Post by Ruusu Ursula on Mar 17, 2008 13:57:51 GMT -2
Nimi: Kultainen pilvilintu
Kirjoittaja: Ruusu
Ikäsuositus: Sopii kaikille
Tyylilaji: Satu
Juoni: Tässä tarinassa esiintyy vain pokémoneja. Suurempaa sanomaa sadulla ei taida olla, kuin että uskon jokaiselle löytyvän jostakin ystävä ja että ketään ei tulisi suoriltaan tuomita - varsinkaan ulkonäkönsä tai taustansa vuoksi.
Kirjoittajan kommentit:
Tämä on ensimmäinen fanfic, jonka olen koskaan kirjoittanut loppuun asti ja vieläpä netissä julkaissut. Jouduin katsomaan hiukan apua Wikipediasta, miten näitä oikeastaan kirjoitetaan… No mistä sitten sain idean juuri satuun.. on melko pitkä tarina, jos yksityiskohtaisesti kerron. Kuitenkin löysin sattumalta ystävämme Youtuben kätköistä erään pienen, mutta koskettavan tarinan 'Maailman voimakkaimmasta Flareonista'. Ihastuin siihen niin kovasti, että päätin itsekin yrittää tarinoida.
Enjoy.
---
Kaiken alussa kerrotaan olleen vain tyhjyys, jossa yksikään kuolevainen ei kyennyt kasvamaan tai selviytymään.
Kuitenkin tässä tyhjyydessä, ikuisessa pimeydessä kellui yksi ajatteluun kykenevä eliö, kaiken nykyään tunnetun ja tuntemattoman luoja - Arceus.
Sen keho oli muodostunut pehmeästä, harmaan värisestä aineesta, jota ei voinut kutsua turkiksi, ihoksi eikä suomuksi. Arceus oli silti yksi kiinteä ja tasapainoinen, ainutlaatuinen mielen ja kehon yhdistelmä.
Ensimmäiseksi työkseen pokémon repi kehostaan paloja, eräänlaista massaa, joista muovasi kumppaneikseen uusia jumalpokémoneja -jotka myös legendaarisina tunnetaan- hallitsemaan erilaisia elementtejä ja antoi kehoille hengen nimeämällä kunkin.
Nämä kaikki yhdessä rakensivat kodikseen planeettoja, joista vain yksi saisi pinnalleen elämää. Tämä planeetta nimitettiin Maapalloksi. Sinne asettautui valtaosa Arceuksen kumppaneista. Tähän kyseiseen ryhmään kuului myös Mew, jonka tehtävänä oli yksinkertaisesti tarkkailla maan elämää ja pitää huolta muista. Se oli pokémon, joka oli muovattu kaikkien muiden jumalten ylitse jääneistä aineista, joten se sai piirteitä jokaisesta ja olikin hämmästyttävän vahva.
Pian leikkisän luonteen omaava Mew ikävystyi tyystin toimettomuudesta. Muut eivät kaivanneet hänen apuaan, sillä maa pysyi tasapainossa ja määrättyjen elementtien vartiointi kävi ongelmitta. Rauhasta huolimatta kaikki olivat liian kiireisiä pitääkseen seuraa tai leikkiäkseen edes yhden piiloleikin Mewin kanssa.
Tätä Mew sieti jonkin aikaa, kunnes kääntyi kohti taivaita etsiäkseen Arceuksen. Sillä hetkellä pokémon kuitenkin näki jotakin, joka sai sen pysähtymään. Jotakin valkoista ja vastustamatonta lipui taivaalle. Se oli jotakin, mitä Mew ei ollut ennen nähnyt.
Näkemästään se kiinnostui kovasti ja seurasi pilvenkiehkuraksi todettua joka puolelle, yritti puhellakin sille. Pilvi tietenkin pysyi hiljaa kuin kivi, eihän se ollut elävä. Mew ei tästä piitannut ja pilvestä tuli sille korvaamaton ystävä.
