemia! Hän ei kuitenkaan tiennyt pitäisikö hänen lähteä katsomaan tilannetta; Girafarig oli vaaroille altis yksin luolassa nukkuessaan, ja hänestä ei varmaan olisi vastusta noin äänekkäälle pokémonille, sellainen oli varmasti vahvakin…
Quilavan korviin kantautui uusi karjaisu. Tällä kertaa paljon edellistä äänekkäämpi. Ja pian karjaisun jälkeen näkyi musta välähdys suunnassa, johon Mallory ja Misteli olivat menneet! Nyt Rikki löi paniikkivaihteen päälle. Girafarig pärjäisi kyllä, ties kuinka kauan se oli ehtinyt lojua luolassa ilman apua. Sen sijaan Misteli ja Mallory saattaisivat olla nyt hyvinkin paljon avun tarpeessa. Näissä tunnelmissa Rikki lähti rynnistämään kohti laaksoa, josta pahaenteinen musta välähdys oli tullut.
______________________________________________________________________________
Paikan päällä odottava näky ei ollut kaunis; laakson maa oli paljastunut sulaneen lumen alta, ja paikoin se oli palanutkin, joka puolella lojui kivenpalasia, joista jotkut näyttivät jopa käsivarsilta. Mitä ihmettä täällä oli tapahtunut? Pokémoneja paikan päällä ei kuitenkaan näkynyt kuin kaksi. Rikistä tuntui hetken ajan, ettei se pystynyt hengittämään. Se juoksi maassa makaavien olentojen luo. Helpotuksen huokaus. Ne olivat Mallory ja Misteli. Molemmat vaikuttivat hieman kärsineiltä, mutta hengenvaarassa ei näyttänyt olevan kumpikaan. Mallory näytti pahasti hakatulta, kun taas Misteli näytti vain äärimmäisen uupuneelta.
’Asiat voisivat olla paljon pahemminkin’, Rikki muistutti itselleen estääkseen paniikkia kasvamasta. Nyt ei ehtinyt panikoida, nämä kaksi piti saada turvaan ja kuntoon. Rikki huokaisi. Tällaisesta ei ollut ollut mitään puhetta toimeksiannon yhteydessä. Ei sen pitänyt joutua yksin vastuuseen kahdesta tajuttomasta matkatoverista keskellä ei-mitään. Se pystyi hädin tuskin pitämään itsestään huolta, ja sen piti yksin vartioida näitä kahta… ja sitten vielä sitä pahuksen Girafarigia. Nyt ei mennyt hyvin. Kahdella etutassullaan se tarttui sekä Heracrossia että Stantleria sarvista, ja aloitti pitkän raahausmatkan suojaisaa luolaa kohti.
______________________________________________________________________________
Kylmää. Kosteaa. Epämiellyttävä asento. Juuri sellaisia asioita, joihin kukaan ei haluaisi herätä. Siksi Misteliä ärsyttikin suunnattomasti herätä juuri tällaisten asioiden takia. Poropokémon avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hän oli näemmä päätynyt jotenkin johonkin luolaan, jossa toden totta oli kylmää ja kosteaa ja hieman ahdastakin, ainakin jos oli hänen tapaansa ihan seinässä kiinni. Luolan keskellä lojui nuotio, joka näytti hätäisesti kyhätyltä ja veteli viimeisiään. Siitä varmaan kylmyyskin johtui. Misteli ei jaksanut nousta ylös, joten se tyytyi ryömimään lähemmäs. Ihan nuotion rippeiden vieressäkään ei kuitenkaan ollut kovin lämmintä. Misteli puhalsi nuotioon ja toivoi, että saisi jollain ihmeen keinolla nyt voimia hengittää liekkejä kuin Charizard. Valitettavasti toive ei toteutunut, ja nuotion viimeisetkin punaiset hiillokset alkoivat muuttua tylsän harmaiksi.