Aikaa kului. Muut jumalat alkoivat huolestua pilveä seurailevasta ystävästään. Päivittäin ne yrittivät vuorollaan käydä Mewin luona takomassa tälle järkeä päähän - tuloksetta. Mew ei halunnut kuunnellut ollenkaan, vaan käski jättää hänet rauhaan.
Kun Mew sitten viimein jäi yksin pilvensä rinnalle, se alkoi salaa miettiä toisten sanoja ja päätti tehdä jotakin! ”Jos pilvi ei kelvannut heille elottomana, oli siitä tehtävä elollinen.” - Se päätteli. Mew siis lähti keräämään salaa kaiken mahlan -jonka vain löysi- metsien sekä niittyjen puista ja kukista, ja teki siitä oman vahansa. Siitä se loi rakkaudella pilvelleen kauniin sorean kehon ja nimesi luomuksensa Altariaksi.
Altaria oli hyvin kaunis, kauniimpi kuin mikään Arceuksen luoma olento; Sen höyhenet säihkyivät kultaa, laulu lumosi kuulijansa ja lento oli yhtä pehmeää kuin pilven liito. Tämä kauneus sai monet jumalat kateellisiksi ja he vaativat uhkauksin sekä mitä kummallisimpien selitysten varjossa, että luomus tuhottaisiin.
Siitä Mew tietenkin kieltäytyi, mutta sen sijaan hän yritti lepyttää muut toisin keinoin ja loi jokaiselle omat lajinsa erilaisista elementeistä; Vedestä, tulesta, salamoista… Kuitenkaan mikään muu ei enää näyttänyt kelpaavan kuin kultainen pilvilintu. Näin ollen Darkrai, pimeyden ja pahuuden kylväjä, alkoi ensimmäiseksi riivata itsepintaista Mewiä. Tätä jatkui aina siihen asti kunnes pokémon oli kaikinpuolin lopen uupunut ja kertoi viimein tuhonneensa luomuksensa. Sitä se ei kuitenkaan todellisuudessa tehnyt, vaan vapautti Altarian maan päälle muiden kuolevaisten luokse.
Kultainen tunsi hyvin suurta surua kohtalostaan, mutta ystävänsä pyynnöstä jätti taivaan ja laskeutui maalle.
Sillä hetkellä, kun lintu kosketti maata, sen muistot pyyhkiytyivät kokonaan.
Samaisella alueella sattui lepäämään nuori, mutta iästään huolimatta suurilla älynlahjoilla ja sydämellä siunattu Flareon. Nähtyään linnun, se oitis jolkutteli tulokkaan luokse ystävällinen hymy kasvoillaan.
”Hei! Kukas sinä olet ja mistä tulet?” Flareon kysyi.
Altaria räpytteli hämmästyneenä silmiään ja katseli itseään. Se aukaisi nokkansa ja visersi jotakin, jota Flareon ei voinut ymmärtää. Lintu taisi itsekin tajuta sen surkeasta ilmeestä päätellen. Kaikesta huolimatta Flareon tunsi myötätuntoa sitä kohtaan.
”Olen Tulen tytär - Flareon. Tulehan, niin esittelen sinulle laumalleni.”
Altaria epäröi, mutta liihotteli Flareonin perässä niittyaukealle, jonne oli kokoontunut suuri lauma erilaisia pokémoneja. Koko joukko hiljeni nähdessään kultaisen linnun lähestyvän. Ainoastaan yksi uskalsi lähestyä kaksikkoa, nimittäin Umbreon, joka aivan haukkoi henkeään päästyään esiin väkijoukon keskeltä.
”Flareon, selitä mitä tämä on.” Umbreon sanoi ollen kumartuneena Flareonin korvan kohdalle. Hän kuulosti kiukkuiselta.
Flareon yllättyi kylmästä vastaanotosta niin, että jäi ihan sanattomaksi. Hän loi Umbreonille hämmästyneen katseen, johon yönmusta pokémon kavahti.
”Vie tuo heti pois! Katso nyt sen sulkia. Tuo on juuri se lintu, josta olen kertonut. Saamme jumalien vihan niskaamme, jos annamme sen olla luonamme!” Umbreon huusi, jolloin koko lauma taaempana katsahti Altariaa kuin raivotautista.
Flareon ei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun lintu jo syöksyi pois hänen rinnaltaan, lentäen aina lähimmän lammen luokse. Yksin Flareon juoksi Altarian perään.
Lammella Altaria tuijotti apeaa kuvajaistaan. Pian sen vierelle ilmestyi toinen hahmo. Hetken he molemmat olivat hiljaa ja kuuntelivat tuulen suhinaa. Flareon ei oikein tiennyt mitä sanoa, vaikka halusikin koreaa lintua lohduttaa.
”Älä huolehdi Umbreonista ja muista.. Minä kyllä pysyn vierelläsi ja puolustan sinua.” Hän sitten lupautui.
Altaria kääntyi tuon puoleen ja sirkutti vastaukseksi. Ymmärrettävää se ei ollut edelleenkään, mutta melodiasta päätellen lintu oli jo hieman piristynyt. Sen mieltä kuitenkin näytti yhä kaivavan jokin.
Pimeän tullessa kaksikko painui maaten pensaiden suojiin lammen lähettyville.
Yö sujui rauhallisesti aina siihen saakka kunnes lammelta kantautuva laulu herätti Flareonin. Hän tunnisti äänen kuuluvan Altarialle.
Pokémon nousi ja tarkkaili tapahtumia pensaan takaa; Lintu oli asettautunut kivenlohkareelle ja lauloi surullista, vaikkakin kaunista laulua taivaalle. Erikoinen tunne siirtyi voimakkaasti myös Flareoniin ja hän tunsi palavaa tahtoa mennä Altarian luokse. Kuitenkin samalla pokémonia pelotti, että hän tulisi keskeyttäneeksi laulun, joten jäi piiloonsa kuuntelemaan.
Väsymättä Flareon valvoi läpi yön - laulu päättyi vasta auringon ensimmäisten säteiden siintäessä, kun linnun ääni oli kulunut heikoksi ja kuulosti epävireiseltä viululta. Silloin se lensi pois taakseen katsomatta aina ikijään peittämille vuorille asti, repi siellä kultaiset höyhenensä ja heittäytyi lumeen.
Paljon myöhemmin uupunut Flareon juoksi paikalle ja näki ensimmäiseksi vain kultaiset sulat. Se löysi kuitenkin tarpeeksi etsittyään myös lumeen hautautuneen siivekkään. Silloin Flareon puolestaan heittäytyi makaamaan linnun viereen, jolloin tuon lämpöä hohkaava keho sulatti lumen heidän ympäriltään vielä monen metrin säteeltä. Altaria oli vain tajuton, mutta hyvin kriittisessä tilassa.
Flareon ei tietenkään aikonut katsella toisen kuolemaa, vaan epäröimättä antoi tälle voimansa. Energiavirtaus virvoitti Altarian täysin, vaikkei palauttanutkaan tälle höyheniään. Flareon taas oli niin uupunut jo pelkän juoksunkin jälkeen, että sen keho ei enää hohkannut lämpöä, vaan muuttui kylmänharmaaksi.
Altaria ei tarvinnut selityksiä tajutakseen mitä oli tapahtunut, ja raivostui. Ei Flareonille suinkaan, vaan sille ketä hänet olikaan kironnut poikkeavilla sulilla - ja tietenkin itselleen, kun ei heti luottanut Flareoniin. Se huusi taivaalle kaikilla voimillaan yrittäen kutsua jumalat paikalle. Vain he voisivat auttaa ja selittää.