”Puhaltaminen ei auta, kokeiltu on”, sanoi tuntematon, hilpeän kuuloinen ääni Mistelin takaa säikäyttäen Stantlerin pahanpäiväisesti. Tämä katsoi taakseen, ja huomasi takanaan makaavan Girafarigin vihdoin. Miksi hänen kanssaan samassa luolassa oli Girafarig? Ai niin, se loukkaantunut Girafarig, jonka hän oli jättänyt Rikin hoitoon. Rikistä puheen ollen, Misteli huomasi päätään käännellessään ja ympärille katsellessaan, että tätä ärsyttävää Quilavaa ei ollut ollenkaan näkyvissä. Eikä myöskään Mallorya. Mitä niille kahdelle oli oikein tapahtunut? Misteli kääntyi takaisin Girafarigin puoleen ja katsoi tätä kysyvästi. Onneksi tämä oli harvinaisen välkky yksilö.
”Mietit varmaan mitä niille kahdelle kuuluu?”, Girafarig ehdotti hieman virnistäen. Stantler nyökkäsi, joten kirahvipokémon jatkoi: ”Se Quilava, mikä lie hänen nimensä olikaan, sanoi lähtevänsä hakemaan jotain yrttejä. Aikoi tehdä niistä jotain lääkevoidetta, jolla saisi tuon Heracrossin naaman kuntoon. Hän onkin hieman pahemmassa kunnossa, lepää tuolla nurkassa tuon paremman nuotion äärellä”, Girafarig sivisti Misteliä ja viittasi lopussa päällään luokan nurkkaan, jossa Heracross todella makasi. Rikki oli näemmä onnistunut jopa hankkimaan jotain peitteeksi, jotta Mallory pysyisi lämpimänä. Oliko hän todellakin niin huonossa kunnossa? Tätä tuntematon Girafarigkin ihmetteli. ”Miten hän oikein onnistui pääsemään noin huonoon kuntoon?” se kysyi.
Sen kummempia ajattelematta Stantler kertoi koko surullisen tarinan hänen ja Malloryn toivottomasta taistelusta uhkaavaa Graveler-laumaa vastaan. Tapahtumia kerratessaan hän kuitenkin tajusi, ettei yhtään muistanut, miten kahakka oli päättynyt. Itse asiassa hän ei muistanut mitään enää sen jälkeen, kun oli saanut siltä silmäpuolelta Gravelerilta turpaansa. Miten hän oli edes päätynyt tänne luolaan? Ihmeellinen pelastajapokémon oli nähnyt Mistelin ja Malloryn toivottoman tilanteen ja hakannut Gravelerit toinen käsi/sorkka/kavio/siipi/lonkero/juuri/oksa/mikä lie selän takana ja sitten kantanut heidät morsiusotteella tähän luolaan lämmittelemään? Aivan varmasti, jos he olisivat sadussa. Niin hienoa kuin se olisi ollutkin, näin ei varmaankaan ollut käynyt. Misteli oli päässyt kertomuksessaan vasta siihen kohtaan, jossa ilkeä ja kamala ja muutenkin pahismainen Graveler oli hakannut Mallory-parkaa, ja hän oli itse voinut voin tökkiä sitä sorkillaan, kun hän keskeytti äkkiarvaamatta upean tarinansa kysyen: ”Miten me muuten tänne päädyimme?”
Girafarig katsoi hetken poroa kummeksuvasti. Sitten sen suupielet kaartuivat ylöspäin hullunkuriseen virnistykseen. ”Noh, ensin oli Arceus, joka kasasi kaiken tuhansilla käsivarsillaan, sitten tuli monta muuta kivaa legendaarista pokémonia, jotka tekivät kaikenlaista tärkeää, ja sitten monen, monen, monen, monen, monen, ja vielä hyvin hyvin monen sukupolven päästä tulivat vanhempamme, jotka-”, tässä vaiheessa Girafarig katkaisi juttunsa, joka ei selvästikään ollut huvittanut Stantleria suuresti. Mokoma tosikko. ”En ole ihan varma itsekään. Se Quilava hoiti minua, syötti marjoja ja sytytti nuotion ja paikkasi haavoja ja selitti kaikkea mahdollista hyvin hermostuneen kuuloisena ja käski sitten nukkua. Heräsin jonkin ajan kuluttua, ja sitä ei näkynyt missään. Ajattelin jo häipyä täältä, kun luolan ulkopuolelta kuului ähkintää, ja hetken päästä tämä Quilava ilmestyi Heracross selässään luolaan. Ei sanonut minulle mitään, mokoma, jätti vain tämän ötökän siihen nuotion ääreen ja raahasi sinut sisään ja lyyhistyi sitten seinää vasten. Kysyin, mitä oli tapahtunut, ja tämä sanoi vain kertovansa myöhemmin, koska nyt oli kiire saada teidät kuntoon. Niin taisi tosiaan olla, ainakin päätellen siitä miten hän touhotti ja hosui ja sähelsi. Jokin aika sitten hän sai teidät ilmeisesti tyydyttävään kuntoon, jakoi omenan kanssani, koska en toipilaana muka saa syödä liikaa vaan nälkään nääntyminen on parempi vaihtuminen, ja lähti sitten etsimään niitä yrttejä parantavaa tahnaa varten, kuten jo aiemmin sanoin”, Girafarig selosti, tällä kertaa täysin totisena ja rehellisenä.