Huuto kiiri aina itse Arceuksen luo, joka oli hyvin epätavallista, koska Arceus pystyi tavallisesti kuulemaan vain jumalten äänet. Pokémon tuli syystäkin hyvin uteliaaksi, joten laskeutui maan ja avaruuden reunamilta Altarian luokse.
Epätavallinen ilmestys säikäytti linnun. Se ei kyllä epäröinyt ollenkaan, etteikö kummajainen olisi jumala. Kohta Altaria sai taas rohkaistua itsensä, itki ja kirosi Arceuksen piittaamatta siitä oliko tuo vastuussa tapahtuneista ja siitä ymmärsikö tuo sanaakaan.
Arceus toki ymmärsi, mutta ei suuttunut, vaan kuunteli rauhallisena kaiken. Se oli myös tunnistanut linnun ilman kultahöyheniäkin, vaikka ei kuulunutkaan niitä kadehtiviin.
Flareonin epäitsekäs teko kyllä yllätti itse luojankin.
”Hyvä on, autan ystävääsi. Se vaatii kuitenkin maksuksi vastapalveluksen.”
Seuraavaksi kun Flareon avasi silmänsä, se huomasi ensimmäiseksi kullan hohdetta, joka näytti ottavan muodokseen Altarian. Se huomasi myös, etteivät he olleet enään vuorilla, lumen keskellä, vaan leijailivat tyhjiön kaltaisessa tilassa. Ympärillä oli pelkkää pimeyttä lukuun ottamatta pieniä valopisteitä jossakin kaukaisuudessa.
Seuraavaksi pokémon tunsi kevyen hipauksen otsallaan, jota seurasi hänen ruumiinsa ylitse käyvä lämmin aalto. Flareon oli yhä sekava ja hänen oli vaikeaa tarkentaa katsettaan mihinkään.
”Olen Arceus, maailmasi luoja ja vartija. Altaria lupautui palaamaan takaisin pilveksi maksuksi sitä vastaan, että elvytin kehosi. Annoin sinulle ystäväsi pyynnöstä myös pienen lahjan.” Kumea ääni jylisi ympärillä.
Kuultuaan nämä sanat, Flareon tunsi oudon voiman sulkevan silmänsä.
Miltein välittömästi Flareon tunsi kuonossaan tuoreen nurmen tuoksun ja raotti taas silmiään. Pokémon makasi kyljellään auringon valossa, tällä kertaa tutulta vaikuttavan maiseman keskellä. Se huomasikin nopeasti lammen siintävän edessään. Flareon oli hieman tokkurassa, mutta pääsi jalkeilleen. Se yritti ensimmäiseksi muistella, mitä oli oikeastaan aikaisemmin nähnyt ja kokenut. Pokémon katseli hitaasti ympärilleen, mutta ei nähnyt kultahöyhenistä lintua mistään. Kaikki mitä oli tapahtunut ei edes tuntunut todelliselta, kun tarkemmin pohti. Se sai miettimään, oliko kaikki sittenkin vain unta. Kaikki aina siitä asti, kun hän tapasi samalla alueella Altarian ensimmäisen kerran.
Flareon huokaisi ja asteli lammen luokse. Näkymä sai pokémonin hämmästymään suunnattomasti - Sen silmät ja turkki olivat osittain muuttuneet kultaisiksi!
Pokémon ihasteli kuvajaistaan hetken, kunnes havahtui viheltävään ääneen. Se ehti nostaa katseensa ja nähdä kuinka lammen keskellä, veden pinnalla leijaili pieni pilvi. Pilvestä juoksi hetken aikaa kultaista mahlaa lammen veteen, joka värjäsi sen kokonaan kullanhohtoiseksi ja muutti makeaksi. Tämän jälkeen pilvi kohosi taivaille.
Flareon seurasi haikaillen pilven menoa niin kauan, kunnes sitä ei voinut enää nähdä ja kääntyi sitten kulkemaan vanhan laumansa luokse - itsekseen hymyillen.
---
Kirjoittaja: Ruusu
Ikäsuositus: Sopii kaikille
Tyylilaji: Satu
Juoni: Tässä tarinassa esiintyy vain pokémoneja. Suurempaa sanomaa sadulla ei taida olla, kuin että uskon jokaiselle löytyvän jostakin ystävä ja että ketään ei tulisi suoriltaan tuomita - varsinkaan ulkonäkönsä tai taustansa vuoksi.
Kirjoittajan kommentit:
Tämä on ensimmäinen fanfic, jonka olen koskaan kirjoittanut loppuun asti ja vieläpä netissä julkaissut. Jouduin katsomaan hiukan apua Wikipediasta, miten näitä oikeastaan kirjoitetaan… No mistä sitten sain idean juuri satuun.. on melko pitkä tarina, jos yksityiskohtaisesti kerron. Kuitenkin löysin sattumalta ystävämme Youtuben kätköistä erään pienen, mutta koskettavan tarinan 'Maailman voimakkaimmasta Flareonista'. Ihastuin siihen niin kovasti, että päätin itsekin yrittää tarinoida.
Enjoy.
---
Kaiken alussa kerrotaan olleen vain tyhjyys, jossa yksikään kuolevainen ei kyennyt kasvamaan tai selviytymään.
Kuitenkin tässä tyhjyydessä, ikuisessa pimeydessä kellui yksi ajatteluun kykenevä eliö, kaiken nykyään tunnetun ja tuntemattoman luoja - Arceus.
Sen keho oli muodostunut pehmeästä, harmaan värisestä aineesta, jota ei voinut kutsua turkiksi, ihoksi eikä suomuksi. Arceus oli silti yksi kiinteä ja tasapainoinen, ainutlaatuinen mielen ja kehon yhdistelmä.
Ensimmäiseksi työkseen pokémon repi kehostaan paloja, eräänlaista massaa, joista muovasi kumppaneikseen uusia jumalpokémoneja -jotka myös legendaarisina tunnetaan- hallitsemaan erilaisia elementtejä ja antoi kehoille hengen nimeämällä kunkin.
Nämä kaikki yhdessä rakensivat kodikseen planeettoja, joista vain yksi saisi pinnalleen elämää. Tämä planeetta nimitettiin Maapalloksi. Sinne asettautui valtaosa Arceuksen kumppaneista. Tähän kyseiseen ryhmään kuului myös Mew, jonka tehtävänä oli yksinkertaisesti tarkkailla maan elämää ja pitää huolta muista. Se oli pokémon, joka oli muovattu kaikkien muiden jumalten ylitse jääneistä aineista, joten se sai piirteitä jokaisesta ja olikin hämmästyttävän vahva.
Pian leikkisän luonteen omaava Mew ikävystyi tyystin toimettomuudesta. Muut eivät kaivanneet hänen apuaan, sillä maa pysyi tasapainossa ja määrättyjen elementtien vartiointi kävi ongelmitta. Rauhasta huolimatta kaikki olivat liian kiireisiä pitääkseen seuraa tai leikkiäkseen edes yhden piiloleikin Mewin kanssa.
Tätä Mew sieti jonkin aikaa, kunnes kääntyi kohti taivaita etsiäkseen Arceuksen. Sillä hetkellä pokémon kuitenkin näki jotakin, joka sai sen pysähtymään. Jotakin valkoista ja vastustamatonta lipui taivaalle. Se oli jotakin, mitä Mew ei ollut ennen nähnyt.
Näkemästään se kiinnostui kovasti ja seurasi pilvenkiehkuraksi todettua joka puolelle, yritti puhellakin sille. Pilvi tietenkin pysyi hiljaa kuin kivi, eihän se ollut elävä. Mew ei tästä piitannut ja pilvestä tuli sille korvaamaton ystävä.