Misteli jäi miettimään tätä. Girafarigkaan ei ilmeisesti tiennyt mitään. Ihme kyllä, luulisi Rikin kertoneen sille kaiken mitä kerrottavana oli. Ei sillä pokémonilla ikinä näyttänyt olevan liian kiire ollakseen höpöttämättä. Noh, ehkä hän saisi vastauksia sitten, kun Quilava palaisi. Toivottavasti siihen ei menisi enää kauan, ihan Mallorynkin takia. Kuinkahan pahana Heracrossin kasvot oikein olivat, jos kerran niiden hoitoa varten tarvittiin erillisiä yrttejä? Misteli kantaisi syyllisyyden taakkaa koko loppuelämänsä, jos Heracrossin kasvoihin jäisi jotain parantumattomia arpia. Kantoi se sitä muutenkin, mutta se olisi vielä suurempi jos arvet muistuttaisivat sitä siitä, miten ei olisi pitänyt toimia. Sitähän arvet tekivät, muistuttivat vanhoista virheistä ja…
Miksi Girafarig tuijotti häntä? Se häiritsi Misteliä, hän ei saanut ajatuksiaan enää pysymään takaisin. Misteli tuijotti takaisin. Ja niin teki Girafarigkin. Tuijotuskilpailu jatkui. Misteli hoksasi, ettei tiennyt yhtään mitään tästä Girafarigista. Ehkä sekin vain halusi päästä kertomaan jotain itsestään.
”Muuten, kukas sinä olet ja mitä sinä täällä teet? Ei sillä ettetkö saisi vuorilla olla, mutta tietääkseni, tai ainakin luullakseni, henkihieverissä makaavat Girafarigit eivät ole aivan yleisin laji vuoristossa. Miten oikein päädyit tänne?” Misteli kysyi. Girafarig näytti tyytyväiseltä; se oli ilmeisesti odottanut kauan, että Misteli hoksaisi sen vihjeen.
”Minun nimeni on Feta. Jouduin tänne oikeastaan ihan vahingossa. Olimme lauman kanssa vaeltamassa näiden vuorten toiselle puolelle, pohjoisesta etelään, koska jouluperinteeseemme kuuluu mennä etelään joulun viettoon. Matkalla kuitenkin jouduimme pahaan lumimyrskyyn, ja eksyin laumastani. Ei siinä mitään, olimme varautuneet tähän ja sopineet kokoontumispaikan, johon tyhmäkin osaisi. Olinkin vaeltamassa sinne, mutta matkalla jouduin tappeluun parin Gravelerin kanssa. Ne pistivät minut huonoon kuntoon, mutta pääsin kuitenkin pakoon. Olin kuitenkin niin huonossa kunnossa, että luulin kuolevani. Laahustin johonkin luolaan odottamaan noutajaa, ja odotellessani te ilmestyitte. Ehkä en sitten joudukaan noutajan matkaan!” Girafarig totesi iloisena. Misteli nyökkäsi hymyillen. ”Et joudu, jos se on meistä kiinni”, se vastasi.
Juuri sillä hetkellä Rikki sattui saapumaan luolaan. Se roikotti hampaissaan pientä pussia, joka luultavasti sisälsi niitä kallisarvoisia yrttejä, joita se oli lähtenyt hakemaan. Misteli meinasi heti alkaa tiedustella tältä kaikkea, mikä nyt oli tapahtunut, mutta ei jostain syystä viitsinytkään. Rikki näytti siltä, että ei ollut vastailutuulella. Mikä oli erittäin harvinaista Mistelin kokemuksen mukaan. Pitäisikö huolestua? Noh, ehkä se loppuisi, kunhan Mallorykin olisi saatettu kuntoon. Toivottavasti siihen ei menisi kauan, totinen Rikki oli pelottava näky. Fetakin päätti pysytellä hiljaa, ja he antoivat Rikin sekoittaa lääkeaineensa kaikessa rauhassa. Luolan tunnelma oli niin kiusaantunut ja jännittynyt, että Mistelin teki mieli huutaa. Girafarigia vilkaistessaan hän huomasi, että tämä oli varmaan samaa mieltä. Ainakaan hän ei kärsinyt yksin.
Lääketahnan valmistuksessa ei onneksi mennyt kamalan kauan, ja kun se oli valmis, lysähti Rikki loppuun palaneen nuotion viereen, heitti siihen laiskasti lisää puuta, ja sytytti ne palamaan heikolla tuli-iskulla. ”Noctwolin juttusilla ei tainnut sujua ihan hyvin?” se tiedusteli uupuneena Misteliltä, joka vain pudisti päätään vastaukseksi. Ja tärisi. Onneksi Rikki oli sytyttänyt nuotion, alkoi tulla kylmä ja pimeä. Yö oli laskeutumassa vuoristoon. Rikki huomasi saman, ja oli jo nousemassa ylös.
”Menkää te nukkumaan, minä vartioin ja-”, se sanoi, mutta joutui Mistelin pahan mulkauksen kohteeksi ja hiljeni.
”Sinä teet kuten ylityöllistetyn Quilavan kuuluukin tehdä, nukut. Ei tänne luolaan ketään tule, ja vaikka tulisikin, niin luulen että joku meistä on tarpeeksi valpas heräämään sen kuullessaan”, Misteli totesi äänensävyllä, joka teki selväksi, että tästä ei kiisteltäisi. Rikki näytti hetken ajan siltä, että aikoisi protestoida, mutta suuri haukotus, joka sen suusta pääsi, olisi pilannut sen vastalauseiden uskottavuuden tehokkaasti. Quilava päätti tyytyä osaansa, ja raahasi itsensä nurkkaan, jossa käpertyi mukavalle kerälle ja ilmeisesti nukahti äkkiä.
Misteli ja Feta vilkaisivat toisiaan huvittuneina. Onneksi tuolla Quilavalla oli vielä hieman järkeä päässään. Hyvänyöntoivotusten myötä molemmat sulkivat silmänsä ja suuntasivat kohti Höyhensaaria.
______________________________________________________________________________
Aamulla herätessään Misteli tajusi jotain suurta. Tai no, suurta ja suurta, mutta ainakin sille itselle merkittävää: se ei ollut nähnyt outoja Arceus-unia koko yönä! Mitähän se mahtoi tarkoittaa? Itse asiassa se oli hieman huolestuttavaa; eilisen katastrofaalisen kohtaamisen jälkeen Misteli olisi mielellään ottanut vastaan hieman rohkaisua hankkeessaan, mutta eipä Arceus tietenkään ilmestynyt silloin kun sitä tarvittiin. Jumalpokémonien piti sitten olla hankalia.
Ympärilleen tiiraillessaan Misteli huomasi, ettei ollut joukon suurin aamuvirkku. Itse asiassa kaikki muut olivat jo heränneet, ja söivät aamiaista hieman kauempana nuotion ääressä. Sinne Mistelikin hitaasti tallusteli, kiusallisen hiljaisuuden keskelle. Stantler ei voinut olla vilkaisematta Mallorya. Kaikeksi onneksi näytti siltä, että Rikin yrttitökötit olivat todella tehneet tehtävänsä, Heracrossin naama näytti täysin terveeltä ja ehjältä. Girafarigkin näytti olevan melko hyvässä kunnossa. Hieman aliravitun näköinen se oli edelleen, mutta sille nyt ei voisi mitään, eiköhän se ajan myötä pääsisi taas tervepainoisten kirjoihin.