Aikaa kului. Muut jumalat alkoivat huolestua pilveä seurailevasta ystävästään. Päivittäin ne yrittivät vuorollaan käydä Mewin luona takomassa tälle järkeä päähän - tuloksetta. Mew ei halunnut kuunnellut ollenkaan, vaan käski jättää hänet rauhaan.
Kun Mew sitten viimein jäi yksin pilvensä rinnalle, se alkoi salaa miettiä toisten sanoja ja päätti tehdä jotakin! ”Jos pilvi ei kelvannut heille elottomana, oli siitä tehtävä elollinen.” - Se päätteli. Mew siis lähti keräämään salaa kaiken mahlan -jonka vain löysi- metsien sekä niittyjen puista ja kukista, ja teki siitä oman vahansa. Siitä se loi rakkaudella pilvelleen kauniin sorean kehon ja nimesi luomuksensa Altariaksi.
Altaria oli hyvin kaunis, kauniimpi kuin mikään Arceuksen luoma olento; Sen höyhenet säihkyivät kultaa, laulu lumosi kuulijansa ja lento oli yhtä pehmeää kuin pilven liito. Tämä kauneus sai monet jumalat kateellisiksi ja he vaativat uhkauksin sekä mitä kummallisimpien selitysten varjossa, että luomus tuhottaisiin.
Siitä Mew tietenkin kieltäytyi, mutta sen sijaan hän yritti lepyttää muut toisin keinoin ja loi jokaiselle omat lajinsa erilaisista elementeistä; Vedestä, tulesta, salamoista… Kuitenkaan mikään muu ei enää näyttänyt kelpaavan kuin kultainen pilvilintu. Näin ollen Darkrai, pimeyden ja pahuuden kylväjä, alkoi ensimmäiseksi riivata itsepintaista Mewiä. Tätä jatkui aina siihen asti kunnes pokémon oli kaikinpuolin lopen uupunut ja kertoi viimein tuhonneensa luomuksensa. Sitä se ei kuitenkaan todellisuudessa tehnyt, vaan vapautti Altarian maan päälle muiden kuolevaisten luokse.
Kultainen tunsi hyvin suurta surua kohtalostaan, mutta ystävänsä pyynnöstä jätti taivaan ja laskeutui maalle.
Sillä hetkellä, kun lintu kosketti maata, sen muistot pyyhkiytyivät kokonaan.
Samaisella alueella sattui lepäämään nuori, mutta iästään huolimatta suurilla älynlahjoilla ja sydämellä siunattu Flareon. Nähtyään linnun, se oitis jolkutteli tulokkaan luokse ystävällinen hymy kasvoillaan.
”Hei! Kukas sinä olet ja mistä tulet?” Flareon kysyi.
Altaria räpytteli hämmästyneenä silmiään ja katseli itseään. Se aukaisi nokkansa ja visersi jotakin, jota Flareon ei voinut ymmärtää. Lintu taisi itsekin tajuta sen surkeasta ilmeestä päätellen. Kaikesta huolimatta Flareon tunsi myötätuntoa sitä kohtaan.
”Olen Tulen tytär - Flareon. Tulehan, niin esittelen sinulle laumalleni.”
Altaria epäröi, mutta liihotteli Flareonin perässä niittyaukealle, jonne oli kokoontunut suuri lauma erilaisia pokémoneja. Koko joukko hiljeni nähdessään kultaisen linnun lähestyvän. Ainoastaan yksi uskalsi lähestyä kaksikkoa, nimittäin Umbreon, joka aivan haukkoi henkeään päästyään esiin väkijoukon keskeltä.
”Flareon, selitä mitä tämä on.” Umbreon sanoi ollen kumartuneena Flareonin korvan kohdalle. Hän kuulosti kiukkuiselta.
Flareon yllättyi kylmästä vastaanotosta niin, että jäi ihan sanattomaksi. Hän loi Umbreonille hämmästyneen katseen, johon yönmusta pokémon kavahti.
”Vie tuo heti pois! Katso nyt sen sulkia. Tuo on juuri se lintu, josta olen kertonut. Saamme jumalien vihan niskaamme, jos annamme sen olla luonamme!” Umbreon huusi, jolloin koko lauma taaempana katsahti Altariaa kuin raivotautista.
Flareon ei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun lintu jo syöksyi pois hänen rinnaltaan, lentäen aina lähimmän lammen luokse. Yksin Flareon juoksi Altarian perään.
Lammella Altaria tuijotti apeaa kuvajaistaan. Pian sen vierelle ilmestyi toinen hahmo. Hetken he molemmat olivat hiljaa ja kuuntelivat tuulen suhinaa. Flareon ei oikein tiennyt mitä sanoa, vaikka halusikin koreaa lintua lohduttaa.
”Älä huolehdi Umbreonista ja muista.. Minä kyllä pysyn vierelläsi ja puolustan sinua.” Hän sitten lupautui.
Altaria kääntyi tuon puoleen ja sirkutti vastaukseksi. Ymmärrettävää se ei ollut edelleenkään, mutta melodiasta päätellen lintu oli jo hieman piristynyt. Sen mieltä kuitenkin näytti yhä kaivavan jokin.
Pimeän tullessa kaksikko painui maaten pensaiden suojiin lammen lähettyville.
Yö sujui rauhallisesti aina siihen saakka kunnes lammelta kantautuva laulu herätti Flareonin. Hän tunnisti äänen kuuluvan Altarialle.
Pokémon nousi ja tarkkaili tapahtumia pensaan takaa; Lintu oli asettautunut kivenlohkareelle ja lauloi surullista, vaikkakin kaunista laulua taivaalle. Erikoinen tunne siirtyi voimakkaasti myös Flareoniin ja hän tunsi palavaa tahtoa mennä Altarian luokse. Kuitenkin samalla pokémonia pelotti, että hän tulisi keskeyttäneeksi laulun, joten jäi piiloonsa kuuntelemaan.
Väsymättä Flareon valvoi läpi yön - laulu päättyi vasta auringon ensimmäisten säteiden siintäessä, kun linnun ääni oli kulunut heikoksi ja kuulosti epävireiseltä viululta. Silloin se lensi pois taakseen katsomatta aina ikijään peittämille vuorille asti, repi siellä kultaiset höyhenensä ja heittäytyi lumeen.
Paljon myöhemmin uupunut Flareon juoksi paikalle ja näki ensimmäiseksi vain kultaiset sulat. Se löysi kuitenkin tarpeeksi etsittyään myös lumeen hautautuneen siivekkään. Silloin Flareon puolestaan heittäytyi makaamaan linnun viereen, jolloin tuon lämpöä hohkaava keho sulatti lumen heidän ympäriltään vielä monen metrin säteeltä. Altaria oli vain tajuton, mutta hyvin kriittisessä tilassa.
Flareon ei tietenkään aikonut katsella toisen kuolemaa, vaan epäröimättä antoi tälle voimansa. Energiavirtaus virvoitti Altarian täysin, vaikkei palauttanutkaan tälle höyheniään. Flareon taas oli niin uupunut jo pelkän juoksunkin jälkeen, että sen keho ei enää hohkannut lämpöä, vaan muuttui kylmänharmaaksi.
Altaria ei tarvinnut selityksiä tajutakseen mitä oli tapahtunut, ja raivostui. Ei Flareonille suinkaan, vaan sille ketä hänet olikaan kironnut poikkeavilla sulilla - ja tietenkin itselleen, kun ei heti luottanut Flareoniin. Se huusi taivaalle kaikilla voimillaan yrittäen kutsua jumalat paikalle. Vain he voisivat auttaa ja selittää.