Kaikki mutustivat ruokiaan. Hiljaisuus ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Rikki töksäytti: ”Mitäs nyt?” Mallory ja Misteli näyttivät vaivaantuneilta. Kumpikaan ei selvästi tiennyt mitä vastata tuohon, sillä sama kysymys liikkui kaikkien muiden mielissä. Onneksi joku osasi toimia kiusallisessa tilanteessa.
”Nyt, hyvät ystävät, me lähdemme pois tästä pahan onnen vuoristosta, jossa olemme joutuneet ikäviin vaikeuksiin. Minullakin alkaa olla kiire, jos haluan vielä tavoittaa laumani. Kuulostaako hyvältä ehdotukselta?” Feta kysyi. Kolme muuta matkaajaa katsoivat toisiaan.
”Sopii minulle. En muutenkaan ole menossa oikeastaan mihinkään, ja karistaisin mielelläni tämän paikan tomut siivistäni. En usko pahaan onneen, mutta pahoja muistoja näiltä vuorilta on jäänyt”, Mallory totesi, ja Misteli tunsi syyllisyyden piston sydämessään. Rikki katsoi Misteliä huomiota vaatien, ja väänteli naamaansa mitä hullunkurisimpiin ilmeisiin.
”Mutta Misteli, entäs Arceus? Eikö meidän pitänyt saada Noctowlilta tietoja? Luovutammeko nyt?” Rikki kysyi. Misteli aukoi suutaan, mutta ei saanut sieltä ulos sitä loogista ja tyylikästä vastausta, jonka olisi halunnut sanoa. Hankala kertoa mitä tehdä, kun ei itsekään tiedä.
”En tiedä. En tiedä yhtään. Haluaisin kyllä edelleen löytää Noctowlin ja kysellä häneltä asioita, mutta hän vaikutti vihamieliseltä minua kohtaan ilman mitään syytä. En tahdo luovuttaa näin helpolla, kun tänne asti on tultu, ja tällaisella vaivalla”, Misteli sanoi. ”Mutta en halua tehdä yksin päätöstä, joka voi vaarantaa kaikki. Mitä mieltä sinä olet, Rikki?” Stantler kysyi vuorostaan. Rikki näytti hyvin miettiväiseltä kaikkien odottaessa hänen vastaustaan. Lopulta tämä avasi suunsa, ja puhui ehkä ensimmäisen kerran koko matkan aikana järkeä.
”Minusta meidän pitäisi lähteä takaisin. Jos Noctowl on häipynyt ja vihamielinen, ei ole mitään järkeä lähteä metsästämään häntä. Sitä paitsi, Malloryn kertoman mukaan Gravelerit olivat suorastaan väijytyksessä teitä varten. Luulen, että jos lähtisimme Noctowlin perään, joutuisimme uuteen, ehkä vielä pahempaan väijytykseen. Teistä en tiedä, mutta minä olen pelkuri, enkä halua ottaa sitä riskiä. Sitä paitsi, olen varma että Whishcash tietää jonkun muun, jolta kysyä lisää”, Rikki totesi. Mallory ja Misteli katsoivat toisiaan. Rikki puhui asiaa. Pitäisikö heidän kääntyä takaisin, vaikka Arceuksen salaisuus oli yhtä salainen kuin viikko sitten?
”Hetkinen”, Girafarigin ääni keskeytti joukon pohdinnat, ”Mistä tässä nyt oikein on kyse? Arceus? Noctowl? Väijytys? Mitä joukkoa te oikein olette?”
Misteli katsoi Rikkiä ja Mallorya, ja sitten Fetaa. Se oli nyt varmaa, että sen matkakumppanit olivat samaa mieltä sen kanssa. ”Kerromme sinulle kaiken kotimatkalla”, Stantler lupasi.
Hapro, se on hieno kuva ja ei se haittaa vaikka ei ollut jouluinen tai ainakaan minun mielestäni n.n'