Huuto kiiri aina itse Arceuksen luo, joka oli hyvin epätavallista, koska Arceus pystyi tavallisesti kuulemaan vain jumalten äänet. Pokémon tuli syystäkin hyvin uteliaaksi, joten laskeutui maan ja avaruuden reunamilta Altarian luokse.
Epätavallinen ilmestys säikäytti linnun. Se ei kyllä epäröinyt ollenkaan, etteikö kummajainen olisi jumala. Kohta Altaria sai taas rohkaistua itsensä, itki ja kirosi Arceuksen piittaamatta siitä oliko tuo vastuussa tapahtuneista ja siitä ymmärsikö tuo sanaakaan.
Arceus toki ymmärsi, mutta ei suuttunut, vaan kuunteli rauhallisena kaiken. Se oli myös tunnistanut linnun ilman kultahöyheniäkin, vaikka ei kuulunutkaan niitä kadehtiviin.
Flareonin epäitsekäs teko kyllä yllätti itse luojankin.
”Hyvä on, autan ystävääsi. Se vaatii kuitenkin maksuksi vastapalveluksen.”
Seuraavaksi kun Flareon avasi silmänsä, se huomasi ensimmäiseksi kullan hohdetta, joka näytti ottavan muodokseen Altarian. Se huomasi myös, etteivät he olleet enään vuorilla, lumen keskellä, vaan leijailivat tyhjiön kaltaisessa tilassa. Ympärillä oli pelkkää pimeyttä lukuun ottamatta pieniä valopisteitä jossakin kaukaisuudessa.
Seuraavaksi pokémon tunsi kevyen hipauksen otsallaan, jota seurasi hänen ruumiinsa ylitse käyvä lämmin aalto. Flareon oli yhä sekava ja hänen oli vaikeaa tarkentaa katsettaan mihinkään.
”Olen Arceus, maailmasi luoja ja vartija. Altaria lupautui palaamaan takaisin pilveksi maksuksi sitä vastaan, että elvytin kehosi. Annoin sinulle ystäväsi pyynnöstä myös pienen lahjan.” Kumea ääni jylisi ympärillä.
Kuultuaan nämä sanat, Flareon tunsi oudon voiman sulkevan silmänsä.
Miltein välittömästi Flareon tunsi kuonossaan tuoreen nurmen tuoksun ja raotti taas silmiään. Pokémon makasi kyljellään auringon valossa, tällä kertaa tutulta vaikuttavan maiseman keskellä. Se huomasikin nopeasti lammen siintävän edessään. Flareon oli hieman tokkurassa, mutta pääsi jalkeilleen. Se yritti ensimmäiseksi muistella, mitä oli oikeastaan aikaisemmin nähnyt ja kokenut. Pokémon katseli hitaasti ympärilleen, mutta ei nähnyt kultahöyhenistä lintua mistään. Kaikki mitä oli tapahtunut ei edes tuntunut todelliselta, kun tarkemmin pohti. Se sai miettimään, oliko kaikki sittenkin vain unta. Kaikki aina siitä asti, kun hän tapasi samalla alueella Altarian ensimmäisen kerran.
Flareon huokaisi ja asteli lammen luokse. Näkymä sai pokémonin hämmästymään suunnattomasti - Sen silmät ja turkki olivat osittain muuttuneet kultaisiksi!
Pokémon ihasteli kuvajaistaan hetken, kunnes havahtui viheltävään ääneen. Se ehti nostaa katseensa ja nähdä kuinka lammen keskellä, veden pinnalla leijaili pieni pilvi. Pilvestä juoksi hetken aikaa kultaista mahlaa lammen veteen, joka värjäsi sen kokonaan kullanhohtoiseksi ja muutti makeaksi. Tämän jälkeen pilvi kohosi taivaille.
Flareon seurasi haikaillen pilven menoa niin kauan, kunnes sitä ei voinut enää nähdä ja kääntyi sitten kulkemaan vanhan laumansa luokse - itsekseen hymyillen.
---
Altariaaa!